Viimeinen ase ja kilpailu turvallisuudesta
”PARHAILLAAN kehitetään ennennäkemättömän voimakasta asetta, joka muuttaa täysin sodankäynnin olosuhteet – –. Jollei tosiaankaan jotain sopimusta uusien radioaktiivisten aineiden käytön valvonnasta voida saada ajoissa aikaan, ihmisyhteiskunnan tuhoutumisen alituinen uhka saattaa tulla suuremmaksi kuin mikä tahansa hetkellinen hyöty, olipa se sitten kuinka merkittävä hyvänsä.” – Tanskalainen ydinfyysikko Niels Bohr vuonna 1944.
Eräs Yhdistyneiden kansakuntien tutkimus toteaa: ”Ei ole olemassa – – mitään riittävän vahvaa kohdetta, joka pystyisi kestämään ydinaseiden vaikutuksen, ei mitään tehokasta suojaa ankaraa hyökkäystä vastaan – –. Tässä mielessä ihmiskunta on vastakkain absoluuttisen aseen kanssa.”
Tajuttiin nopeasti se, ettei voitaisi ainoastaan pyyhkäistä kaupunkeja pois muutamissa sekunneissa vaan että tuho voitaisiin saattaa päätökseen asti suhteellisen helposti – ei tarvitsisi lyödä ensin kokonaista armeijaa. Ydinaseilla voitaisiin tuhota toisen maan väestö ja hävittää sen talousjärjestelmä perin pohjin yhdessä päivässä ilman ainuttakaan yhteenottoa.
Sen tajuaminen, ettei atomiaseita vastaan ole mitään tehokasta suojaa, johti ’ydinpelote’-käsitteen muodostumiseen. Marraskuussa 1945 Yhdysvaltain ilmavoimien kenraali Henry H. Arnold totesi eräässä sotaministerille osoitetussa raportissa: ”Todellinen turvallisuudentunne atomiaseiden suhteen lähitulevaisuudessa perustuu kykyymme ryhtyä heti musertavaan hyökkäykseen. Mahdollisen hyökkääjän täytyy tajuta selvästi, että Yhdysvaltoihin suunnattua hyökkäystä seuraa välittömästi erittäin tuhoisa ilmahyökkäys atomiasein hyökkääjää itseään vastaan.”
Monet ihmiset eivät ole yhtä mieltä siitä, että sellainen pelote aikaansaa todellisen turvallisuuden. Robert J. Oppenheimer, lahjakas fyysikko, joka johti atomipommin kehittämisprojektia, vertasi vastakkain olevia ydinasevaltoja ”kahteen skorpioniin astiassa. Kumpikin pystyisi surmaamaan toisen, mutta vain oman henkensä uhalla.” Aivan äskettäin Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan sanoi, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen asenne muistuttaa kahta ihmistä, jotka pitävät pistoolia toistensa ohimolla.
Yritys atomiaseiden saattamiseksi yhteisen valvonnan alaiseksi
Vuoden 1946 kesäkuussa Yhdysvallat esitteli erään suunnitelman vastamuodostetulle Yhdistyneiden kansakuntien järjestölle. Suunnitelmassa esitettiin jonkin sellaisen kansainvälisen elimen perustamista, jolla olisi valta valvoa ja tutkia kaikkia atomienergiaan liittyviä toimia kautta maailman. Sellaisen elimen perustamisen jälkeen Yhdysvallat antaisi atomisalaisuutensa sen haltuun, hävittäisi olemassa olevat atomipomminsa eikä valmistaisi enää uusia.
Neuvostoliitto vaati, että ensin pitäisi poistaa atomiaseet, ja vasta sen jälkeen valvonta- ja tarkastusjärjestelyt voitaisiin suunnitella loppuun. Asia ajautui umpikujaan, ja seuranneina kylmän sodan vuosina toivo Yhdistyneiden kansakuntien toiminnasta atomiaseiden valvojana sammui.
Varustelukilpa: vaikutus ja vastavaikutus
Vuonna 1949 Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa. Idän ja lännen väliset epäluulot ja epäilyt voimistuivat, ja varustelukilpa alkoi toden teolla. Yhdysvallat vastasi Neuvostoliiton räjäyttämään pommiin kehittämällä paljon tehokkaamman aseen: vetypommin. Ensimmäinen kokeiltu vetypommi (vuonna 1952) oli noin 800 kertaa voimakkaampi kuin ensimmäiset atomipommit. Vain yhdeksän kuukautta sen jälkeen neuvostoliittolaisetkin onnistuivat kehittämään oman vetypomminsa.
