”Oi Jehova, pidä pieni tyttäreni uskollisena!”
SYNNYIN vuonna 1930 Elsassissa Ranskassa taiteelliseen perheeseen. Isällä oli tapana istua iltaisin laiskanlinnassaan lukemassa maantiedettä tai tähtitiedettä käsitteleviä kirjoja. Koirani nukkui hänen jalkojensa juuressa, ja hän kertoili äidille joitakin kiinnostavia kohtia lukemastaan samalla kun tämä kutoi perheelleen. Miten nautinkaan noista illoista!
Uskonnolla oli tärkeä osa elämässämme. Olimme uskollisia katolilaisia, ja nähdessään meidän menevän sunnuntaiaamuna kirkkoon ihmiset sanoivat: ”Kello on yhdeksän. Arnoldit ovat menossa kirkkoon.” Kävin joka päivä ennen kouluun menoa kirkossa. Papin väärinkäytösten vuoksi äiti kuitenkin kielsi minua menemästä sinne yksin. Olin tuolloin kuusivuotias.
Luettuaan vain kolme nimellä Bibelforscher (raamatuntutkijat, nykyään Jehovan todistajat) tunnetun uskonnon kirjasta äitini alkoi saarnata talosta taloon. Se järkytti isääni. Hän määräsi, että minun läsnä ollessani ei uskonnosta saanut puhua lainkaan. ”Äläkä lue tuota roskaa!” Mutta äiti oli niin innoissaan totuudesta, että hän päätti lukea kanssani vähän Raamattua. Hänellä oli katolinen raamatunkäännös, ja hän luki sitä joka aamu mutta isää totellakseen ei selittänyt lukemaansa.
Eräänä päivänä hän luki psalmin 115:4–8: ”Heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. – – Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka turvaavat niihin.” Hän yhdisti sen toiseen käskyyn, jossa sanotaan: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa.” (2. Mooseksen kirja 20:4–6.) Menin heti hävittämään alttarini, joka minulla oli huoneessani.
Minulla oli tapana lukea Raamattua päivittäin katolisten luokkatovereideni kanssa. Se aiheutti melkoista hälinää koulussa. Lapset kulkivat hyvin usein perässäni kadulla ja nimittelivät minua ”haisevaksi juutalaiseksi”. Tämä tapahtui vuonna 1937. Tuo tilanne sai isäni ottamaan selville, mitä oikein opin. Hän hankki Jehovan todistajien julkaiseman kirjan Luominen, jonka luettuaan hänestä itsestäänkin tuli todistaja!
Heti kun Saksan armeija oli tunkeutunut Belgian rajan yli Ranskaan, näimme hakaristilippuja kirkkojen katoilla, vaikka kaupungintalolla liehui vielä Ranskan lippu. Ranskalaiset olivat sulkeneet valtakunnansalimme ja kieltäneet Jehovan todistajien työn, joten toimimme jo maan alla saksalaisten tullessa. Yrityksiä todistajien murskaamiseksi kuitenkin tehostettiin. Kaksi vuotta myöhemmin minut kastettiin 11-vuotiaana.
Kuukautta myöhemmin 4. syyskuuta 1941 kahden aikaan iltapäivällä soi ovikello. Odottelimme isää töistä niihin aikoihin. Hyppäsin ylös, avasin oven ja syöksyin hänen syliinsä. Hänen takanaan oleva mies huusi: ”Heil Hitler!” Päästyäni jälleen jaloilleni tajusin syleilleeni SS-sotilasta! He lähettivät minut huoneeseeni ja pitivät äidilleni neljän tunnin ristikuulustelun. Kun he olivat lähdössä, toinen heistä huusi: ”Te ette enää näe miestänne! Te ja lapsenne menette samaa tietä!”
Isä oli pidätetty aamulla. Hänellä oli ollut kuukauden palkka taskussaan. SS sulki pankkitilin ja epäsi äidiltä työkortin, joka oli välttämätön paperi haettaessa työtä. Heidän taktiikkansa oli: toimeentulo pois noilta syöpäläisiltä!
Vainoa koulussa
Samaan aikaan painostus kasvoi akateemiselle uralle valmistavassa koulussa, jota kävin. Aina kun opettaja tuli luokkaan, kaikkien 58 oppilaan täytyi seistä käsi ojossa ja sanoa: ”Heil Hitler.” Kun pappi tuli opettamaan uskontoa, hän sanoi sisään tullessaan: ”Heil Hitler – siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen.” Luokka vastasi: ”Heil Hitler – aamen!”
