Kyvyt ja lahjat, jotka odottavat puhkeamistaan
”Maailma voisi olla täynnä Einsteinin, Shakespearen, Beethovenin ja Leonardo da Vincin kaltaisia hengen jättiläisiä, mikäli me opettaisimme lasten asemesta jo vauvoja.” – Tri Glenn Doman eräästä ihmisen oppimiskykyä tutkivasta laitoksesta (The Institutes for the Achievement of Human Potential.)
”Yksikään lapsi ei siis ole synnynnäinen nero, eikä yksikään lapsi ole synnynnäinen typerys. Kaikki riippuu virikkeistä, joita aivosolut saavat ratkaisevan tärkeinä vuosina. Näitä vuosia ovat vuodet syntymästä aina kolmen vuoden ikään asti. Lastentarhassa on liian myöhäistä.” – Masaru Ibuka kirjassa Kindergarten Is Too Late!
VAUVAN aivojen valtava suorituskyky panee vanhemmat valintojen eteen. Milloin alatte erityisvalmennuksen? Mitä aiotte opettaa heille? Miten paljon? Miten nopeasti? Jotkin tulokset ovat olleet suorastaan sensaatiomaisia: 2–5-vuotiaat lapset osaavat lukea, kirjoittaa, puhua kahta tai useampaa kieltä, soittaa klassista musiikkia viululla ja pianolla, ratsastaa, uida ja tehdä voimisteluliikkeitä.
Useimmiten tavoitteet ovat pikemminkin henkisiä kuin ruumiillisia. Eräs lapsi osasi kaksivuotiaana laskea sataan, laskea yhteen oikein ja lukea viiden sanan mittaisia virkkeitä, ja hänellä oli siihen mennessä jo 2000 sanan sanavarasto ja hän osasi äänenkorkeutta vaihdellen painottaa aivan oikeita sanoja. Toinen osasi kolmivuotiaana nimetä solun osia sitä mukaan kuin hänelle näytettiin niitä kaaviosta: mitokondriot, endoplasmakalvoston, Golgin laitteen, sentriolit, vakuolit, kromosomit ja niin edelleen. Eräs lapsi osasi kolmivuotiaana soittaa viulua. Toinen osasi nelivuotiaana kääntää japania ja ranskaa englanniksi. Eräs opettaja, joka opettaa matematiikkaa pikkulapsille, selittää: ”Jos pudotin lattialle 59 kolikkoa, lapset osasivat heti sanoa, että niitä oli 59 eikä 58.”
Vaikka jotkut ovat innoissaan tällaisesta tehovalmennuksesta, toiset suhtautuvat siihen varauksin. Seuraavassa eräitten lastenkasvatuksen asiantuntijoiden ajatuksia:
”Kaiken kaikkiaan todisteet eivät lupaile kovin hyvää sitä ajatellen, että lapsille pitäisi antaa koulusivistystä jo varhaisessa iässä. On paljon todisteita, jotka osoittavat sen mahdolliseksi. Ydinkysymys ei kuitenkaan ole se, onko tällainen mahdollista, vaan se, millaisia ovat vaikutukset sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.”
”Tällainen teoria tekee lapsista pieniä tietokoneita, eikä se anna heille hengähdystaukoja.”
”Lapset oppivat omasta aloitteestaan ja tutkimalla omin päin elinympäristöään. [Pyrkimällä kovasti jouduttamaan henkistä kehitystä] me saattaisimme häiritä jotakin muuta meneillään olevaa kehitystä [kuten tunne-elämän kehitystä ja sosiaalisia taitoja].”
”Viestini on tämä: tulee varoa älykkyyden rinnastamista hyvään ja suotavaan kehitykseen. Älyllinen erinomaisuus hankitaan hyvin usein joillakin muilla samanveroisilla tai vieläkin tärkeämmillä alueilla tapahtuvan kehityksen kustannuksella.”
”Tällöin vanhempien ja lasten välinen suhde ei ole terveellä pohjalla. Siinä lasten saama viesti kuuluu: ’Rakastan sinua, koska olet etevä.’”
Epäilemättä jotkut vanhemmat koettavat väen väkisin tehdä lapsistaan ihmelapsia tai neroja. Tällaisissa tapauksissa itsekeskeisyys ja ylpeys ovat saaneet vanhemmissa vallan. He käyttävät lapsiaan näyttelyesineinä ja paistattelevat lastensa saaman kunnian loisteessa. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät kaikki varhaisopetuksen puolestapuhujat ole liikkeellä tästä syystä.
Tämän kirjoituksen alussa lainattu Glenn Doman vastustaa sitä ajatusta, että vauvoista kasvatettaisiin jonkinlaisia yli-ihmisiä. Hänen tavoitteenaan on ”antaa kaikille vanhemmille tietoa siitä, miten he voivat tehdä vauvoistaan erittäin älykkäitä, kyvykkäitä ja ihastuttavia lapsia”. Oppimisen tulee olla vaihtelevaa ja hauskaa pikkulapsista. Heidän tulee olla monipuolisesti kehittyneitä niin henkisesti, ruumiillisesti kuin tunne-elämältäänkin. Doman on testejä vastaan. ”Testaaminen on oppimisen vastakohta. Se on henkisesti piinaavaa. Lapsen opettaminen on ihastuttavan lahjan antamista hänelle. Hänen testaamisensa on maksun vaatimista – etukäteen.”
Kysymykseen, tuottaako varhaisopetus neroja, vastaa myös alussa lainattu Masaru Ibuka näin: ”Varhaiskehittämisen ainoana päämääränä on kasvattaa lapsi siten, että hän saisi taipuisan mielen ja terveen ruumiin ja että hänestä tulisi vireä ja ystävällinen.”
Shinichi Suzuki, joka on kuuluisa siitä, että hän opettaa lapsille hyvin tuloksin viulunsoittoa, selittää: ”Käsite ’lahjakkuuksien kasvattaminen’ ei tarkoita vain tietojen ja teknillisten taitojen oppimista, vaan yhtä suuressa määrin moraalin, luonteen ja esteettisen arviointikyvyn kehittämistä. Tiedämme niiden olevan inhimillisiä ominaisuuksia, jotka hankitaan kasvatuksen ja ympäristön avulla. Liikkeemme ei siksi ole kiinnostunut niin sanottujen ihmelasten kasvattamisesta eikä se halua tähdentää pelkästään ’varhaiskehitystä’. Meidän täytyy määritellä se ’koko ihmisen kasvattamiseksi’.”
Suzukin mielestä pakottaminen on hyödytöntä ja epämiellyttävää. Kysyttäessä, miten pitkään lapsia pitäisi harjoituttaa, hän vastaa, ettei hän koskaan laadi jäykkää aikataulua. Hän selittää: ”On parempi harjoitella viidesti päivässä kaksi minuuttia kerrallaan hyvin valmistautuneena ja tarkkaavaisena, kuin opettaa puoli tuntia ryhmää, joka koko ajan haroo vastaan.” Hänen ohjeensa kuuluu: ”Kaksi minuuttia iloa saaden – viisi kertaa päivässä.”
Mitä pienen lapsen opettamisessa tulee siis ottaa huomioon, jotta se olisi tasapainoista? Seuraava kirjoitus tarjoaa joitakin suuntaviivoja harkittavaksi.
[Kuva s. 5]
Ei pidä opettaa väkisin. Suzukin ohje kuuluu: ”Kaksi minuuttia iloa saaden – viisi kertaa päivässä”