”Armero on kadonnut kartalta!”
Herätkää-lehden Kolumbian-kirjeenvaihtajalta
KOLUMBIALAISET heräilivät uuteen päivään. Oli tullut torstai, marraskuun 14. päivä viime vuonna. Avasin radion kuullakseni aamu-uutiset. En ollut uskoa korviani kuullessani uutistenlukijan ilmoittavan: ”Armero on kadonnut kartalta! – Mutavyöry on vienyt mennessään osan Chinchináa!”
Kuuntelin uutislähetystä edelleen epäuskon vallassa. Muta-, jää- ja laavavyöry oli pyyhkäissyt kartalta 28000 asukkaan Armeron, kaupungin, joka sijaitsi 90 kilometriä Bogotásta luoteeseen. Armero oli ollut puuvillan- ja riisinviljelyalueen kaupunkeja. Kuolonuhrien ja kadonneitten lukumääräksi oli arvioitu runsaat 21000. Chinchiná taas on vuoriston toisella puolella sijaitseva tärkeä kahvintuotantoalueen keskus. Se oli kärsinyt vähemmän, ja siellä oli kuollut noin 2000 henkeä. Mikä sitten oli saanut aikaan tällaisen täydellisen tuhon?
Nevado del Ruiz purkautuu
Lumipeitteinen 5400 metriä korkea tulivuori Nevado del Ruiz oli herännyt eloon jo edellisiltana kello 21:n paikkeilla. Se alkoi purkautua rajusti luoteisrinteellään ja syöksi jättimäisiä tuhkapilviä. Tuhkapilvien lisäksi kraaterista huokuva kova kuumuus sulatti suuren osan vuoren laen lumipeitteestä. Sen seurauksena normaalisti kristallinkirkkaat, verkalleen virtaavat jäätikköjoet muuttuivat rajuliikkeisiksi mutaa ja sulavaa jäätä kuljettaviksi virroiksi. Suuri osa valuvasta massasta päätyi Lagunillajokeen ja lähti kiemurrellen vyörymään kasvavalla nopeudella alavirtaan kohti Armeroa raastaen mukaansa puita ja suuria kivenlohkareita. Armero oli noin 50 kilometrin päässä.
Runsaan tunnin kuluttua mutavyöry syöksähti 12 metrin korkuisena (eräitten tietojen mukaan 30 metrin korkuisena) seinämänä kapeasta kanjonista ja levisi laakson pohjalle. Vyöry lakaisi sen puhtaaksi ja samalla meni myös vyöryn tielle osunut Armero. Kaupungista jäi ehjäksi vain muutama korkeammalle rakennettu talo.
Epäselviä varoituksia
Haastattelin muutamia hengissä selvinneitä. He kertoivat, että keskiviikkona ilmassa oli iltapäivällä tuntunut voimakasta rikin katkua. Kello 16:n paikkeilla kaupunkiin alkoi hiljakseen sataa tuhkaa. Mutta se ei juuri aiheuttanut hämminkiä, sillä tulivuori oli jo lähes vuoden päivät antanut toiminnastaan tällaisia merkkejä.
Bogotálainen Jorge Castilla, joka tuona keskiviikkoiltapäivänä oli käymässä Armerossa, kertoi minulle, että joku oli kirkon äänilaitteitten avulla kehottanut kaupunkilaisia pysymään rauhallisina, pysyttelemään sisällä ja peittämään kasvonsa kostutetulla nenäliinalla. Kirkon edustajien mukaan tämä joku oli ollut eräs väestönsuojeluviranomainen. Alkuillasta messussa käyneille oli myös vakuutettu, ettei ollut syytä huoleen.
Noin kello 19.30 alkoi sataa kaatamalla, mutta sade loppui äkisti. Sen jälkeen alkoi sataa aivan toisenlaista ainetta, hienoa, lämmintä hiekkaa, joka pian peitti katot ja kadut. Se oli jotakin uutta. Yhä useammat tulivat levottomiksi. Jotkut harvat panivat ovet lukkoon ja pakenivat ylemmäksi. Useimmat jäivät paikoilleen.
