Kyetäänkö psyykkisiä sairauksia parantamaan?

”Minut vietiin sairaalaan”, muistelee Irene. ”Oli miellyttävää keskustella kaikesta psykiatrien kanssa, mutta siitä ei ollut paljonkaan apua. Sen jälkeen sain sähköšokkihoitoa. Pelkäsin valtavasti. Mutta sekään ei auttanut paljon.

”Sen jälkeen mieheni sai minut suostutelluksi mukaan autoonsa. Ajattelin, että hän halusi viedä minut kotiin. Sen sijaan me ajoimmekin suurten vanhojen tiilirakennusten eteen. ’Missä me olemme?’ kysyin mieheltäni. ’Sinun pitäisi nyt mennä tuonne sisään puhumaan erään henkilön kanssa’, hän vastasi. Silloin tajusin, että kyseessä oli mielisairaala ...”

IRENEN sairaus puhkesi vuonna 1955. Siihen aikaan psykiatria eli suurten muutosten aikaa. Kehiteltiin uusia lääkkeitä. Lääkärit havaitsivat, että kun mielitautipotilaita hoidettiin eräillä lääkkeillä, ”sellaisia potilaita, jotka aiemmin piti eristää tai pukea pakkopaitaan, ei tarvinnut enää pitää silmällä. – – Näillä lääkkeillä saatiin tietynlaiset psykoosit häviämään täysin.” (Richard M. Restak, The Brain) Jälleen skitsofrenia käy hyvänä esimerkkinä siitä, miten nämä lääkkeet ovat mullistaneet psykiatriaa.

Irenen lääkärit kokeilivat erästä antipsykoottia. Tämä lääke auttoi siinä, missä psykoterapia ja sähköšokkikäsittely eivät olleet auttaneet. Irene ja tuhannet muut ovat näin voineet päästä pois parantolasta.

Lääkehoito

Lääkärit eivät tienneet, miksi uudet lääkkeet auttoivat. Ilmeisesti ne kuitenkin estivät aivoissa niiden reseptorien toimintaa, joihin dopamiini-niminen kemiallinen yhdiste normaalisti kiinnittyy. Kun dopamiini ei näin voinut päästä vaikuttamaan, joillakuilla potilailla vointi parani. Kun potilaille annettiin dopamiinin vaikutusta voimistavia lääkkeitä, heidän vointinsa usein huononi. Näin avautui ikkuna mielitautien kemiaan. (Ks. viereinen palsta.)

Skitsofrenia ei ole vielä paljastanut läheskään kaikkia salaisuuksiaan. Joka tapauksessa antipsykootit ovat jo vakiinnuttaneet asemansa tehokkaana hoitokeinona. Lääkärit sanovat kuitenkin, että antipsykootit eivät tehoa kolmasosaan skitsofreniapotilaista – eikä heihin vaikuta myönteisesti mikään muukaan hoitokeino. Parhaimmassakin tapauksessa tauti saadaan pysymään kurissa, sillä lääkityksellä pystytään lievittämään sen rajuja, äkillisiä oireita tai jopa poistamaan ne – mutta ei parantamaan itse tautia. Silti antipsykootit merkitsevät suurta edistysaskelta kirurgisiin toimenpiteisiin tai pakkopaitoihin verrattuna.

Mitä syitä sitten on pitää tällaisia lääkkeitä käyttäviä potilaita heikkomielisinä tai huumeiden orjina? Antipsykootit eivät aiheuta riippuvuutta eivätkä epämääräistä hyvänolontunnetta, eikä niitä käytetä nautintotarkoitukseen. Tri E. Fuller Torrey vertaa antipsykootteja ”diabeetikkojen saamaan insuliiniin”. Tri Jerrold S. Maxmen tulee samaan johtopäätökseen: ”Tällaisia lääkkeitä käyttävät eivät pakene ongelmiaan, vaan kohtaavat ne rohkeasti.”

Irene kuitenkin huomasi pian, että näillä lääkkeillä on myös haittapuolensa.

