Me emme tukeneet Hitlerin sotaa
KERTONUT FRANZ WOHLFAHRT
ISÄNI Gregor Wohlfahrt palveli Itävallan armeijassa ensimmäisen maailmansodan (1914–18) aikana ja taisteli Italiaa vastaan. Kaikkiaan satojatuhansia itävaltalaisia ja italialaisia teurastettiin. Tämä kauhea kokemus muutti täysin isän näkemyksen uskonnosta ja sodasta.
Isä näki itävaltalaisten pappien siunaavan joukkoja ja sai tietää italialaisten pappien tekevän toisella puolella samoin. Niinpä hän kysyi: ”Miksi katolisia sotilaita kannustetaan tappamaan toisia katolilaisia? Tulisiko kristittyjen sotia toisiaan vastaan?” Papeilla ei ollut tyydyttäviä vastauksia.
Vastaukset isän kysymyksiin
Sodan jälkeen isä avioitui ja asettui asumaan Itävallan vuoristoon lähelle Italian ja Jugoslavian rajoja. Synnyin siellä vuonna 1920 ensimmäisenä kuudesta lapsesta. Kun olin kuusivuotias, muutimme joitakin kilometrejä itään päin Saint Martiniin lähelle lomakaupunkia nimeltä Pörtschach.
Kun asuimme siellä, Jehovan todistajien sananpalvelijat (joita tuolloin kutsuttiin raamatuntutkijoiksi) kävivät vanhempieni luona. Vuonna 1929 he jättivät heille kirjasen Menestys varma, ja siinä vastattiin moniin isän kysymyksiin. Siinä osoitettiin Raamatun avulla, että maailma on Panettelijaksi ja Saatanaksi kutsutun näkymättömän hallitsijan vallassa (Johannes 12:31; 2. Korinttolaisille 4:4; Ilmestys 12:9). Hänen vaikutuksensa tämän maailman uskontoon ja politiikkaan sekä kauppamaailmaan oli syynä niihin kauheuksiin, jotka isä näki ensimmäisessä maailmansodassa. Lopultakin isä oli löytänyt etsimänsä vastaukset.
Innokas palvelus
Isä tilasi kirjallisuutta Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuralta ja alkoi levittää sitä ensin sukulaisilleen ja sitten talosta taloon. Hans Stossier, vasta 20-vuotias naapurin poika, osallistui pian hänen kanssaan talosta-taloon-palvelukseen. Lyhyessä ajassa myös viidestä sukulaisestamme tuli Jehovan todistajia: isän veljestä Franzista ja tämän vaimosta Annasta sekä myöhemmin heidän pojastaan Antonista, isän sisaresta Mariasta ja tämän miehestä Hermannista.
Tämä aiheutti melkoista hämminkiä pienessä Saint Martinin kaupungissamme. Koulussa eräs oppilas kysyi katoliselta opettajaltamme: ”Isä Loigge, kuka on se uusi jumala Jehova, jota Wohlfahrt palvoo?”
”Ei, ei lapset”, vastasi pappi. ”Kyseessä ei ole uusi jumala. Jehova on Jeesuksen Kristuksen Isä. Jos he levittävät sanomaansa rakkaudesta tuota Jumalaa kohtaan, se on oikein hyvä.”
Muistan isäni lähteneen monta kertaa kotoa kello yhdeltä yöllä mukanaan suuret määrät raamatullista kirjallisuutta ja yksi voileipä. Kuusi seitsemän tuntia myöhemmin hän oli kenttäalueensa kaukaisimmassa ääressä lähellä Italian rajaa. Lyhyemmillä matkoilla olin tavallisesti hänen mukanaan.
Julkisesta palveluksestaan huolimatta isä ei laiminlyönyt oman perheensä hengellisiä tarpeita. Kun olin noin kymmenvuotias, hän aloitti jokaviikkoisen, säännöllisen raamatuntutkistelun meidän kaikkien kuuden kanssa kirjasta Jumalan harppu. Muulloin talomme oli usein tupaten täynnä kiinnostuneita naapureita ja sukulaisia. Pian pienessä kaupungissamme oli seurakunta, johon kuului 26 Valtakunnan julistajaa.