Jonkin ajan kuluttua Armeroon alkoi tulla ylhäältä rinteiltä radiopuhelinviestejä. Niissä kerrottiin, että tulivuoren kyljessä oli tapahtunut valtava purkaus, ja neuvottiin, että Armeron kaupunki olisi heti evakuoitava. Kello 22.13 Armeron pormestari Ramón Antonio Rodríguez keskeytti yhtäkkiä radiokeskustelun, jossa oli mukana Punaisen ristin edustaja, huutaen kovalla äänellä: ”Vesi on jo täällä!” Mutavyöry oli kiitänyt tuon 50 kilometriä tunnissa ja viidessätoista minuutissa.
”Tulivuori on kohta täällä!”
Hengissä selvinneitten kertomukset iltayön tapahtumista ovat jokseenkin yhtäpitäviä. Jotkut heräsivät siihen, kun katolle alkoi sataa runsaasti hiekkaa. Toiset kuulivat ulkoa melua ja huutoja. He hoputtivat lapsiaan ja muita perheenjäseniään ylös vuoteesta. Yhtäkkiä sammuivat valot. Ihmiset takoivat ja potkivat ovia huutaen samalla: ”Lagunilla tulvii! Äkkiä pakoon!” ”Vettä tulee koko ajan!” ”Tulivuori on kohta täällä!”
Tuhannet kiiruhtivat ulos kodeistaan. Autot, moottoripyörät ja kuorma-autot kiitivät hurjaa vauhtia pitkin katuja töräytellen torviaan ja välittämättä tielleen osuneista jalankulkijoista. Moni jäi liikenteen jalkoihin ennen kuin mutaseinämä vyöryi yli. Kaikki olivat joutuneet pakokauhun valtaan.
Keskellä kolkkoa pimeyttä lähestyvä mutavyöry piti pelottavaa ääntä. Bogotásta käymässä olleen Jorge Castillan mielestä se synnytti samankaltaisen jylinän kuin kaksi matalalla lähestyvää jumbojettiä. Joentörmät olivat liian matalia kuohuvalle massalle. Se peitti talot alleen ja pyyhälsi suoraan läpi kaupungin keskustan. Se nielaisi asuintaloja, kirkkoja, kauppoja ja muita rakennuksia ja vei ne mennessään. Se tempaisi lapsia vanhempiensa sylistä niin että he hautautuivat mutaan tai menivät avuttomina virran mukana kohti kuolemaansa.
”Nyt me olemme hukassa!”
Obdulia Arce Murillo oli ollut Armeron Jehovan todistajien yhteydessä. Hän ei päässyt mutavyöryä pakoon mutta selvisi silti siitä hengissä. Hän kertoo kuinka hänelle kävi: ”Kiiruhdin lasteni kanssa kadulle ja koetin kiivetä tankkiauton päälle. Sitten vesi tavoitti meidät. Pudottauduin maahan. Vesi nousi pelottavan korkealle – – ja sen kohina vain yltyi. Huusin: ’Jehova! Jehova! Nyt me olemme hukassa! Me kuolemme!’ Sen jälkeen veden mukana tuli kovaa vauhtia erilaisia tolppia. Yksi niistä iski minua vasempaan kylkeen, jolloin pikku tyttäreni pääsi heltiämään käsistäni.
”Sotkeuduin sähkötolppaan ja siinä kiinni olleisiin johtimiin. Sen jälkeen vanhempi tyttäreni, joka oli kavunnut kahvisäkkien päälle, huusi: ’Sukella pian!’ Sukelsin, ja minusta tuntui kuin ylitseni olisi vyörynyt juna. Se oli mutaa. En nähnyt enää mitään, sillä olin hautautunut mutaan. Olin täysin mudan sisällä.
”Tunsin, miten mutavirta pyrki vetämään minut mukaansa. Koetin huutaa, ja suuni täyttyi mudalla. Olin tukehtua. – – Uin ja kaikkeni ponnistaen sain lopulta pääni esiin liejusta. Tempaisin kädellä suustani mudan sellaisella voimalla että tuntui kuin kasvoihini olisi repeytynyt iso haava. Olin varma siitä, että hukkuisin, mutta vihdoinkin pystyin hengittämään ja huutamaan. Olin hyvin huojentunut saatuani kasvoni esiin mudasta.” Kesti kuitenkin vielä monta tuntia, ennen kuin hänet lopulta pelastettiin pinteestä.