Seuraavaksi kehitettiin mannertenväliset ballistiset ohjukset (ICBM). Ensimmäisenä sellaisen sai valmiiksi Neuvostoliitto vuonna 1957. Nyt ydinisku voitaisiin toteuttaa muutamassa minuutissa tuntien sijasta. Yhdysvallat lisäsi vauhtia saavuttaakseen Neuvostoliiton etumatkan ja seuraavana vuonna sekin oli lisännyt mannertenväliset ohjukset asevarastoihinsa.
Sillä välin muutkin valtiot työskentelivät omien atomipommiensa valmistamiseksi ja tekivät sitä koskevia kokeita. Aikanaan Englannista, Ranskasta ja muista maista tuli ydinasevaltoja.
Vaikutuksen ja vastavaikutuksen vuorottelu jatkui heikentymättömänä 1960-luvulla. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto kokeilivat ohjustentorjuntaohjuksia. Molemmat oppivat laukaisemaan ohjuksia sukellusveneistä ja molemmat kehittivät ohjuksia, joissa on useita taistelukärkiä.
MIRV-monikärkiohjusten kehittäminen oli merkittävä askel kilvan jatkuessa 1970-luvulla. Tämä uusi ohjus pystyi nyt kantamaan useita taistelukärkiä, jotka kukin voitiin ohjata eri kohteeseen. Esimerkiksi nykyinen amerikkalainen MX- eli ’rauhansuojelija’-ohjus kuljettaa kymmentä sellaista taistelukärkeä, kuten myös Neuvostoliiton SS–18-ohjukset. Kukin ohjus voi näin ollen tuhota kymmenen kaupunkia.
Ohjuksista tuli myös tarkempia, mikä yhdessä MIRV-monikärkiohjuksen kehittämisen kanssa lisäsi pelon tunnetta. Kaupunkien sijasta monikärkiohjukset voitiin suunnata ja ne suunnattiin moninkertaisesti vastapuolen ohjustukikohtia ja sotilaslaitteita vastaan. Jotkut alkoivat ajatella silloin, että ydinsodankin voisi ehkä voittaa. Voimakas ensi-isku saattaisi lamaannuttaa vastustajan kyvyn ja halun iskeä takaisin.
Kummankin puolen oli mielestään pakko ryhtyä torjumaan mahdollisen ensi-iskun uhkaa varmistamalla mahdollisuutensa kostaa, vaikka toinen onnistuisikin hyökkäämään yllättäen ensimmäisenä. Pääteltiin, että jos ei pysty iskemään takaisin, vihollisen hyökkäystä tuskin voisi ehkäistä; hyökkäys saattaisi itse asiassa tuntua vastustamattoman houkuttelevalta. Niinpä valmistettiin lisää aseita.
Nyt 1980-luvun puolivälissä varustelukilpailu jatkuu pelottavalla nopeudella. Asevalikoimaan on lisätty äskettäin neutronipommi, pieni vetypommi, joka on suunniteltu tappamaan ihmiset kuolettavalla säteilyllä mutta jättämään rakennukset ja kulkuneuvot jäljelle. Toinen uutuus on risteilyohjus, joka pystyy kiitämään ilman halki juuri ja juuri puunlatvojen yläpuolella (ja siten vihollisen tutkasäteen alapuolella) ja kuljettamaan ydinlatauksen tarkasti noin 2400 kilometrin päässä olevaan maaliin. Uusin tulokas, jota yleisesti kutsutaan ”tähtien sota” -järjestelmäksi, tekee myös avaruudesta taistelukentän.
Yrityksiä varustelun hillitsemiseksi
Vaikka aseiden kehittelyn historia saattaa antaa sen kuvan, että ydinasekilpa on jatkunut täysin hillitsemättömänä, on kyllä saatu aikaan joukko sopimuksia. Jotkin niistä rajoittavat ydinkokeiden tekemistä tai asettavat enimmäismääriä joillekin asejärjestelmille, kun taas toiset kieltävät ydinaseiden luovuttamisen niille valtioille, joilla ei niitä vielä ole.
Näihin sopimuksiin on kuitenkin päästy vain vaivalloisin ja aikaa vievin ponnistuksin, eikä mikään niistä ole merkittävästi vähentänyt olemassa olevien aseiden määrää.
Pohjimmiltaan ongelma on siinä, että supervallat suuresti epäilevät ja pelkäävät toisiansa. Ironista kyllä, tästä aiheutuva epävarmuus vain lisää aseiden tarvetta. Kun sitten hankitaan lisää aseita, kumpikin puoli näyttää yhä pahaenteisemmältä ja uhkaavammalta, ja siksi ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin koskaan.
[Huomioteksti s. 5]
”Kun norsut taistelevat, kärsii ruohokin”
[Kaavio s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
Yksi MX-ohjus on 300 kertaa Hiroshiman pommia voimakkaampi, ja se pystyy tuhoamaan 620 neliökilometrin alueen
MANHATTAN
Hiroshiman tuhoalue
MX-ohjuksen tuhoalue