Sanoja jotka eivät aina lohduta

JOS olet joskus tuntenut syvää surua, niin ovatko toiset sanoneet toisinaan jotain sellaista, mikä on loukannut sinua? Vaikka useimmat ilmeisesti osaavatkin sanoa jotain lohduttavaa, monet surevat muistavat tapauksia, jolloin lohduttajan sanoista ei ole ollut apua. Ursula Mommsen-Henneberger kirjoitti länsisaksalaisessa Kieler Nachrichten -sanomalehdessä, että joitakuita vanhempia ”loukkaa syvästi se, kun sivulliset sanovat: ’Mutta jäihän teille vielä lapsia.’” Hän vastaa: ”Toiset lapset voivat olla lohdutus, mutta he eivät ole mikään korvike.”

Kathleen Capitulo, jonka työhön kuuluu surevien auttaminen surunsa kantamisessa, kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Kartettava ajatus on sekin, että ’tiedän, miltä sinusta tuntuu’. Totuus on, ettei kukaan todellisuudessa tiedä, millaista kamppailua toinen ihminen käy. Heille voidaan kuitenkin selittää, että heidän tunteensa ovat perusteltuja. Heille voidaan vakuuttaa, että heidän tunteensa ovat luonnollisia.”

Abe Malawski ”on lujasti sillä kannalla, että ainoastaan sellainen, joka itse on menettänyt lapsen, voi tietää, miltä lapsen menettäminen tuntuu”. Hän sanoo: ”Asia ei muutu miksikään, vaikka jollakulla olisi 15 lasta. Lasta ei voi koskaan korvata toisella lapsella.” – Katherine Fair Donnelly, Recovering From the Loss of a Child.

Kun tapahtuu keskenmeno tai lapsi syntyy kuolleena, toiset voivat sanoa myös jotain sellaista, mikä vilpittömyydestään huolimatta ei rakenna. Esimerkiksi: ”Pian tulet jälleen raskaaksi ja unohdat kaiken tämän.” ”Näin oli parempi. Lapsi olisi kuitenkin ollut vammainen.” ”Se oli siunaus, vaikkei se tällä hetkellä näytäkään siltä.” Hirveän menetyksen juuri tapahduttua eivät tällaiset kuluneet lauselmat – olivat ne sitten miten hyvää tarkoittavia tahansa – voi lievittää tuskaa.

Joidenkuiden pappien tarjoamat ylimalkaisuudet ärsyttävät myös surevia. Kun pappi selittää ’Jumalan halunneen yhden enkelin lisää’, Jumalasta tehdään julma ja itsekäs, mikä on suoranaista jumalanpilkkaa. Lisäksi tällainen on epäjohdonmukaista ja vastoin Raamattua.

Saako kristitty surra?

Miten on kristittyjen laita, joilta kuolee lapsi? Saavatko he surra? Aika ajoin jotkut lainaavat seuraavia Paavalin tessalonikalaisille osoittamia sanoja: ”Jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa.” (1. Tessalonikalaisille 4:13) Kielsikö Paavali tässä suremisen? Ei, vaan hän vain sanoi, että kristityt, joilla on toivo, eivät sure samalla tavoin kuin ne, joilla ei ole toivoa. – Johannes 5:28, 29.

Otetaan yksi esimerkki. Miten Jeesus suhtautui siihen Marialta saamaansa tietoon, että Lasarus oli kuollut? Kertomus sanoo: ”Kun nyt Jeesus näki hänen [Marian] itkevän ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, niin hän huokaisi hengessään ja joutui liikutuksen valtaan.” Kun Jeesus sen jälkeen vietiin Lasaruksen haudalle, niin hän ”puhkesi kyyneliin”. Onko siis väärin surra? Osoittaisiko sellainen uskon puutetta Jumalan ylösnousemuslupauksia kohtaan? Ei, vaan se on pikemminkin osoitus vainajaa kohtaan tunnetusta syvästä rakkaudesta. – Johannes 11:30–35; vrt. Johannes 20:11–18.

Surevia voi ärsyttää sekin, jos heille alentuvasti sanotaan, että ”aika parantaa haavat”. Tulee myös välttää kysymästä: ”Joko olet unohtanut sen?” Eräs äiti Englannista sanoi: ”Ne jotka kysyvät: ’Vieläkö sinä sitä suret?’ eivät varmastikaan tajua, miltä tuntuu, kun menettää jonkun niinkin läheisen kuin lapsen. Me tulemme suremaan häntä aina siihen asti, kun saamme hänet takaisin ylösnousemuksessa.” Seuraava Shakespearelta lainattu ajatus saattaa olla hyvinkin sopiva tässä yhteydessä: ”Jokainen pystyy voittamaan surun, paitsi se joka itse suree.”