Kieltäydyin esittämästä ”Heil Hitler” -tervehdystä, ja tieto siitä kantautui rehtorille. Kirjoitettiin varoituskirje: ”Yksi oppilas ei alistu koulun sääntöihin, ja jos viikon kuluessa ei tapahdu muutosta, oppilaan täytyy lähteä koulusta.” Lopussa mainittiin, että kirje täytyi lukea koulun yli 20 luokalle.
Koitti päivä, jolloin minut kutsuttiin luokan eteen ilmoittamaan päätökseni. Rehtori antoi minulle viisi minuuttia aikaa joko tervehtiä tai ottaa koulutarvikkeeni ja lähteä. Nuo viisi minuuttia tuntuivat ikuisuudelta. Jalkojani heikotti, päätäni pakotti ja sydämeni jyskytti. Korvia särkevä ”Heil Hitler” rikkoi luokassa vallinneen painostavan hiljaisuuden, minkä jälkeen luokka toisti tervehdyksen kolme kertaa. Ryntäsin pulpetilleni, otin paperini ja juoksin ulos.
Seuraavana maanantaina sain mennä toiseen kouluun. Rehtori sanoi, että voisin tulla sillä ehdolla, etten kertoisi kenellekään, miksi minut oli erotettu edellisestä koulusta. Koulutoverini kääntyivät minua vastaan ja nimittivät minua varkaaksi, lapsirikolliseksi, sekä sanoivat, että sen vuoksi minut oli lähetetty pois. En voinut selittää heille todellista syytä.
Istuin luokan perällä. Minusta seuraavana ollut tyttö huomasi, etten osallistunut tervehdykseen. Hän luuli minun kuuluvan Ranskan vastarintaliikkeeseen. Minun yksinkertaisesti täytyi selittää hänelle, miksi kieltäydyin tervehtimästä Hitleriä: ”Apostolien tekojen 4:12:n mukaan ei ’ole pelastusta kenessäkään muussa, sillä taivaan alla ei ole toista ihmisten keskuudessa annettua nimeä, jonka välityksellä meidän täytyy pelastautua’. Kristus yksin on Pelastajamme. Koska ’heil’ tarkoittaa jonkun tuomaa pelastusta, en voi osoittaa sitä tervehdystä kenellekään ihmiselle, Hitler mukaan luettuna.” Tuo tyttö ja hänen äitinsä alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja heistä itsestäänkin tuli todistajia!
Maanalainen toiminta
Jatkoimme kaiken aikaa saarnaamistyötä maan alla. Menimme joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina vuorille erääseen paikkaan, jossa saimme ranskankielisen Vartiotornin käännettäväksi saksaksi. Äiti oli tehnyt minulle erityisen sukkanauhavyön, jossa oli salatasku Vartiotornia varten. Eräänä päivänä kaksi sotilasta pysäytti meidät ja vei meidät vuoristomaatilalle, jossa meidät tutkittiin. Tulin niin pahoinvoivaksi, että he lähettivät minut heinien sekaan makaamaan, ja sen vuoksi he eivät koskaan löytäneet Vartiotornia. Tavalla tai toisella Jehova tuntui aina pelastavan minut.
Eräänä päivänä sain kutsun ”psykiatrille”. Se osoittautui kahdeksi SS-mieheksi. Siellä oli muitakin Jehovan todistajien lapsia. Minut pyydettiin sisään viimeisenä. Kaksi ”tohtoria” istui pöydän takana, minä istuin kirkas valo kasvoihini suunnattuna, ja ristikuulustelu alkoi. Toinen ”tohtori” teki kysymyksiä maantiedosta tai historiasta, mutta ennen kuin ennätin vastata, toinen tuli väliin ja kysyi maanalaisesta toiminnastamme. Hän kysyi myös toisten todistajien nimiä. Olin hermoromahduksen partaalla, kun äkkiä puhelinsoitto keskeytti heidän kuulustelunsa. Miten ihmeellisesti Jehovan apu aina tulikaan!
