Miksi katolisten piispojen täytyi kokoontua?
Herätkää-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta
”ONKO [Vatikaanin toinen] kirkolliskokous syynä kirkon kriisiin?” Tällä kysymyksellä jesuiittojen julkaisu La Civiltá Cattolica (5.10.1985) viittasi katolisen kirkon ”mullistavaan ja maailmanlaajuiseen kriisiin”. Lehti toi esille neljä tärkeintä näkökohtaa, nimittäin uskon, moraalin, uskonnollisten menojen ja kirkon henkilökunnan kriisit ja jatkoi: ”Lukuisat papit ovat luopuneet papinvirasta, jotkut uskon kriisin takia ja vielä useammat henkilökohtaisista syistä.”
Tämän yleisesti tunnustetun kriisin huomioon ottaen Roomassa vuonna 1985 pidetyn piispainsynodin tulisi olla hyvin merkityksellinen maailman 627 miljoonalle katolilaiselle. Se on kiintoisa myös niille muille, jotka ovat tiiviisti seuranneet muutoksia katolisessa kirkossa viime vuosikymmeninä. Mutta mitkä muut syyt edellä mainittujen kriisien lisäksi panivat alulle tämän erityisen piispainsynodin? Millaisia kysymyksiä tuli esiin? Ja miten tämä synodi vaikuttaa katolilaisiin pitkän ajan kuluessa?
”Katolinen piispainsynodi peitellyn hajaannuksen edessä”
Tällaisen otsikon alla kanadalaisen Toronto Star -lehden toimittajat historioitsija Anne Roche selitti, että 20 vuotta Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päättymisen jälkeen ”perinteinen katolinen oppijärjestelmä ja kuri ovat raunioina. Olemme kaikki nähneet hämmästyttäviä tilastotietoja: vähemmän kuin 5 prosenttia alle 30-vuotiaista katolilaisista hyväksyy kirkon opetuksen ehkäisystä; vähemmän kuin 10 prosenttia samasta ryhmästä hyväksyy paavin kyvyn opettaa erehtymättömästi uskon ja moraalin kysymyksiä”.
Tämä luottamuksen puute on johtanut Rochen mukaan kahden katolisen kirkon muodostumiseen, siihen että on olemassa ”virallinen kirkko, joka keskittyy paavin magisteriumiin [opetusvirkaan] – – ja jonka alaisuudessa on nyt vain pieni joukko uskollisia; ja epävirallinen kirkko, jota ohjaavat – – kapinalliset, joilla on sanansa sanottavana katolisen elämän jokaisesta piirteestä yhä itsenäisemmissä kansallisissa kirkoissa”. Jos tämä yhteenveto on oikea, ei ihme, että paavi näki tarpeelliseksi kutsua koolle erityisen piispojensa neuvottelukokouksen. Mutta mitkä tapahtumat johtivat tähän erityiseen synodiin?
Kardinaalin suora mielipide
Vuosien 1962–1965 Vatikaanin toinen kirkolliskokous herätti suuria toiveita katolisissa piireissä – mutta eri tavoilla. Jotkut toivoivat ja saavuttivat vapaamielisemmän suhtautumistavan tiettyihin asioihin. Toiset odottivat suurempaa yhtenäisyyttä. Monet ovat olleet pettyneitä saksalaisen kardinaali Joseph Ratzingerin tavoin, joka on paavin jälkeen Vatikaanin mahtavin prelaatti ja uskonopin kongregaation (Vatikaanin komissio, joka valvoo katolisen opin puhtautta) päämies.
Eräässä äskeisessä haastattelussa tämä kardinaali sanoi: ”On kiistämätöntä, että viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet ratkaisevan epäsuotuisia katoliselle kirkolle. Kirkolliskokouksen tulokset näyttävät valitettavasti olevan kaikkien odotusten vastaisia, aina paavi Johannes XXIII:n ja myös Paavali VI:n odotuksista lähtien.”
Mitä sitten odotettiin? Hän jatkoi: ”Paavit ja kirkolliskokouksen isät odottivat uutta katolista yhtenäisyyttä. Sen sijaan koettiin erimielisyyksiä, jotka – Paavali VI:n sanojen mukaan – näyttävät muuttuneen itsekritiikistä itsetuhoksi. Odotettiin uutta innostusta, joka kuitenkin päättyi liian usein yksitoikkoisuuteen ja masennukseen. Odotettiin harppausta eteenpäin, mutta sen sijaan täytyi kohdata koko ajan paheneva vajoaminen kohti rappiota.” – Toimittajana Vittorio Messori Rapporto Sulla Fede -lehdessä, englanniksi otsikolla The Ratzinger Report.