Hitler nousee valtaan
Hitler nousi valtaan Saksassa vuonna 1933, ja pian sen jälkeen Jehovan todistajien vaino siellä lisääntyi. Vuonna 1937 isä oli läsnä Prahan konventissa Tšekkoslovakiassa. Konventin osanottajia varoitettiin edessä olevista koetuksista, joten sieltä palattuaan isä kannusti meitä kaikkia valmistautumaan vainoon.
Aloin sillä välin opiskella talonmaalausta ollessani 16-vuotias. Asuin erään maalarimestarin kanssa ja kävin ammattikoulua. Muuan iäkäs, Saksan natsihallintoa pakoon lähtenyt pappi opetti koulussa uskontoa. Kun oppilaat tervehtivät häntä sanomalla ”Heil Hitler!”, hän ilmaisi tyytymättömyytensä ja kysyi: ”Mitä meidän uskollemme oikein on tapahtunut?”
Käytin tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, miksi katolilaiset käyttävät sellaisia arvonimiä kuin ”Teidän Ylhäisyytenne” ja ”Pyhä Isä”, vaikka Jeesus sanoi kaikkien hänen seuraajiensa olevan veljiä keskenään (Matteus 23:8–10). Pappi myönsi, että se oli väärin ja että hän itse oli vaikeuksissa, koska hän kieltäytyi kumartamasta piispan edessä ja suutelemasta tämän kättä. Sitten kysyin: ”Miten on mahdollista tappaa katolisia uskonveljiä ja saada sille kirkon siunaus?”
”Tämä on suurin häpeä!” pappi huudahti. ”Se ei saa koskaan toistua. Me olemme kristittyjä, ja kirkon ei tule olla mukana sodassa.”
12. maaliskuuta 1938 Hitler marssi ilman vastarintaa Itävaltaan ja liitti sen pian osaksi Saksaa. Kirkot asettuivat nopeasti hänen puolelleen. Todellisuudessa ei kulunut viikkoakaan, kun kaikki Itävallan kuusi piispaa, kardinaali Theodor Innitzer heidän joukossaan, allekirjoittivat myönteisyyttä hehkuvan ”juhlallisen vakuutuksen”, jossa he sanoivat, että tulevissa vaaleissa ”meidän piispojen on saksalaisina aivan välttämätöntä äänestää Saksan valtakunnan puolesta – se on kansalaisvelvollisuutemme” (ks. sivua 9). Wienissä oli suuri vastaanotto, jossa kardinaali Innitzer oli ensimmäisten joukossa esittämässä Hitlerille natsitervehdystä. Kardinaali määräsi kaikki Itävallan kirkot nostamaan hakaristilipun salkoon, soittamaan kirkonkelloja ja rukoilemaan natsidiktaattorin puolesta.
Näytti siltä, että Itävallan poliittinen mieliala muuttui yhdessä yössä. SA-joukkoihin kuuluvia miehiä ruskeine univormuineen ja käsivarsinauhoineen, joissa oli hakaristilippu, ilmaantui kuin sieniä sateella. Pappi, joka oli aiemmin sanonut, ettei kirkon tule olla mukana sodassa, oli yksi niistä harvoista papeista, jotka kieltäytyivät lausumasta ”Heil Hitler!” -tervehdystä. Seuraavalla viikolla hänen tilalleen tuli uusi pappi. Astuessaan luokkaan tämä pappi löi ensi töikseen kantapäänsä yhteen, kohotti käsivartensa tervehdysasentoon ja sanoi: ”Heil Hitler!”
Painostus mukautua
Jokainen oli alttiina natsien painostukselle. Kun tervehdin ihmisiä sanomalla ”Guten Tag” (Hyvää päivää) sen sijaan, että olisin sanonut ”Heil Hitler”, he vihastuivat. Minusta ilmoitettiin Gestapolle kymmenkunta kertaa. Kerran ryhmä SA-joukkoihin kuuluvia miehiä uhkasi maalarimestaria, jonka luona asuin, sanomalla, että jos en lausuisi natsitervehdystä ja liittyisi Hitlerin nuorisojärjestöön, minut passitettaisiin keskitysleiriin. Tämä maalari, joka oli natsien kannattaja, pyysi heitä olemaan kärsivällisiä minua kohtaan, sillä hän oli varma siitä, että aikanaan muuttuisin. Hän selitti, ettei halunnut menettää minua, koska olin hyvä työntekijä.