Rehtorini saatua tietää, että olin kertonut vakaumuksestani yhdelle luokkatovereistani, minut pidätettiin ja vietiin oikeuteen, jossa tuomari määräsi minut ”koulukotiin”. Tuomiossa todettiin, että minut oli kasvatettu Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran opetusten mukaan, jotka oli lailla kielletty, ja minusta tulisi turmeltunut ihminen, joka olisi vaaraksi muille. Nuo hetket tuossa pelottavassa oikeussalissa olivat minulle, joka olin tuolloin 12-vuotias, kauhea kokemus! Erään hallintotehtävissä työskennelleen myötätuntoisen ystävän vaikutuksesta tuomiotani ei kuitenkaan pantu heti täytäntöön.
Noin kuukauden kuluttua luokkamme valittiin menemään kahdeksi viikoksi Hitlerin nuorisojärjestön valmennusleirille. En kertonut siitä äidilleni. En halunnut, että hän joutuisi kantamaan minkäänlaista vastuuta päätöksestäni olla menemättä sinne. Ennen lähtöpäivää koulun rehtori varoitti minua: ”Jos et maanantaina ole joko rautatieasemalla tai rehtorinkansliassa, lähetän poliisit perääsi!”
Maanantaiaamuna ohitin koulumatkallani rautatieaseman. Kaikki luokkatoverini pyysivät minua mukaansa, mutta olin päättänyt mennä rehtorinkansliaan. Tulin sinne myöhässä, joten hän oli olettanut minun lähteneen toisten mukana junalla. Hän oli raivoissaan nähdessään minut. Hän vei minut luokkahuoneeseensa ja antoi koko luokan kärsiä neljä tuntia. Hän esimerkiksi pyysi jokaisen lapsen luokan eteen, ja sen sijaan, että olisi antanut oppilaalle tämän vihon, hän läimäyttikin tätä viholla kasvoihin. Hän osoitti minua ja sanoi: ”Hän on syypää!” Hän koetti saada nuo 45 oppilasta, jotka olivat vasta kymmenvuotiaita, minua vastaan. Mutta tunnin loputtua he tulivat onnittelemaan minua sen vuoksi, että olin kieltäytynyt laulamasta sotilaslauluja.
Myöhemmin minut määrättiin lajittelemaan paperia, säilyketölkkejä ja luita. Kieltäydyin, koska säilyketölkit oli tarkoitettu sotilaskäyttöön. Minut hakattiin ja jätettiin tajuttomaksi. Myöhemmin luokkatoverini auttoivat minut jaloilleni.
Kun palasin kouluun, näin yllätyksekseni kaikki oppilaat, noin 800 lasta, seisomassa pihalla lipputangon ympärillä. Minut vietiin heidän keskelleen. Seurasi pitkät puheet vapaudesta ja pettureita kohtaavista seurauksista sekä kolme Sieg heil! (voitto ja pelastus) -huutoa. Kansallislaulua laulettaessa seisoin paikoillani vavisten. Jehova tuki minua; pysyin nuhteettomana. Tultuani myöhemmin asunnollemme löysin sängyltä vaatteeni ja kirjeen, jossa sanottiin: ”Simone Arnoldin on ilmoittauduttava rautatieasemalla huomisaamuna.”
Koulukotiin
Seuraavana aamuna olin äitini kanssa rautatieasemalla. Kaksi naista otti minut huostaansa. Junassa äiti toisti neuvoja siitä, miten minun tulisi käyttäytyä. ”Ole aina kohtelias, ystävällinen ja lempeä, vaikka kärsisit epäoikeudenmukaisesti. Älä koskaan niskoittele. Älä koskaan vastaile nenäkkäästi tai röyhkeästi. Muista, että uppiniskaisuudella ei ole mitään tekemistä lujana pysymisen kanssa. Saat koulutusta tulevaa elämää varten. On Jehovan tahto, että meitä koetellaan tulevaksi hyödyksemme. Sinä olet valmistautunut siihen hyvin. Osaat ommella, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja hoitaa puutarhaa. Olet nyt nuori nainen.”
Sinä iltana äiti ja minä menimme hotellimme ulkopuolella olevaan viinitarhaan, polvistuimme, lauloimme ylösnousemustoivoa käsittelevän Valtakunnan laulun ja pidimme rukouksen. Päättäväisellä äänellä äiti pyysi puolestani: ”Oi Jehova, pidä pieni tyttäreni uskollisena!” Viimeisen kerran hän peitteli minut vuoteeseen ja antoi suukon.