Sivuvaikutukset ongelmana

”Olin aivan kuin pökerryksissä”, muistelee Irene. ”En osannut tehdä mitään. Muistan nukkuneeni joskus 16 tuntiakin päivässä.” Irenen elämä oli menossa alamäkeä. Hän lopetti kokeeksi lääkkeiden käytön – ja joutui lopulta palaamaan sairaalahoitoon.a

Jotkut potilaat kärsivät oireista, jotka voivat ilmetä levottomuutena, huimauksena, uneliaisuutena, keltaisuutena, voimakkaana verenpaineen laskuna tai painon nousuna. Harmillisia ovat myös niin sanotut tardiivit dyskinesiat (suunseudun, kielen ja kasvojen tahaton vääntely), joita ilmenee 10–20 prosentilla potilaista heidän käytettyään pitkän aikaa antipsykootteja.

Koska ei voida ennustaa, miten potilas reagoi johonkin lääkkeeseen, lääkkeitten määrääminen on jossakin määrin hakuammuntaa. Eräs sairaalapsykologi kertoi Herätkää-lehdelle: ”Lääkärit kokeilevat ehkä kolmea, neljää erilaista valmistetta, ennen kuin he löytävät tehokkaimman aineen, jolla samalla on vähiten sivuvaikutuksia.”

Onneksi useimpia sivuvaikutuksia voidaan hillitä. Irenen tapauksessa riitti pelkästään lääkkeen vaihtaminen toiseen. Hänen uneliaisuutensa ja harhaluulonsa hävisivät. Hän pääsi kotiin sairaalasta ja alkoi viettää jälleen normaalia elämää. Hän pystyi säilyttämään tasapainonsa lähes 30 vuotta – kunnes hän koetti luopua lääkkeen käytöstä. Hän sanoo: ”Pidin itseäni terveenä. Mutta vuoden kuluttua ajatusmaailmani hajosi uudelleen. Lääkärini neuvoi: ’Alkakaa jälleen käyttää lääkkeitänne.’” Näin yksinkertaisesti hän sai elämänsä takaisin oikeille raiteilleen.

Aina eivät lääkkeet vaikuta näin hyvin, ja usein niiden vaikutus tuntuu hyvin hitaasti. Lisäksi jotkut potilaat eivät laisinkaan pidä lääkityksestään. Mutta jos heidän oireensa ovat niin vakavia, että heistä tulee työkyvyttömiä, niin lääkityksen vaihtoehdoksi saattaa jäädä enää vain laitoshoito.

Vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä

On kiintoisaa, että sokerin, vehnän, maidon ja lyijyn samoin kuin vitamiininpuutosten ajatellaan aiheuttavan myös psyykkisiä häiriöitä. Tämä panee kysymään, voitaisiinko skitsofreniaa hoitaa korjaamalla ravitsemusta. Tällä menetelmällä on jo jossain määrin saatu hyviä tuloksia hoidettaessa depressioita. Eräät tutkijat, kuten nobelisti Linus Pauling, väittävät, että vitamiinit ovat suurina annoksina vähentäneet joillakuilla skitsofreenikoilla suuresti heidän oireiluaan. Tällaista hoitotapaa kutsutaan ortomolekylaariseksi psykiatriaksi.

Ajatus tuntuu monista järkevältä, ainakin periaatteessa. Ortomolekylaarisen psykiatrian kannattajat viittaavat siihen, että pellagra, B-vitamiinin puutoksesta johtuva puutostauti, aiheuttaa psyykkisille sairauksille tyypillisiä oireita. Tautia hoidetaan suurilla nikotiinihappo- eli B₃-vitamiiniannoksilla. Tepsiikö sama hoitokeino sitten skitsofreniaan? Toistaiseksi ortomolekylaarisen psykiatrian edustajat eivät ole kyenneet saamaan tästä vakuuttuneiksi niitä kollegojaan, jotka luottavat enemmän perinteiseen psykiatriaan.