Natsien valtausta seurasi suuria marsseja, jotka kestivät myöhään yöhön, ja ihmiset huusivat fanaattisesti iskulauseita. Hitlerin, Goebbelsin ja muiden puheet pauhasivat radiossa joka päivä. Katolisen kirkon alamaisuus Hitleriä kohtaan syveni, kun papit rukoilivat päivittäin Hitlerin puolesta ja siunasivat häntä.
Isä muistutti minua siitä, miten tärkeää minun oli ottaa luja kanta, vihkiä elämäni Jehovalle ja mennä kasteelle. Hän puhui minulle myös Maria Stossierista, naapurin Hansin pikkusiskosta, joka oli asennoitunut Raamatun totuuden puolelle. Maria ja minä olimme sopineet avioliitosta, ja isä kehotti minua olemaan hänelle hengellisenä kannustimena. Hänen veljensä Hans kastoi Marian ja minut elokuussa 1939.
Isän esimerkillinen nuhteettomuus
Seuraavana päivänä isä kutsuttiin sotapalvelukseen. Vaikka isän heikko terveys, joka johtui hänen ensimmäisessä maailmansodassa kokemistaan kärsimyksistä, olisi joka tapauksessa estänyt häntä astumasta palvelukseen, hän sanoi kuulustelijoille, että kristittynä hän ei enää koskaan osallistuisi sotaan, niin kuin hän katolilaisena oli tehnyt. Tämän huomautuksen vuoksi häntä pidettiin vangittuna lisätutkimuksia varten.
Kun Saksa viikon kuluttua tunkeutui Puolaan – mikä aloitti toisen maailmansodan – isä vietiin Wieniin. Hänen ollessaan siellä vangittuna piirikuntamme päällikkö kirjoitti ja väitti hänen olevan vastuussa siitä, että muut Jehovan todistajat olivat kieltäytyneet tukemasta Hitleriä, ja vaati siksi hänen teloittamistaan. Tämä johti siihen, että isä lähetettiin Berliiniin ja tuomittiin pian sen jälkeen mestattavaksi. Häntä pidettiin kahleissa yötä päivää Moabitin vankilassa.
Kirjoitin sillä välin isälle perheemme puolesta kertoakseni päätöksestämme seurata hänen uskollista esimerkkiään. Isä ei yleensä ollut tunteellinen ihminen, mutta kun hänen viimeinen meille lähettämänsä kirje oli kyynelten tahraama, saatoimme nähdä, miltä hänestä tuntui. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että tajusimme hänen kantansa. Hän esitti rohkaisun sanoja mainiten jokaisen henkilökohtaisesti nimeltä ja kannusti meitä kaikkia pysymään uskollisina. Hänen luottamuksensa ylösnousemukseen oli luja.
Isän lisäksi Moabitin vankilaan oli suljettu parikymmentä muuta todistajaa. Hitlerin korkea-arvoiset virkamiehet yrittivät turhaan taivuttaa heitä luopumaan uskostaan. Joulukuussa 1939 noin 25 todistajaa teloitettiin. Saatuaan kuulla isän teloituksesta äiti ilmaisi olevansa hyvin kiitollinen siitä, että Jehova oli antanut isälle voimaa pysyä uskollisena kuolemaan asti.
Koetukseni alkavat
Muutaman viikon kuluttua minut kutsuttiin työpalvelukseen, mutta pian tajusin sen olevan pääasiassa sotilasvalmennusta. Selitin, etten aikoisi palvella armeijassa mutta tekisin kyllä muuta työtä. Kun kieltäydyin laulamasta natsien taistelulauluja, upseerit kuitenkin raivostuivat.
Seuraavana aamuna saavuin paikalle siviilivaatteissa sen sijaan, että olisin pukenut ylleni armeijan univormun, joka meille oli annettu. Vastuullinen upseeri sanoi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin heittää minut tyrmään. Siellä sain hengenpitimikseni vettä ja leipää. Myöhemmin minulle kerrottiin tulevasta lipuntervehtimisseremoniasta ja minua varoitettiin, että jos kieltäytyisin osallistumasta siihen, minut ammuttaisiin.
