Perhe-elämää Serengetin kansallispuistossa
AFRIKKALAISTA urosleijonaa kutsutaan usein eläinten kuninkaaksi, ja se on ymmärrettävää. Sen pitkä harja tekee suuren vaikutuksen. Suurten kullanruskeiden silmien katse on ylhäisen välinpitämätön. Sitä ympäröi majesteettisuuden ilmapiiri. Ja kun se yhtäkkiä nousee ylös ja päästää ilmoille korvia huumaavan karjaisun, joka voidaan kuulla kahdeksan kilometrin päähän, kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Tässä on tosiaankin eläinten kuningas!
Mutta kun näet sen kotioloissa, niin sen kuninkaallinen olemus lakastuu hieman. Se nukkuu paljon. Se istuskelee paljon. Toisinaan se makaa laiskana puun oksalla, poissa pentujen luota, jotka erikoistuvat aikuisten yli kapuamiseen. Ja se makaa erittäin mielellään selällään pitkiä aikoja, paistattelee mahaansa auringon lämmössä. Tähän kaikkeen siltä kuluu noin 20 tuntia päivässä.
Entä loput neljä tuntia? Kun naaraat – jotka metsästävät – panevat lihaa pöytään, se on kyllä ensimmäisenä jonossa. Sehän kuitenkin on kuningas, eikö niin? Se on myös pentujen isä, ja se taistelee muita leijonia vastaan, jotka tunkeutuvat sen alueelle. Urosleijona on siis isä, taistelija, tyhjäntoimittaja ja unikeko; ja jonkin aikaa kuningas.
Se ei kuitenkaan huolehdi näistä tehtävistä yksin. Leijonat ovat ainoita sosiaalisia kissaeläimiä. Niiden sosiaalisena yksikkönä on leijonalauma, joka tavallisesti koostuu kahdesta tai kolmesta suuresta uroksesta, viidestä tai kymmenestä lisääntymisikäisestä naaraasta ja lukuisista pennuista ja nuorista leijonista. Leijonalaumat saattavat kuitenkin olla paljon suurempiakin – niissä voi olla 40 yksilöä tai jopa enemmän. Kullakin laumalla on oma alueensa, jonka halkaisija on useita kilometrejä, ja suuret urokset pitävät tunkeilijat poissa.
Naaraat suorittavat suurimman osan metsästyksestä – tavallisesti öisin. Ne ovat kevyempiä (115–135 kg) ja siksi nopeampia kuin painavammat urokset (180–225 kg). Niiden saaliseläimet ovat kuitenkin nopeampia kuin ne, joten siksi niiden on edullista metsästää yhdessä. Toiset piiloutuvat, kun taas toiset saartavat saaliin ja ajavat sitä piilossa väijyviä kohti.
Naarasleijonat ovat yleensä hyviä äitejä. Pentu elää emon maidolla ensimmäiset kaksi tai kolme kuukautta, minkä jälkeen emo vie sen jonkin tappamansa eläimen luo ja opettaa sen syömään lihaa. Samalla imettäminen kuitenkin jatkuu, kunnes pentu on noin kahdeksan kuukauden ikäinen. Silloin emolla ei ole enää maitoa. Emo metsästää pentujensa kanssa kaksi vuotta tai kauemmin – ne oppivat tarkkaamalla emoa.
Perheessä vallitsee tavallisesti hellävarainen ilmapiiri. Naarasleijonat kokoontuvat toisinaan yhteen ja kaitsevat toistensa pentuja. Mikä tahansa leijonaemo imettää nälkäisiä pentuja. Pennuilta kuluu paljon aikaa toistensa takaa-ajoon ja toistensa kanssa painiskelemiseen. Toisinaan naarasleijonakin yhtyy leikkiin heilauttelemalla häntäänsä, kun pentu yrittää käydä siihen kiinni ja pureskella sitä. Jopa suuret uroksetkin sietävät tiettyyn rajaan saakka nuorukaisia, jotka kiipeilevät niiden ylitse ja kiskovat niitä harjasta. Leijonalauma pysyy alueellaan, mutta ei aina yhdessä. Kokoontuessaan taas yhteen ne kuitenkin tervehtivät toisiaan hieromalla poskia vastakkain.
Leijonalauma on pysyvä yhteisö. Suurin osa sen naaraista on syntynyt ja kasvanut laumassa, ja ne ovat siksi sukua keskenään. Muutaman vuosikymmenen kuluttua laumassa on sisaria, äitejä, isoäitejä, sisarpuolia, serkkuja ja niin edelleen. Suuret urokset ajavat kuitenkin nuoret urokset pois näiden tultua kolmen vuoden ikään.
Nämä pysyvät kuitenkin yhdessä ryhmänä, jossa niitä saattaa olla pari kolme, tai viisi tai kuusi. Muutaman vuoden kuluttua, kun ne ovat täysikasvuisia ja voimakkaita, ne saattavat kohdata toisen lauman, karkottaa siihen kuuluvat urokset ja ottaa haltuunsa sen naaraat. Kun näin tapahtuu, uudet urokset tappavat pennut. Naaraat tulevatkin kiimaan pian sen jälkeen, ja syntyvät jälkeläiset ovat siis uusien urosten jälkeläisiä. Mitä enemmän leijonalaumassa on uroksia, sitä vähemmän todennäköistä on, että toinen urosjoukko pystyy karkottamaan ne ja ottamaan lauman haltuunsa.
Uroksella on siksi hyvä olla muita uroksia kanssaan laumassa. Naaraat kuuluvat laumaan tavallisesti koko elinaikansa – noin 18 vuotta – kun taas nuoremmat, voimakkaammat urokset syrjäyttävät edelliset urokset kahden tai kolmen vuoden välein. Sellaisten karkotettujen urosten elämä on kovaa. Koska ne eivät ole enää parhaassa iässään, ne eivät usein pysty pyydystämään riittävästi ruokaa. Sen vuoksi tämän kirjoituksen kolmannen kappaleen lopussa sanottiin, että se on kuningas ”jonkin aikaa”.
Leijonalauman keskenään sukua olevat urokset eivät juuri taistele naaraista. Lauman naaraat tulevat usein kiimaan samaan aikaan. Ensimmäinen uros, joka tulee kiimaisen naaraan luo, parittelee sen kanssa. Muut urokset pysyvät poissa. Mutta koska kaikki naaraat tulevat kiimaisiksi jotakuinkin samaan aikaan, tavallisesti kaikille uroksille on naaraita parittelua varten.
Kaikesta tästä on tuloksena lisää pentuja ja lisää nahistelua perheessä, mikä on hyvin näännyttävää, kuten jokainen äiti ja isä tietää. Tähän päätämmekin vierailumme Serengetin leijonien perhepiirissä, ja jätämme äidin ja isän toipumaan siitä nahinasta, jota riittää, ennen kuin tenavat saadaan päiväunille. Aina on tietenkin joku, joka ei saa unta ja jonka täytyy saada välipalaa.
Näiden ihastuttavien vaikutelmien myötä lausumme sinulle jäähyväiset Serengetistä.
Vaikka leijonan kaltaiset eläimet saalistavatkin nykyään toisia eläimiä ruoakseen, niin ei ilmeisesti ollut alussa. (1. Mooseksen kirja 1:30) Profeetta Jesaja osoittaa, että tulevassa uudessa maailmassa ”susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella, ja leijona syö rehua niinkuin raavas”, ja vain ”pieni poikanen niitä paimentaa”. – Jesaja 11:6–9; 65:25.