Yhdysvaltain kansallinen mielenterveysinstituutti NIMH kiinnittää eräässä raportissaan huomiota seuraavaan: ”Voi tosin näyttää siltä, että ortomolekylaarisen psykiatrian teoria tarjoaa mielenkiintoisen tutkimuskentän, mutta nykyiset väitteet sen terapeuttisesta tehokkuudesta saavat vain vähän jos lainkaan tukea [tieteellisistä] tutkimuksista.” Lienee itsestään selvää, että ravinnon pitäisi olla monipuolista ja ravitsevaa. Lääkäri pystynee kuitenkin parhaiten selvittämään, kärsiikö joku vakavasta vitamiininpuutoksesta.

Herätkää-lehden haastattelussa tri David Shore NIMHin skitsofreniaa tutkivalta osastolta kiteytti vallitsevan lääketieteen katsantokannan seuraavaan muotoon: ”Kaikki haluaisivat saada skitsofreniaa vastaan jonkin yksinkertaisen keinon, kuten vitamiinit tai dialyysin.b Mutta se ei ole niin helppoa. Kunpa olisikin.”

Kaikkiin hoitomenetelmiin pitäisi suhtautua varovaisesti ja sensaatiomaisiin väitteisiin epäilevästi. ”Yksinkertainen uskoo joka sanan, mutta mielevä ottaa askeleistansa vaarin.” (Sananlaskut 14:15) Ei ole viisasta hyväksyä mitään hoitomenetelmää sokeasti. Kun potilaalle kirjoitetaan lääkettä, niin kannattaa ottaa selvää sen mahdollisesti aiheuttamista reaktioista ja sivuvaikutuksista.

Lohtua psyykkisesti sairaille

Koska me elämme ”kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä”, ihmiset ovat nykyään melkoisessa puristuksessa. (2. Timoteukselle 3:1; Luukas 21:26) Ja koska kaikki samalla ovat alttiina synnin ja epätäydellisyyden heikentäville vaikutuksille, ei ole yllätys, että jotkut Jumalaa pelkäävätkin ihmiset joutuvat henkisen sairauden uhriksi. – Roomalaisille 5:12.

Sen tietäminen, että mielitauti on sairaus, auttaa suhtautumaan asiaan tasapainoisesti. Irene oli esimerkiksi pelännyt, että hänen sairautensa oli pahojen henkien aikaansaannosta. Joissakin tapauksissa onkin niin, että pahat henkivoimat ovat olleet asialla, mutta Raamattu ei kuitenkaan opeta, että kaikki sairaudet olisivat pahojen henkien aiheuttamia. (Efesolaisille 6:12; vrt. Matteus 4:24; Markus 1:32–34; Apostolien teot 5:16.) Kun joku kuulee ääniä tai käyttäytyy oudosti, kyseessä on useimmiten jokin sairaus, esimerkiksi juuri skitsofrenia.

Irene tunsi suurta huojennusta saadessaan tietää, ettei hänen sairautensa ollut pahojen henkien aikaansaannosta. Hän etsi lääkärin apua, ja häntä voitiin jossain määrin auttaa. On kuitenkin hyvä muistaa, mitä Raamatussa kerrotaan eräästä sairaasta naisesta: ”Hän oli kärsinyt paljon monen lääkärin hoidossa, ja kuluttanut kaikki varansa eikä ollut hyötynyt mitään, vaan pikemminkin käynyt huonommaksi.” Ainoastaan Jeesus Kristus pystyi parantamaan hänet. (Markus 5:25–29) Samoin on lääketieteellä nykyäänkin rajoituksensa. Voidaan tietenkin ryhtyä järkeviin toimenpiteisiin lievityksen saamiseksi, mutta ei kannata alkaa etsiä loputtomasti sellaista parannuskeinoa, jollaista ei todellisuudessa ole olemassa. Voi olla, että joidenkuiden on tällä hetkellä vain opittava sietämään sairauttaan ja elämään sen kanssa.