Harjoituskentällä oli 300 alokasta ja upseereita. Minut määrättiin kävelemään upseerien ja hakaristilipun ohitse ja esittämään Hitler-tervehdys. Sain hengellistä voimaa Raamatun kertomuksesta kolmesta heprealaisesta, ja ohittaessani upseerit sanoin yksinkertaisesti: ”Guten Tag” (Hyvää päivää) (Daniel 3:1–30). Minut määrättiin marssimaan heidän editseen uudestaan. Tällä kertaa en sanonut mitään, hymyilin vain.
Kun neljä upseeria vei minut takaisin tyrmään, he kertoivat vapisevansa, koska he olivat luulleet, että minut ammuttaisiin. He kysyivät: ”Miten on mahdollista, että sinä hymyilit ja me olimme aivan hermostuneita?” He sanoivat toivovansa, että heillä olisi minun rohkeuteni.
Muutaman päivän kuluttua leiriin saapui tri Almendinger, korkea-arvoinen upseeri Hitlerin päämajasta Berliinistä. Minut kutsuttiin hänen eteensä. Hän selitti, että lait olivat tulleet paljon aiempaa ankarammiksi. ”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä sinua odottaa”, hän sanoi.
”Kyllä on”, vastasin. ”Isäni teloitettiin samasta syystä vain muutama viikko sitten.” Hän oli ällistynyt ja meni hiljaiseksi.
Paikalle saapui myöhemmin eräs toinen korkea-arvoinen upseeri Berliinistä, ja mieltäni yritettiin taas muuttaa. Kuultuaan, miksen rikkoisi Jumalan lakeja, hän otti minua kädestä kiinni ja sanoi kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan: ”Haluan pelastaa henkesi!” Kaikki tilannetta seuraavat upseerit olivat hyvin liikuttuneita. Sen jälkeen minut vietiin takaisin tyrmään, jossa olin kaikkiaan 33 päivää.
Oikeudenkäynti ja vankeus
Huhtikuussa 1940 minut siirrettiin erääseen vankilaan Fürstenfeldiin. Joidenkin päivien kuluttua morsiameni Maria ja veljeni Gregor tulivat tapaamaan minua. Gregor oli vain puolitoista vuotta minua nuorempi, ja hän oli ottanut lujan asenteen Raamatun totuuden puolesta koulussa. Muistan, miten hän kannusti nuorempia veljiämme valmistautumaan vainoon ja sanoi, ettei ole olemassa kuin yksi tie: Jehovan palveleminen! Tuo arvokas tunti, jonka vietimme rohkaisten toisiamme, oli viimeinen kerta, kun näin hänet elossa. Myöhemmin minut tuomittiin Grazissa viideksi vuodeksi pakkotyöhön.
Syksyllä 1940 minut pantiin junaan, joka suuntasi kulkunsa kohti Tšekkoslovakiassa sijaitsevaa työleiriä, mutta Wienissä minut poistettiin junasta ja jouduin siellä vankilaan. Olot olivat hirvittävät. Sen lisäksi että kärsin nälkää, isot luteet purivat minut öisin verille ja saivat ihoni polttelemaan. Jostain syystä, jota en silloin tiennyt, minut siirrettiin takaisin Grazin vankilaan.
Tapaukseni herätti kiinnostusta, koska Gestapo kuvaili Jehovan todistajat fanaattisiksi marttyyreiksi, jotka halusivat kuolemantuomion saadakseen siten taivaallisen palkinnon. Tästä syystä minulla oli erinomainen tilaisuus puhua kahden päivän ajan erään professorin ja kahdeksan Grazin yliopiston opiskelijan edessä ja selittää, että vain 144000 ihmistä otettaisiin taivaaseen hallitsemaan Kristuksen kanssa (Ilmestys 14:1–3). Sanoin, että minun toivoni oli nauttia ikuisesta elämästä paratiisioloissa maan päällä (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4).
Kun professori oli kahden päivän ajan tehnyt kysymyksiä, hän sanoi: ”Olen tullut siihen tulokseen, että sinulla on jalat tukevasti maassa. Sinä et halua kuolla ja mennä taivaaseen.” Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Jehovan todistajia vainottiin, ja toivotti minulle hyvää jatkoa.
Alkuvuodesta 1941 löysin itseni junasta matkalla Rollwaldin pakkotyöleiriin, joka sijaitsi Saksassa.