Sen tähden paavi Johannes Paavali II yllätti katolisen maailman 25. heinäkuuta vuonna 1985 kutsumalla koolle erityisen piispainsynodin saman vuoden marraskuun 24. päivän ja joulukuun 8. päivän väliseksi ajaksi. Hän kutsui 165 piispaa, joista 102 oli kansallisten piispainkokousten puheenjohtajia eri puolilla maailmaa, sekä lisäksi joitakin tarkkailijoita, joilla ei ollut äänivaltaa. Uutistoimittajat olivat myös läsnä, aivan kuin lapset odottamassa ilotulitusta.
Jakautumia aiheuttaneet kysymykset
Jotkut pitivät synodia paikkana järjestäytyä taisteluriveihin. Ranskalais-kanadalainen lehtimies Danièle Blain sanoi: ”Kulissien takainen taistelu, joka on ollut käynnissä vuosia aivan kirkon sydämessä ’edistysmielisten’ ja ’konservatiivien’ välillä, on puhjennut avoimeksi sodaksi.” (L’Actualité, marraskuu 1985) Toisella puolella ovat niin kutsutut edistykselliset piispat, jotka haluavat pitää kiinni Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen saavutetuista muutoksista ja aikaansaannoksista. Toisella puolella ovat konservatiiviset piispat, jotka kaipaavat joidenkin ennen toista kirkolliskokousta noudatettujen ihanteiden palauttamista voimaan.
Tässä vastakkainasettelussa edistysmieliset pelkäsivät ”erotuomaria” – paavi Johannes Paavali II:a – enemmän kuin ketään muuta. Syynä oli se, että hän oli monessa yhteydessä tehnyt selväksi halunsa palata konservatismiin katolisessa opetuksessa ja liturgiassa. Lehtimies Marco Tosatti kirjoitti torinolaisessa Stampa Sera -päivälehdessä: ”Kokouksen piispojen saattaa olla vaikea – – vahvistaa mitään teesiä, joka on ristiriidassa Johannes Paavali II:n jatkuvasti tunnetuksi tekemän ’tulkinnan’ kanssa.”
Monet katolilaiset toivoivat, että esimerkiksi syntyvyyden säännöstelystä, selibaatista ja naispappeudesta olisi keskusteltu pitkään. Itse asiassa niitä pohdittiin vain vähän, jos ollenkaan. Jotkut piispat ottivat käsiteltäväksi sen laajalle levinneen ongelman, joka syntyy, kun eronneita katolilaisia kielletään ottamasta osaa ehtoolliseen. Muuan New Jerseyn pappi Yhdysvalloista kertoi Toronto Star -lehdelle, että ”jos hän kieltäisi eronneilta ja uudelleen naimisiin menneiltä ehtoollisen, hänen kirkkonsa olisi lähes tyhjä”. Mutta piispat eivät esittäneet minkäänlaista ratkaisua, eikä ongelmaa edes mainittu piispainsynodin loppuyhteenvedossa.
Tärkeimpänä asiana näytti olevan yhtenäisyys, se että täytettäisiin paavinviran ja kansallisten piispainkokousten välinen kuilu. Danièle Blain kirjoittaa: ”Kadonneen yhtenäisyyden löytäminen on päiväjärjestyksessä tärkeämmällä sijalla kuin koskaan aikaisemmin.” (L’Actualité) Yhtenäisyyteen liittyy myös kysymys vapautuksen teologiasta, jonka mukaan kirkon pitäisi osallistua sorrettujen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen taisteluun. Tuo teologia on jakanut katolista papistoa viime vuosina, ja kolumbialainen piispa Darío Castrillón Hoyos saattoi sen hyökkäyksen kohteeksi.
Piispainsynodissa ei kuitenkaan syntynyt mitään voimakkaita ristiriitaisuuksia, ja paavi näytti ainakin julkisesti välttävän sitä vaikutelmaa, että hän painostaisi piispoja. Lontoossa ilmestyvän Times-lehden kirjeenvaihtaja Peter Nichols kertoi: ”Paavi osallistui piispainsynodin kaikkiin täysistuntoihin, mutta hän pysyi vaiti koko ajan. Hän katsoi asiakseen nousta ja lähteä pois salista aina äänestyksen ajaksi. Äänestykset olivat salaisia, mutta hän halusi välttää antamasta sellaista kuvaa, että hän yrittäisi vaikuttaa mielipiteisiin.”