Sen tietäminen, että Jehova on syvästi kiinnostunut meistä, voi kuitenkin suuresti lievittää pelkoa ja ahdistuneisuutta. (1. Pietari 5:6, 7) ”Jehova on tukenut minua tämän ja monien muiden koettelemusten aikana”, sanoo Irene. Hänellä on myös toivo Jeesuksen Kristuksen hallitsemasta uudesta järjestelmästä, missä ei ”yksikään asukas sano: ’Minä olen vaivanalainen’”. (Jesaja 33:24; 2. Pietari 3:13) ”Se, että olen pitänyt katseeni kiinnitettynä palkintoon, ikuiseen elämään paratiisissa, mikä on jo niin lähellä, on auttanut minua pysymään lujana.” Hänen uskonsa on auttanut enemmän kuin mikään lääke, mitä lääkäreillä on tarjottavana.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 7]

Skitsofrenian kemiaa

Aivomme muodostavat uskomattoman mutkikkaan viestinsiirtoverkon, jonka miljardit neuronit eli hermosolut on kytketty toisiinsa. Silti neuronit eivät ole täysin kiinni toisissaan. Niiden lonkeromaisten haarakkeitten eli dendriittien väliin jää aina pieni, vain 0,00003 millimetrin levyinen rako. Jotta hermoärsykkeet voisivat jatkaa etenemistään, niiden täytyy päästä tämän raon yli. Tämän mahdollistamiseksi solu lähettää matkaan suuren joukon kemiallisia ”sanansaattajia” eli välittäjäaineita. Ne ”uivat” raon yli ja kiinnittyvät reseptoreihin, jotka ovat sellaisia, että kukin niistä voi ottaa vastaan vain tietyntyyppisen kemikaalin.

Terveissä aivoissa kaikki tämä tapahtuu kitkatta ja säännönmukaisesti. Skitsofreenikkojen aivoissa ajatellaan tapahtuvan välittäjäainehäiriöitä. Jotkut ovat sitä mieltä, että dopamiinin liikamäärä kiihottaa neuroneja liikaa ja saa niissä aikaan ”sytytyskatkoja”. Seurauksena voi olla sekavia ajatuksia. Merkillistä kyllä kaikilla skitsofreenikoilla aivojen dopamiiniarvot eivät ole korkeita. Onko ehkä niin, että joillakuilla aivot ovat yksinkertaisesti yliherkkiä dopamiinille? Vai onko olemassa useammanlaista skitsofreniaa? Vai onko ehkä niin, että jokin muu aivojen kemiassa tapahtunut muutos vaikuttaa yhdessä dopamiinin kanssa?

Kukaan ei tiedä, miten asian laita todellisuudessa on. Eikä kukaan todellisuudessa tiedä, aiheuttavatko kemialliset häiriöt skitsofreniaa vai päinvastoin. Aivojen kemia on vain yksi palanen skitsofrenian palapelissä.

[Tekstiruutu s. 8]

Sähköšokkikäsittely – kiistanalainen hoitomenetelmä

Kenties kiistanalaisin kaikista tunnetuista hoitomenetelmistä on sähköšokkikäsittely. Elokuvien sähköšokkihoidosta loihtimat kauhukuvat, joita on tarjonnut esimerkiksi elokuva Yksi lensi yli käenpesän, ovat aikaansaaneet sen, että tähän hoitomenetelmään suhtaudutaan usein hyvin epäluuloisesti. Silti yksistään Yhdysvalloissa saa joka vuosi noin 100000 potilasta šokkihoitoa. Erään psykiatrien tekemän tutkimuksen mukaan sähköšokkihoitoa ”käytetään useimmiten silloin, kun lääkkeistä – yleensä suurina annoksina ja usein yhdessä psykoterapian kanssa – ei ole ollut apua”.

Sähköšokkihoito on muuttunut suuresti entisajoista, joten se ei vastaa niitä kauhukuvia, joita useimmilla siitä on. Kun menetelmää käytetään asiantuntevasti, potilas ei tunne mitään. Hänet nukutetaan ja hänelle annetaan lihaksia rentouttavaa lääkettä (luustovammojen estämiseksi). Ohimoille kiinnitettyjen elektrodien kautta potilaan aivoihin johdetaan heikkoa sähkövirtaa, mikä aiheuttaa hänelle lyhyen kouristuksen.