Erään todistajan, Elena de Valdezin, onnistui perheineen päästä kaupungin takana oleville rinnemaille. Vaimo kertoo: ”Olimme juuri ennättäneet kukkulan juurelle, kun takaamme kuului tulvan yllättämien ihmisten hätähuutoja. Pian alkoi tulla muitakin. He olivat täysin mudan peitossa. Saatoimme kuulla pelottavan äänen, jonka ’se jokin’ aiheutti. Se kuulosti kammottavalta. Pahalta tuntuivat myös ihmisten huudot: ’Apua! Apua! Auttakaa! Älkää jättäkö meitä kuolemaan!’”
Lopulta kaikki oli ohi. Pilkkopimeään yöhön syntyi kammottava hiljaisuus. Jorge Castilla, joka oli ollut turvassa Armeron liepeillä sijaitsevalla maatilalla, sanoi, että hän saattoi tuntea ”öisen kuolemaa henkivän ilmapiirin”. Hän jatkoi: ”Pelastuneita, vanhoja ja nuoria, alkoi saapua mutaisesta vedestä, ja monilla heistä oli vammoja. He olivat kuin ylösnousseita haamuja, kuin unissakävelijöitä. Heidän silmissään oli tyhjä, poissaoleva katse. He pyysivät saada vettä, ei mitään muuta. Se oli kauheata!”
Sillä välin Obdulia Arce ponnisteli yhä epätoivoisesti keskellä mutamerta saadakseen päänsä pysymään pinnalla. Hän ja tuhannet muut eloonjääneet muistaisivat aina tämän yön elämänsä pisimpänä yönä.
Mudan peittämät muumiot
Aamunkoitteessa yksinäinen lentoruiskutusten tekijä kaarteli taivaalla katsastaen alhaalla laaksossa olevia reheviä viljelyksiä. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään: Lähellä vuorenkuvetta paikassa, jossa olisi pitänyt olla kukoistava Armero, oli nyt suuri harmaa liejulakeus, jonka pinnalla kellui satoja ihmisten ja eläinten ruumiita. Hän kertoi: ”Kaupunki näyttää suurelta hiekkarannalta, ja pystyssä on enää vain muutamia taloja. Ihmisiä näkyy puissa, muurien päällä ja rinnemailla.”
Ihmisiä riensi apuun tuhoalueen reunoille. Mielellään he olisivat auttaneet, mutta ei heillä ollut siihen paljonkaan keinoja. Hengissä selvinneet olivat kuin muumioita, yltä päältä mudan peitossa, ja he kuljeksivat turtuneina etsien omaisiaan. Lapset ja vanhukset itkivät epätoivon vallassa, ja äidit huusivat lohduttomasti etsiessään lapsiaan. Mudasta nousi esiin lisää pelastuneita. He olivat alusvaatteisillaan ja jäivät seisomaan kuin patsaat. Muutamat olivat täysin ilkosillaan, sillä mutavyöry oli raastanut heiltä yövaatteet. Mutta toisilla oli ollut vielä huonompi onni.
Mutamerestä pilkotti ihmisten päitä. Nämä ihmiset olivat kaulaansa myöten mudassa, ja täysin liikuntakyvyttöminä he huusivat apua. Reunamilla olevat koettivat kaikin keinoin päästä auttamaan lähelle uponneita. He onnistuivat lankkuja apuna käyttäen pelastamaan muutaman ihmisen. Jotkut rohkeat lähtivät kahlaamaan mutaan, mutta kun he alkoivat vajota, heidän oli peräännyttävä. Eräs pelastaja halusi mennä apuun traktorin kanssa. Hänen traktorinsa painui uppeluksiin kolmen metrin päässä mutakentän reunasta.
Obdulia Arce oli kiitollinen siitä, että muta oli lämmintä, sillä yö oli kalsea. Yön kuluessa hän nukahti useita kertoja, mutta havahtui haukkomaan henkeään aina kun hänen kasvonsa painuivat mutaan. Tuli aamu, mutta kukaan ei nähnyt häntä.