Kovaa elämää leirissä
Rollwald sijaitsi kahden kaupungin, Frankfurtin ja Darmstadtin, välissä, ja siellä pidettiin noin 5000:ta vankia. Päivä alkoi aina kello 5.00 nimenhuudolla, joka kesti parisen tuntia; upseerit eivät pitäneet turhaa kiirettä saattaessaan vankiluettelonsa ajan tasalle. Meitä vaadittiin seisomaan hievahtamatta paikoillamme, ja monia vankeja lyötiin ankarasti siitä syystä, etteivät he seisseet täysin hiljaa.
Aamiaiseksi saimme leipää, joka oli tehty jauhoista, sahanpuruista ja useimmiten pilaantuneista perunoista. Sen jälkeen menimme työhön suolle kaivamaan ojia. Tarkoitus oli kuivattaa maata viljelykseen sopivaksi. Kun olimme työskennelleet suolla koko päivän ilman kunnollisia jalkineita, jalkamme turposivat kuin pesusienet. Kerran jalkoihini ilmestyi kuoliota muistuttavia kohtia, ja pelkäsin, että ne täytyy amputoida.
Puolelta päivin meille tarjottiin työpaikalla kokeiluluonteista sekoitusta, jota sanottiin keitoksi. Se oli maustettu nauriilla tai kaalilla, ja joskus siinä oli myös jauhettuja sairaiden eläinten raatoja. Se poltti suutamme ja kurkkuamme, ja monet meistä saivat suuria paiseita. Illalla saimme lisää ”keittoa”. Monilta vangeilta lähtivät hampaat, mutta minulle oli kerrottu, miten tärkeää on käyttää hampaitaan. Pureskelin männynpalasta tai pähkinäpensaan oksaa, enkä koskaan menettänyt hampaitani.
Pidin hengellisyyteni vahvana
Yrittäessään murtaa uskoni vartijat eristivät minut muista todistajista. Koska minulla ei ollut mitään raamatullista kirjallisuutta, palautin mieleeni ulkoa opettelemiani raamatunkohtia, esimerkiksi Sananlaskujen 3:5, 6:n sanat, jotka kannustavat meitä turvaamaan Jehovaan ”kaikesta sydämestämme”, ja 1. Korinttolaiskirjeen 10:13:n, jossa luvataan, ettei Jehova ’anna kiusata meitä yli kestokykymme’. Sain voimaa siitä, että kertasin mielessäni tällaisia raamatunkohtia yhä uudelleen ja turvauduin Jehovaan rukouksessa.
Toisinaan näin jonkun Jehovan todistajan, jota siirrettiin toisesta leiristä. Mikäli meillä ei ollut tilaisuutta keskustella, kannustimme toisiamme pysymään lujina nyökäyttämällä päätämme tai nostamalla nyrkkiin puristettua kättämme. Silloin tällöin sain kirjeitä Marialta ja äidiltä. Yhdestä niistä sain tietää rakkaan veljeni Gregorin kuolemasta, ja toisessa, sodan loppupuolella tulleessa kirjeessä kerrottiin Marian veljen, Hans Stossierin, teloituksesta.
Myöhemmin leiriimme siirrettiin eräs vanki, joka oli tutustunut Gregoriin heidän ollessaan samaan aikaan Moabitin vankilassa Berliinissä. Häneltä sain kuulla yksityiskohtia siitä, mitä oli tapahtunut. Gregor oli tuomittu mestattavaksi giljotiinilla, mutta koska tarkoituksena oli murtaa hänen nuhteettomuutensa, tavanomainen odotusaika ennen teloituksen täytäntöönpanoa oli pidennetty neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana häntä painostettiin kaikin mahdollisin keinoin antamaan periksi: hänen käsiinsä ja jalkoihinsa sidottiin raskaat kahleet ja hänelle annettiin vain harvoin ruokaa. Hän ei kuitenkaan koskaan horjunut päätöksessään, vaan oli uskollinen loppuun saakka, 14:nteen maaliskuuta 1942. Vaikka tämä uutinen tekikin minut murheelliseksi, se myös vahvisti minua pysymään uskollisena Jehovalle, tuli mitä tuli.
Aikaa myöten sain tietää myös, että pikkuveljeni Kristian ja Willibald sekä pikkusiskoni Ida ja Anni oli viety Landaussa Saksassa sijaitsevaan luostariin, joka toimi koulukotina. Poikia piestiin ankarasti, koska he kieltäytyivät esittämästä ”Heil Hitler” -tervehdystä.