Joskus voi isäkin joutua ajattelemattoman asenteen uhriksi. Eräs sureva isä suuttui, kun toiset kysyivät häneltä: ”Miten vaimosi voi?” Hän sanoi: ”He eivät koskaan kysyneet, miten mies voi. – – Se on niin väärin, niin epäreilua. Miehellä on aivan samanlaiset tunteet kuin hänen vaimollaankin. Mieskin suree.”

’Miehetkö eivät saa itkeä’?

Monissa kulttuureissa on ihanteena se, että miehet varsinkaan eivät saa ilmaista tunteitaan ja suruaan. Suomalaisillakin on sellainen sanonta, että ”miehet eivät itke”. 1700-luvulla elänyt englantilainen kirjailija Oliver Goldsmith kirjoittaa ”suremisen äänettömästä miehekkyydestä”. Mutta onko äänetön miehekkyys välttämättä paras tapa, jolla surustaan voi selviytyä?

Harriet Sarnoff Schiff kirjoittaa kirjassaan omasta miehestään: ”Hän oli mies, isä, joka seurasi lapsensa hautausta ja jota yhteisössä yleinen tapa vaati ’puremaan hammasta yhteen’.” Hän jatkaa: ”Hän sai maksaa näkymättömästä surustaan kovan hinnan. Aika kului, eikä hän päässyt irti surustaan, vaan juuttui siihen yhä lujemmin.”

Sen jälkeen hänen miehensä kertoo omista tunteistaan, ja jotkut voivat kenties havaita kokeneensa samaa: ”Minusta tuntuu kuin olisin kävelemässä pohjoisnavan jäätiköllä. Minua väsyttää aivan valtavasti. Tiedän, että nukahdan, jos käyn pitkäkseni. Tiedän jäätyväni kuoliaaksi, jos nukahdan. Minulle se on yhdentekevää. En jaksa enää kamppailla väsymystäni vastaan.”

Millainen on siis Harriet Schiffin neuvo? ”Unohtakaa koko vanha anglosaksinen stoalainen mielentyyneys ja itkekää. Antakaa kyynelten tulla. – – Ne huuhtelevat surun pois.” (The Bereaved Parent) Eräässä toisessa kirjassa tarjotaan neuvoja, jotka soveltuvat sekä naisiin että miehiin: ”Jotkut voivat ihailla suuresti stoalaista tyyneyttä, mutta ainoastaan antamalla itselleen luvan surra ihminen voi lopulta päästä vapaaksi surustaan.” (Surviving Pregnancy Loss, kursivointi meidän.) Muussa tapauksessa vaarana on, että ihminen vaipuu niin sanottuun ”puutteelliseen suremiseen”, mistä voi olla tuhoisia seurauksia, jotka näkyvät tulevina vuosina.

Puutteellinen eli epätäydellinen sureminen on sitä, että ihminen pidättelee suruaan sen sijaan, että antaisi sen purkautua hyväksymällä menetyksensä. Se voi ilmetä ainakin kolmella tavalla: tukahdutettuna, viivästyneenä ja jatkuvana suremisena. Miten tällaista surijaa voidaan auttaa?

Auttaminen saattaa olla jo lääkärin asia. Tai ehkä siihen pystyy joku sellainen, joka osaa lohduttaa Raamatun avulla. Havaintokykyiset perheenjäsenet pystynevät myös auttamaan. Ihminen tarvitsee apua voidakseen edetä surunsa läpi.

Jess Romero myöntää, ettei hän pidätellyt itkuaan menetettyään tyttärensä ja vaimonsa pienkoneen maahansyöksyssä. Hän kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Muutaman viikon kuluttua sisareni veivät minut sairaalasta kotiin, ja astuessani sisään näin tyttäreni kuvan seinällä. Lankoni näki, että se liikutti minua, ja hän sanoi: ’Sen kun itket, äläkä yhtään pidättele.’ Niin minä sitten itkin, ja se huojensi tukahdutettua suruani jonkin verran.”

Vaikka sureminen voi poistaa osan menetyksen aiheuttamasta tuskasta, niin useimpien surevien murhe voi poistua vain yhdellä tavalla: siten että he näkevät omaisensa jälleen. Onko kuolleilla siis mitään toivoa? Tulevatko he takaisin ylösnousemuksessa? Näihin kysymyksiin vastataan kirjoitussarjamme viimeisessä osassa, joka on seuraavana.