”Käsiä nousee paikoista, joista sitä vähiten odottaisi”
Kaikkialla maassa ryhdyttiin heti halukkaasti toimiin uhrien auttamiseksi. Sekä järjestöt että yksilöt kiiruhtivat apuun. Tuhoalueille kiidätettiin armeijan osastoja, väestönsuojelujärjestön yksiköitä, poliiseja ja Punaisen ristin pelastusryhmiä. Tuhannet vapaaehtoiset – lääkärit, kirurgit, lääkintämiehet, insinöörit ja muut – tarjosivat palveluksiaan. Jehovan todistajat toimittivat Bogotásta kolmella ajoneuvolla ruokaa ja muita avustustarvikkeita.
Pelastusryhmiä lennätettiin muista maista. Pian kolmisenkymmentä helikopteria, osa kotimaisia ja osa ulkomailta tulleita, haravoi tuhoaluetta etsien eloonjääneitä. Pelastustyöt jouduttiin hoitamaan lähes täysin ilmasta käsin, sillä paksu muta upotti aina pelastusmiesten alla, kun he yrittivät liikkua maata pitkin.
Jo pelkästään tuhon laajuus hidasti harvojen eloonjääneiden etsimistä ja monien kuolleiden esiin kaivamista. Kerättyään turvaan satoja henkiinjääneitä pelastusmiehet ilmoittivat, että mudan keskellä odotteli vielä moni pelastajaansa. Eräs pelastajista sanoi: ”Luulisi, ettei alhaalla ole enää ketään avun tarvitsijaa, mutta kun helikopteri lähestyy, käsiä nousee viittilöimään paikoista, joista sitä vähiten odottaisi.”
Myös Obdulia heilutti kättään aina kun helikopterit lensivät yli. Hänen päänsä oli yltä päältä kuivuneen mudan peitossa. Hän saattoi heiluttaa kättään vain rannetta myöten ja koetti pitkin päivää kiinnittää lentäjien huomion itseensä. Kukaan ei huomannut häntä. Hän jo pelkäsi, ettei häntä koskaan löydetä. Hän rukoili jatkuvasti. Hän joutui viettämään vielä yhden ahdistavan yön mutaan hautautuneena ja vahingoittuneen kyljen kivistäessä kovasti.
Kun perjantaiaamu valkeni, hänen onnistui jotenkin koota voimiaan, ja hän huusi huutamistaan, kunnes aluetta haravoivat pelastusmiehet lopulta havaitsivat hänet helikopterista. Kello 11.00 hän kiljaisi kivusta, kun hänet kiskottiin irti mudasta ja nostettiin helikopteriin. Hänet lennätettiin ensiapukeskukseen ja sen jälkeen sairaalaan. Hän oli viettänyt 35 tuntia mutaan uponneena.
Mitä oli tapahtunut hänen lapsilleen? Hän sai myöhemmin tietää, että kaksi heistä oli kuollut ja että mutavyöry oli kuljettanut hänen muut lapsensa aina tuhoalueen reunalle asti, mistä heidät lopulta pelastettiin.
Toivottomuutta ja ilonaiheita
Muta alkoi kuivua trooppisessa auringossa, ja ihmisten irrottaminen mudasta kävi yhä hitaammin. Oli säälittävä katsella, miten ihmisten päitä pisti yhä esiin mudasta. He huusivat apua, tai sitten he eivät pystyneet enää muuhun kuin liikuttamaan hitaasti huuliaan merkiksi siitä, että heissä vielä lepatti elämän kipinä. Toisia oli jäänyt syvälle mutaan puristuksiin päälleen kaatuneen rojun alle. Heidän hyväkseen ei voitu tehdä mitään.
12-vuotiaan Omayra Sánchez -nimisen koulutytön tapaus raastoi kaikkien sydäntä. Urheudellaan ja myönteisellä asenteellaan hän sai pelastusmiesten ja uutistoimittajien ihailun osakseen. Hän oli jäänyt puristuksiin kuolleen tätinsä ruumiin ja betonilaatan väliin. Pelastusmiehet kamppailivat 2,5 vuorokautta saadakseen hänet irti. Lopulta tytön sydän pysähtyi kolmen vuorokauden kuluttua mutavyörystä. Hän oli yhä kaulaansa myöten mudassa ja vedessä. Pelastusryhmän jäsenet ja uutismiehet – oikeastaan kaikki kolumbialaiset – nieleksivät pettyneinä ja voimattomina kyyneliään.