Saavuimme koulukotiin seuraavana päivänä, ja kaikki tapahtui niin nopeasti, etten saanut tilaisuutta hyvästellä äitiä. Muuan tyttö näytti minulle sängyn, jossa oli vehnäleseillä täytetty patja. Kenkäni otettiin pois, ja meidän täytyi kävellä paljain jaloin marraskuun ensimmäiseen päivään asti. Pystyin tuskin nielemään ensimmäistä päivällistäni. Minun piti parsia kuusi paria sukkia, muutoin en saanut lainkaan ruokaa. Ensimmäistä kertaa aloin itkeä. Sukat kastuivat kyynelistä. Itkin melkein koko yön.
Seuraavana aamuna nousin puoli kuudelta. Sänkyni oli tahriintunut vereen – kuukautiseni olivat alkaneet vähän aikaa sitten. Menin vavisten ensimmäisen opettajan luo, joka sattui tulemaan vastaan; hän oli neiti Messinger. Hän kutsui tytön, joka näytti minulle, miten voin pestä lakanani kylmässä vedessä. Kivilattia oli kylmä, ja kivut voimistuivat. Aloin jälleen itkeä. Sitten neiti Messinger sanoi ivallisesti virnistäen: ”Käske Jehovaasi pesemään lakanasi!” Nuo sanat olivat juuri sitä, mitä tarvitsin. Kuivasin silmäni, eivätkä he enää koskaan saaneet minua vuodattamaan kyyneleitä.
Meidän täytyi nousta joka aamu puoli kuudelta siivoamaan talo ennen kuin tarjottiin aamiainen – kulhollinen soppaa kello kahdeksalta. Koulua pidettiin tuossa talossa 37 lapselle, joiden iät olivat 6–14 vuotta. Iltapäivällä pesimme pyykin, ompelimme ja teimme puutarhatyöt, koska ei ollut miehiä, jotka olisivat tehneet raskaat työt. Talvella 1944–45 minun täytyi erään toisen tytön kanssa sahata tukkisahalla puita, joiden halkaisija oli enimmillään yli puoli metriä. Lapsia kiellettiin puhumasta toisilleen, eivätkä he saaneet olla yksin – eivät edes mennessään käymälään. Kävimme kylvyssä kahdesti vuodessa ja pesimme hiuksemme kerran vuodessa. Rangaistukseksi jäi ilman ruokaa tai sai lyöntejä.
Minun täytyi siivota neiti Messingerin huonetta. Hän vaati minua menemään joka päivä sängyn alle puhdistamaan jouset. Minulla oli pieni Raamattu, jonka olin salakuljettanut taloon, ja sain tungettua sen jousien väliin. Siitä lähtien pystyin lukemaan vähän Raamattua päivittäin. Ei ihme, että minua kutsuttiin hitaimmaksi lapseksi, joka heillä koskaan oli ollut!
Protestanttiset tytöt menivät kirkkoonsa sunnuntaisin, ja kolme katolilaista omaansa, mutta minun täytyi laittaa ruokaa kaikille 37 lapselle. Olin niin lyhyt, että minun oli seistävä penkillä ja pideltävä kauhaa kaksin käsin hämmentäessäni keittoa. Neljälle opettajallemme minun täytyi keittää liha, leipoa kakkuja ja valmistaa vihannekset. Sunnuntaiiltapäivisin meidän piti kirjoa lautasliinoja. Leikkimisaikaa ei ollut.
Useita kuukausia myöhemmin neiti Messinger ilmoitti ilmeistä mielihyvää tuntien, että äitikulta oli vangittu ja toimitettu keskitysleiriin.
Vuonna 1945 sota loppui. Keskitysleirit luhistuivat ja päästivät kärsineet asukkinsa hajaantumaan eri puolille maata; tuhannet vaeltelivat etsimässä perheensä rippeitä, jotka mahdollisesti vielä olivat elossa.