Tilaisuuksia todistaa
Suurin osa niistä, jotka asuivat kanssani samoissa parakeissa, oli poliittisia vankeja ja rikollisia. Todistin heille monet illat. Yksi heistä oli kapfenbergiläinen katolinen pappi nimeltä Johann List. Hänen vangitsemisensa syynä oli se, että hän oli puhunut seurakunnalleen Ison-Britannian radiosta kuulemiaan asioita.
Johannille elämä leirissä oli todella kovaa, sillä hän ei ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön. Hän oli ystävällinen mies, ja autoin monesti häntä selviytymään hänelle määrätystä työstä, jottei hän olisi joutunut vaikeuksiin. Hän sanoi häpeävänsä sitä, että oli vankilassa poliittisista syistä eikä sen vuoksi, että olisi puolustanut kristillisiä periaatteita. ”Sinä todella kärsit kristittynä”, hän sanoi. Kun hänet noin vuotta myöhemmin vapautettiin, hän lupasi käydä tapaamassa äitiäni ja morsiantani, ja hän piti lupauksensa.
Elämäni helpottuu
Loppuvuodesta 1943 saimme leiriin uuden komendantin nimeltään Karl Stumpf. Hän oli pitkä, vaaleatukkainen mies, joka alkoi parantaa olojamme leirissä. Hänen huvilansa oli määrä maalata, ja kun hän sai tietää minun olevan ammatiltani maalari, työ annettiin minulle. Se oli ensimmäinen kerta, kun minut kutsuttiin pois suotyömaalta.
Komendantin vaimon oli vaikea ymmärtää, miksi minut oli vangittu, vaikka hänen miehensä selittikin, että olin siellä Jehovan todistajana omaamani uskon vuoksi. Hänen kävi minua sääli, koska olin hyvin laiha, ja hän ruokki minua. Hän järjesti minulle lisää töitä, joten saatoin vahvistua fyysisesti.
Kun leirin vankeja loppuvuodesta 1943 kutsuttiin taistelemaan eturintamassa, hyvä suhteeni komendantti Stumpfiin pelasti minut. Selitin hänelle, että mieluummin kuolen kuin tulen verivelkaiseksi ottamalla osaa sotaan. Vaikka hän joutuikin puolueettoman asenteeni vuoksi tukalaan tilanteeseen, hän pystyi pitämään nimeni pois palvelukseen kutsuttavien listalta.
Sodan viimeiset päivät
Tammi- ja helmikuussa 1945 matalalla lentäneet amerikkalaiskoneet rohkaisivat meitä pudottamalla lentolehtisiä, joissa sanottiin sodan olevan lopuillaan. Komendantti Stumpf, joka oli pelastanut henkeni, antoi minulle siviilivaatteita ja tarjosi huvilaansa pakopaikakseni. Kun lähdin leiristä, näin valtavan kaaoksen. Esimerkiksi taisteluvarusteita kantavat lapset, joiden poskilla virtasivat kyyneleet, pakenivat amerikkalaisia. Koska pelkäsin törmääväni SS-upseereihin, jotka ihmettelisivät, miksei minulla ole asetta, päätin palata leiriin.
Pian amerikkalaisjoukot piirittivät koko leirimme. 24. maaliskuuta 1945 leiri antautui ja nosti salkoon valkoisen lipun. Olin hyvin hämmästynyt saatuani tietää, että leirin lisärakennuksissa oli muitakin sellaisia todistajia, joiden teloituksen komendantti Stumpf oli estänyt. Miten iloinen tapaaminen meillä olikaan! Kun komendantti Stumpf vangittiin, monet meistä todistivat amerikkalaisille upseereille hänen puolestaan sekä henkilökohtaisesti että kirjeitse. Tämä sai aikaan sen, että kolme päivää myöhemmin hänet vapautettiin.
Hämmästyksekseni olin ensimmäinen niistä noin 5000 vangista, jotka vapautettiin. Viiden vankeudessa viettämäni vuoden jälkeen minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta. Ilon kyyneleet silmissäni kiitin Jehovaa rukouksessa siitä, että hän oli varjellut minut elossa. Saksa antautui vasta 7. toukokuuta 1945 eli noin puolitoista kuukautta myöhemmin.