Nelivuotiaalle Guillermo Páezille kävi paremmin. Hänen alaston, liikkumaton ruumiinsa havaittiin 2,5 vuorokautta tuhotulvan jälkeen. Sen hädin tuskin erotti silmillään autiolta liejulakeudelta. Hän ei ollut kuollut, sillä hän vain nukkui. Hän nimittäin heräsi laskeutuvan helikopterin synnyttämään meteliin ja nousi horjuen istualleen. Helikopteri laskeutui niin lähelle, että hänet voitiin nostaa siihen. Tämän kaltaiset tapahtumat tuottivat uhrautuvaisille pelastusmiehille paljon iloa.
Aika ja aavistamattomat tapahtumat
Mutavyöry vaati Armerossa noin 21000 ja Chinchinássa noin 2000 ihmishenkeä. Armerosta saatiin pelastettua noin 5400 henkeä, joista noin 2000 hoidettiin sairaaloissa eri puolilla maata. Monilta raju tulva oli ruhjonut pahasti kädet ja jalat, ja heiltä oli kuolion takia amputoitava jäseniä. Eräs heistä oli armerolainen Jehovan todistaja ja pankkivirkailija Epifania Campos. Valitettavasti hän kuoli tuhoisaan kuolioon.
Jehovan todistajien Armeron seurakunnan yhteydessä oli ennen mutavyöryä ollut 59 henkeä, ja heistä on kadonnut jäljettömiin 40, jotka asuivat kaupungin pahiten vaurioituneissa osissa. Chinchinán seurakunnasta kuoli kolme henkeä ja 30 muuta menetti kotinsa ja omaisuutensa.
Puolentoista kuukauden kuluttua kävin uudelleen tuhoutuneessa Armerossa, tällä kertaa Gervasio Macean kanssa, joka oli asunut Armerossa kahdeksan vuotta. Hän ei osannut sanoa, missä valtakunnansali tarkasti ottaen oli sijainnut, sillä niin täydellinen oli hävitys ollut. Kaupungin paikalla on nyt suuri, harmaa viuhkamaisesti levittäytyvä hiekkaranta, jossa on siellä täällä kivenlohkareita.
On selvää, että Jehovan todistajat ovat samalla tavalla alttiita onnettomuuksille ja luonnonvoimien oikuille kuin kaikki muutkin. Tällaisina aikoina me voimme hyvin ymmärtää, miten seuraava Saarnaajan 9:11, 12:ssa ilmaistu periaate soveltuu erotuksetta kaikkiin ihmisiin. ”Minä palasin näkemään auringon alla, ettei juoksu ole nopeitten eikä taistelu mahtavien, – – eikä niilläkään, joilla on tietoa, ole suosiota, koska aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia. Sillä ei ihminen myöskään tiedä aikaansa. – – niin myös ihmisten jälkeläiset pyydystetään onnettomana aikana, kun se äkkiä lankeaa heidän päälleen.” – Uuden maailman käännös.
Siitä huolimatta Raamattu selvästi opettaa, että on oleva ylösnousemus, ”sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden”. Jeesus Kristus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, on tuleva elämään, vaikka hän kuoleekin.” Raamatun mukaan se aika on jo lähellä, jolloin Jumalan valtakunta alkaa hallita ja jolloin maapallo kunnostetaan paratiisitilaan. Sen jälkeen kuolleet palaavat ja heille suodaan mahdollisuus päästä nauttimaan todellisesta elämästä, ikuisesta elämästä. – Apostolien teot 24:15; Johannes 5:28, 29; 11:25; 17:3.
[Kaavio/Kuva s. 14]
(Ks. painettu julkaisu)
NEVADO DEL RUIZ
ARMERO
[Kuvat s. 15]
Mutavyöry oli niin raju, että se tuhosi tällä paikalla olleen mielisairaalan ja kietoi palkit näiden jäännösten ympärille
[Kuvat s. 16]
Kadulla mudassa lojuva kunniakirja – tulvan hajottaman perheen murheellista jäämistöä
[Kuvat s. 17]
Tämän puun oli muta liannut seitsemän ja puolen metrin korkeudelle asti. Puun ympärille vääntyneet terästangot ovat 25 millin vahvuisia. Puun takana oli Armeron kauppakeskus, josta ei enää ole jäljellä mitään
Obdulia Arce Murillo säilyi elossa oltuaan mudassa 35 tuntia