Lehdistö olikin syystä pettynyt – teologiset ilotulitusraketit osoittautuivat vain pieniksi sähikäisiksi. Vaikka jotkin mielipiteet erosivatkin selvästi toisistaan, terävää väittelyä vältettiin. Italialaisen katolisen Azione Sociale -työväenlehden otsikossa tehtiin melko optimistinen yhteenveto synodista: ”Yhtenäisiä mutta erilaisia”. Viitaten ehkä siihen, että vaarallisilta yhteenotoilta oli vältytty, New York Times -lehti huomautti: ”Piispainsynodin loppuyhteenveto vältteli asioita ainakin yhtä merkittävästi kuin asetti niitä vastakkain.”
Miten kokous vaikuttaa katolilaisiin?
Aivan ilmeisesti piispainsynodin yhteenvetoa uskollisille ei ollut helppo laatia. Viiden kardinaalin muodostaman komitean laatimaa kahta ensimmäistä vaihtoehtoa pidettiin liian pessimistisinä ja ne hylättiin. Loppujen lopuksi tuon komitean kolmas, myönteisempi versio hyväksyttiin. Mitä annettavaa tällä yhteenvedolla sitten on tavallisille katolilaisille?
Yksi erittäin mielenkiintoinen aihe on otsikon ”Jumalan Sana” alla, missä sanotaan: ”Kuullessaan Jumalan sanan kunnioittavasti kirkon tehtävänä on julistaa sitä uskon avulla ([vertaa] Dei verbum, 1). Evankeliumin saarnaaminen on siis kirkon ja erityisesti piispojen tärkeimpiä velvollisuuksia, ja nykyään tämä työ on mitä merkityksellisintä ([vertaa] Lumen gentium, 25).” Kuitenkin synodin yhteenvedossa Jumalan sanaa Raamattua, joka on useimpien ihmisten saatavilla, lainataan vain seitsemän kertaa. Kirkon kiertokirjeisiin ja asiakirjoihin, joita vain harvoilla etuoikeutetuilla on mahdollisuus käyttää, viitataan sen sijaan ainakin 44 kertaa, mitä edellä oleva lainauskin hyvin valaisee! Jos Raamattua käytetään niin harvoin, miten tällainen yhteenveto voi saavuttaa sellaisten vilpittömien katolilaisten sydämen, jotka haluavat tietää, mikä on heidän kristillinen velvollisuutensa?
Yhteenvedossa sanotaan myös: ”Evankeliumin saarnaaminen ei ole ainoastaan piispojen tehtävä, vaan myös pappien ja diakonien, tosiaan, kaikkien kristittyjen tehtävä.” Asiaa selvitellään sitten edelleen: ”Evankeliumin saarnaaminen suoritetaan todistamalla. Todistaja antaa todistusta paitsi sanoilla myös elämällään.”
Kehotamme kaikkia vilpittömiä katolilaisia miettimään tätä asiaa huolellisesti. Ketkä nykyään todella todistavat Jumalasta ja Kristuksesta? Ketkä saarnaavat evankeliumia nykyään kaikkialla, sekä sanoilla että käytöksellä? Ketkä julistavat nykyään evankeliumia eli hyvää uutista Kristuksen hallitsemasta Jumalan valtakunnasta välittämättä uhrauksista, merkitsipä se sitten elämän tai vapauden menetystä? Ketkä käyvät säännöllisesti kotonasi kertomassa tätä sanomaa? Pappisiko? Vai Jehovan todistajat? (Vrt. Jesaja 43:10, 12 ja Apostolien teot 1:8.)
Samalla kun teologian, politiikan ja yhteiskunnallisten asioiden synnyttämä eripuraisuus ja kapinointi repivät katolista kirkkoa, tosi kristillisyyden täytyy noudattaa Raamatun ohjeita: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” ”Mutta minä kehotan teitä, veljet, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen kautta, että puhuisitte kaikki yhtäpitävästi ja ettei keskuudessanne olisi jakaumia, vaan että olisitte sopeutuvasti yhteen liittyneitä samanmielisinä ja samassa ajatussuunnassa.” – Johannes 13:35; 1. Korinttolaisille 1:10.
Ilmeisesti tällainen yhtenäisyys ei vallitse katolisen kirkon ”edistysmielisten” ja ”konservatiivisten” piispojen jakautuneissa riveissä. Se, että oli tarpeellista kutsua koolle piispainsynodi, korostaa tätä jakautuneisuutta.
[Kuva s. 12]
Piispainsynodin istunto Rooman Pietarinkirkossa