Heti vapauduttuani otin yhteyttä toisiin alueen todistajiin. Raamatuntutkisteluryhmä järjestettiin, ja seuraavilla viikoilla käytin monta tuntia leirin ympärillä olevan alueen asukkaille todistamiseen. Samaan aikaan sain maalarinpaikan.
Jälleen kotona
Heinäkuussa pystyin ostamaan moottoripyörän, minkä jälkeen alkoi pitkä kotimatkani. Se kesti useita päiviä, sillä monet valtatien silloista oli räjäytetty. Kun vihdoin saavuin kotiin Saint Martiniin, huomasin tiellä ajaessani Marian, joka oli korjaamassa vehnää. Kun hän vihdoin huomasi minut, hän tuli juosten luokseni. Voit kuvitella, miten iloinen jälleennäkemisemme oli. Äiti heitti viikatteensa maahan, ja hänkin tuli juoksujalkaa luokseni. Nyt 49 vuotta myöhemmin äiti on 96-vuotias ja sokea. Hän on yhä mieleltään terävä ja yhä uskollinen Jehovan todistaja.
Maria ja minä menimme naimisiin lokakuussa 1945, ja siitä lähtien olemme palvelleet Jehovaa yhdessä. Meitä on siunattu kolmella tyttärellä, yhdellä pojalla ja kuudella lapsenlapsella, jotka kaikki palvelevat innokkaasti Jehovaa. Vuosien varrella minulla on ollut ilo auttaa kymmeniä ihmisiä asennoitumaan Raamatun totuuden puolelle.
Rohkeutta kestää
Monta kertaa minulta on kysytty, miten kykenin kohtaamaan kuoleman uhan pelottomasti ollessani vasta nuorukainen. Voit olla varma siitä, että Jehova Jumala antaa voimaa kestää, jos päättää pysyä uskollisena. Ihminen oppii hyvin nopeasti luottamaan täysin häneen rukouksen välityksellä. Myös sen tietäminen, että toiset – heidän joukossaan oma isäni ja veljeni – säilyttivät uskollisuuden kuolemaan asti, auttoi minuakin pysymään uskollisena.
Jehovan kansa säilytti muuallakin kuin Euroopassa puolueettomuutensa sotaan nähden. Muistan, miten Nürnbergin oikeudenkäynnissä vuonna 1946 kuulusteltiin yhtä Hitlerin korkea-arvoista virkamiestä Jehovan todistajien vainoamisesta keskitysleireissä. Hän veti taskustaan uutisleikkeen, jossa kerrottiin tuhansien yhdysvaltalaisten Jehovan todistajien olevan Amerikan vankiloissa siitä syystä, että he olivat olleet puolueettomia toisen maailmansodan aikana.
Tosi kristityt seuraavat tosiaankin rohkeasti sitä esimerkkiä, jonka Jeesus Kristus jätti säilyttäessään nuhteettomuutensa Jumalaa kohtaan aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Olen aina tähän päivään saakka ajatellut usein niitä meidän pienen, Saint Martinissa kokoontuneen seurakuntamme 14:ää jäsentä, jotka rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan kieltäytyivät 1930- ja 1940-luvulla tukemasta Hitlerin sotaa ja joutuivat sen vuoksi kohtaamaan kuoleman. Miten suurenmoinen jälleennäkeminen se onkaan, kun heidät saatetaan jälleen elämään – vieläpä ikuisesti Jumalan uudessa maailmassa!
[Kuva s. 8]
Isäni
[Kuvat s. 8, 9]
Alla vasemmalla: kardinaali Innitzer äänestää Saksan valtakunnan puolesta
Oikealla: ”juhlallinen vakuutus”, jossa kuusi piispaa julistavat, että heidän kansalaisvelvollisuutensa on äänestää Saksan valtakunnan puolesta
[Lähdemerkintä]
UPI/Bettmann
[Kuva s. 10]
Vuonna 1939 Maria ja minä menimme kihloihin
[Kuva s. 13]
Perheemme. Vasemmalta oikealle: Gregor (mestattiin), Anni, Franz, Willibald, Ida, Gregor (isä, mestattiin), Barbara (äiti) ja Kristian
[Kuva s. 15]
Marian kanssa nykyään