Yhdysvaltain psykiatriliiton tiedottaja John Bonnage viittaa erääseen liittonsa asiantuntijaryhmän tekemään tutkimukseen, joka antoi tulokseksi sen, että sähköšokkikäsittely oli ”tehokkaimpia depression hoitokeinoja”. Bonnage kertoi Herätkää-lehdelle: ”Sähköšokkihoitoa käytetään enää harvoin skitsofrenian hoitamiseen paitsi siinä tapauksessa, että siihen liittyy syviä masennustiloja.”

Lääkärit eivät tiedä, mihin sähköšokin vaikutus pohjimmiltaan perustuu. Vastustajat ovat sen vuoksi nimittäneet sitä ”psykiatrian vastineeksi sille, että televisiota potkaistaan kuvan alkaessa temppuilla”. On kuitenkin merkkejä siitä, että sähköšokkikäsittely vaikuttaisi hermosolujen välittäjäaineisiin samalla tavoin kuin psyykenlääkkeet. Sähköšokkihoidon arvostelijat pitävät menetelmää yhä vaarallisena ja aivoja vaurioittavana ja viittaavat samalla muistinmenetyksen ja jopa kuoleman mahdollisuuteen. Šokkihoidon puolustajat puolestaan sanovat menetelmien kehittymisen vähentäneen suuresti tällaisia riskejä. Edelleen he esittävät, että syviin masennustiloihin liittyvän suuren itsemurhavaaran takia šokkihoidon edut painavat vaa’assa paljon enemmän kuin mitkään siihen liittyvät riskit.

[Tekstiruutu s. 10]

Freudilaiset terapiat – avuksi vai haitaksi?

Tri David Shore NIMHin skitsofreniaa tutkivalta osastolta kertoi Herätkää-lehdelle: ”Psykoanalyysia ja siihen verrattavia menetelmiä käytetään nykyään psykiatriassa paljon vähemmän kuin ennen.” Mikä tähän on syynä? Ennen muuta se, että todisteita on kertymässä yhä enemmän sen puolesta, ettei Sigmund Freudin alulle panemalla psykoanalyysilla ja sen johdannaisina syntyneillä ”oivallusterapioilla” yksinkertaisesti voida parantaa skitsofreniaa. Freudilaisten terapioitten lähtökohtana on se todentamaton olettamus, että psyykkiset sairaudet ovat elämänkokemusten, alitajuntaan hautautuneitten lapsuusajan traumojen aiheuttamia reaktioita. Analyytikko koettaa siis tutkia potilaansa alitajuntaa kysymysten ja ”vapaan assosioinnin” avulla saadakseen potilaan oivaltamaan, mistä hänen ongelmansa johtuvat.

Skitsofreenikoilla on kuitenkin jo kommunikointivaikeuksia. Heidän asettamisensa alttiiksi psykoanalyyttiselle terapialle on tri E. Fuller Torreyn mukaan verrattavissa ”tulvan ohjaamiseen kaupunkiin, jossa pyörremyrsky on jo tehnyt tuhojaan”.

Edelleen on olemassa ”tunteensiirron” vaara, mikä tarkoittaa sitä, että potilaalle voi kehittyä hoitavaa henkilöä kohtaan liian voimakkaita tunteita. Jotkut väittävät, että potilaat ovat tulleet riippuvaisiksi heitä hoitavasta henkilöstä, eivätkä he ole kyenneet lopettamaan hoitoa. Lisäksi intiimien asioitten uskominen vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvalle voi synnyttää moraaliongelmia.

Useimmat psykiatrit luottavat siis biologisiin hoitomenetelmiin ja pitävät klassista psykoanalyysia vanhanaikaisena skitsofrenian hoitamiseen. Jotkin psykoterapian muodot voivat kuitenkin olla tehokkaita yhdessä lääkehoidon kanssa siten, että ne antavat potilaalle tukea, auttavat häntä ymmärtämään sairauttaan ja sen, miksi hänen on välttämättä käytettävä saamiaan lääkkeitä. Ja aika ajoin lääkäri tekee syvälle luotaavia kysymyksiä voidakseen tehdä paremman diagnoosin. Tämä ei kuitenkaan ole samaa kuin psykoanalyysi.

[Kuvat s. 9]

Lääkkeistä on usein yllättävän paljon apua