Riipaisevia jälleennäkemisiä
Äitini ainakin tiesi olinpaikkani, mutta hänen tullessaan hakemaan minua en tuntenut häntä. Eikä se mikään ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi! Kun äiti oli vangittu, hänet oli lähetetty samalle leirille kuin isäkin, Schirmeckiin, erona se, että hänet oli pantu naisten leiriin. Hän oli kieltäytynyt korjaamasta sotilasunivormuja, ja hänet oli suljettu kuukausiksi maanalaisen bunkkerin yksinäisselliin. Seuraavaksi hänet oli siirretty syfilistä sairastavien naisten joukkoon, jotta hän saisi tartunnan. Matkalla Ravensbrückiin hän oli tullut yskän vuoksi hyvin heikoksi. Juuri tuolloin saksalaiset pakenivat, ja Ravensbrückiin kuljetettavana olleet vangit olivat yhtäkkiä vapaita, äitini heidän joukossaan. Hän suuntasi Konstanziin, jossa minä olin, mutta ilmahyökkäyksen aiheuttama räjähdys repi hänen kasvonsa verille.
Kun minut tuotiin hänen luokseen, hän oli aivan vieraan näköinen – nälän riuduttama, silminnähden sairas, ruhjoutuneet kasvot veressä ja ääni tuskin kuultavissa. Minut oli opetettu kumartamaan vieraiden edessä ja esittelemään heille kaikki työni – koruompeleet ja ompelukset – koska jotkut naiset tulivat etsimään palvelustyttöä itselleen. Juuri niin tein myös äitipoloiselle! Vasta kun hän vei minut tuomarille saadakseen laillisen oikeuden viedä minut kotiin, minulle valkeni, että hän oli äitini! Kaikki kyyneleet, jotka olin pitänyt sisälläni kuluneet lähes kaksi vuotta, tulvahtivat kerralla esiin.
Huomautus, jonka johtaja, neiti Lederle, esitti lähtiessämme, oli kuin öljyä äidin haavoihin. Hän sanoi: ”Tyttärellänne on nyt saadessanne hänet takaisin sama mielenasenne, joka hänellä oli tänne tullessaankin.” Olin pysynyt nuhteettomana. Löysimme asuntomme ja aloimme muuttaa sinne. Surullista oli ainoastaan se, että isä oli kadonnut. Punainen Risti oli merkinnyt hänet kuolleeksi.
Vuoden 1945 toukokuun puolivälissä ovelle koputettiin. Juoksin jälleen avaamaan. Muuan ystävä, Maria Koehl, oli ovella ja sanoi: ”Simone, en ole yksin. Isäsi on alakerrassa.” Isä pääsi vaivoin portaat ylös, ja hän oli menettänyt kuulonsa. Hän meni ohitseni suoraan äidin luo! Siitä välittömästä, pienestä 11-vuotiaasta pikkutytöstä, jonka hän oli kerran tuntenut, oli noiden pitkien kuukausien aikana kasvanut ujo, nuori teini-ikäinen. Tätä uutta tyttöä hän ei edes tuntenut.
Se mitä hän oli joutunut kestämään, oli vaatinut veronsa. Ensin Schirmeckin erityisleirille, sitten Dachauhun, missä hän sairastui lavantautiin, joka vei hänet kahdeksi viikoksi tajuttomaksi. Myöhemmin häntä käytettiin lääketieteellisiin kokeisiin. Dachausta hänet lähetettiin Mauthauseniin – Dachautakin pahempaan tuhoamisleiriin, jossa hän kärsi kovasta työstä ja lyönneistä ja jossa hänen kimppuunsa usutettiin poliisikoiria. Hän selviytyi kuitenkin hengissä ja oli nyt jälleen kotona.
Kun täytin 17 vuotta, astuin kokoajanpalvelukseen Jehovan todistajien sananpalvelijana, minkä jälkeen menin Gileadiin, Yhdysvalloissa sijaitsevaan Vartiotorni-seuran lähetyskouluun. Tapasin Seuran maailmankeskuksessa Max Liebsterin, Saksan juutalaisen, josta oli tullut Jehovan todistaja yhdellä Hitlerin keskitysleireistä. Avioiduimme vuonna 1956, ja Jumalamme, Jehovan, avulla olemme pysyneet tähän saakka kokoajanpalveluksessa erikoistienraivaajina täällä Ranskassa.
Kuinka totta olivatkaan ne sanat, jotka äitini esitti rukoillessaan puolestani monia vuosia sitten, sitä päivää edeltävänä iltana, jona hänen täytyi jättää minut koulukotiin: ”Pyydän sinua, oi Jehova, pidä pieni tyttäreni uskollisena!”
Tähän päivään saakka Jehova on tehnyt juuri niin! (Kertonut Simone Arnold Liebster.)
[Kuva s. 18]
Simone Arnold Liebster ja hänen miehensä Max Liebster