Kapinallinen arkkipiispa
RANSKALAINEN lehtimies hyppäsi Roomassa taksiin ja antoi osoitteeksi Rospigliosi-Pallavicinin yksityispalatsin. Taksinkuljettaja katsahti häneen tietäväisen näköisenä ja sanoi: ”Si”; hän kyllä veisi toimittajan ”il vescovo ribellen” (kapinapiispan) luo.
Roomassa olivat kaikki merkittävät henkilöt eläneet jo päiväkausia jännittyneen mielialan vallassa. Vatikaanin viranomaisten suureksi närkästykseksi ruhtinatar Elvina Pallavicini, huomattavimpiin kuuluvan roomalaisen patriisisuvun jäsen, oli suostunut auttamaan kapinahenkistä ranskalaista arkkipiispaa Marcel Lefebvreä, jotta tämä pääsisi esittelemään käsityksiään Roomassa, ja hän oli jopa lähettänyt satoja kutsuja puoliviralliseen lehdistötilaisuuteen. Hän oli antanut Lefebvren käyttöön sukupalatsinsa, jossa aikoinaan oli asunut hänen esi-isiensä lisäksi eräs paavi ja useita kardinaaleja. Tilannetta pahensi vielä se, että hän salli Lefebvren pitää lehdistötilaisuutensa valtaistuinsalissa, paavi Klemens IX:lle rakennetun suuren baldakiinin, valtaistuinkatoksen, alla.
Korkea-arvoiset Vatikaanin virkailijat olivat yrittäneet kovasti painostaa ruhtinatarta luopumaan hankkeesta, mutta tämä pysyi päätöksessään. Rooman sanomalehdet kirjoittivat seikkaperäisesti tästä tilaisuudesta, joka oli leimattu ”Vatikaanin kynnyksellä” järjestetyksi ”provokaatioksi”. Taksinkuljettaja oli selvästi ollut tuoreimpien uutisten tasalla.
Kirkko ”ei ole enää katolinen”
Ruhtinatar Pallavicini perusteli päätöstään sillä, että katolinen kirkko on hajaannustilassa ja että tämänkaltaisia ”vakavia ongelmia ei voida ratkaista moniselitteisellä vaitiololla, vaan ainoastaan rohkealla selväsanaisuudella”. Suomalla arkkipiispa Lefebvrelle mahdollisuuden käsitystensä julkituomiseen hän toivoi voivansa edistää ”rauhaa ja seesteisyyttä katolisen maailman sisällä”. Prelaatti kiitti emäntäänsä, siunasi hänet ja hänen talonväkensä ja onnitteli heitä sen johdosta, että he olivat ”pitäneet kiinni perinteisestä uskosta”.
Tilaisuuteen oli saapunut tuhatkunta henkeä, etupäässä vanhoillisia katolilaisia, jotka edustivat useita eri maita, ja läsnä oli myös monia sanomalehden- ja televisiotoimittajia. Arkkipiispa ilmaisi olevansa täysin eri mieltä siitä linjasta, jota kirkko on Vatikaanin toisen yleisen kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen virallisesti noudattanut. Ranskalainen päivälehti Le Monde kirjoitti: ”Lähes kahden tunnin ajan [arkkipiispa Lefebvre] toi julki valituksenaiheitaan uutta kirkkoa vastaan, ’joka ei ole enää katolinen’. Hän ei säästellyt mitään: ei kirkon omaa uskonnonopetusta, seminaareja, messua eikä ekumeniaa puhumattakaan ’sakramenttien kollektivisoinnista’ ja ’kommunismiin mieltyneistä kardinaaleista’.”
Lopuksi arkkipiispa Lefebvre totesi: ”Tilanne on nykyään hyvin murheellinen. Kirkkomme on menossa suuntaan, joka ei ole katolinen ja joka tuhoaa uskontomme. Pitäisikö minun totella vai pysyä katolilaisena, roomalaiskatolilaisena, katolilaisena elämäni loppuun asti? Olen tehnyt valintani Jumalan edessä. En halua kuolla protestanttina.”
Kardinaali Poletti, Paavali VI:n viransijainen Rooman hiippakunnassa, sanoi, että järjestäessään tällaisen tilaisuuden Roomaan ”monsignore Lefebvre loukkasi uskoa, katolista kirkkoa ja sen jumalallista Herraa Jeesusta [ja] loukkasi paavia itseään, käytti hyväkseen tämän kärsivällisyyttä ja koetti aiheuttaa häiriöitä apostolisen istuimen sisällä”.
Miten kapina alkoi
Kyseinen tilaisuus pidettiin 6. kesäkuuta 1977. Kuitenkin jo vuonna 1965, ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päättymistä, oli puhuttu katolisessa kirkossa syntyneestä ”skismasta”. Monien vanhoillisten katolilaisten mielestä Vatikaani-kakkonen oli tuottamassa sellaisia uudistuksia, jotka tekisivät lopun perinteisestä katolilaisuudesta.
Arkkipiispa Lefebvre, entinen senegalilaisen Dakarin arkkipiispa ja eteläranskalaisen Tullen piispa, oli osallistunut Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen. Vuonna 1962 hänet valittiin ”Pyhän hengen isät” -nimisen ranskalaisen sääntökunnan esimieheksi. Kun Vatikaani-kakkosessa hyväksyttyjä suunnitelmia alettiin toteuttaa katolisessa kirkossa, kasvavan tyytymättömyytensä vuoksi hän erosi tästä virasta vuonna 1968.
Vuonna 1969 antoi Sveitsissä eräs katolinen piispa kapinalliselle arkkipiispalle luvan panna alulle Fribourgin hiippakuntaan vanhoillisen pappisseminaarin. Seuraavana vuonna arkkipiispa Lefebvre perusti ns. ”Pyhän Pius X:n papillisen veljeskunnan” – nimi oli hänen itsensä antama – ja hän avasi seminaarin Ecônessa, sveitsiläisessä Valaisin kantonissa. Tämän hän teki Sionin katolisen piispan suostumuksella.
Aluksi tässä seminaarissa vallinnut kapinahenki oli melko vaisua. Seminaarilaiset käyttivät luonnollisesti mustaa kasukkaa, ja he saivat vahvasti vanhoillista opetusta. Messut toimitettiin latinaksi, vaikka paavi Paavali VI oli määrännyt, että uudistetuissa messuissa tulee käyttää latinan asemesta kansankieltä. Virallinen kirkko salli kuitenkin tämän seminaarin toimia, sillä arkkipiispa Lefebvrellä ei vielä silloin ollut sellaisia suunnitelmia, että hän alkaisi valmentaa tulevia pappeja aina näiden papiksivihkimiseen asti. Hän oli toivonut, että nämä voisivat saattaa opintonsa päätökseen kahdessa korkeakoulussa, joita hän piti vanhoillisen katolilaisuuden viimeisinä linnakkeina, nimittäin Roomassa toimivassa Latranin paavillisessa yliopistossa ja sveitsiläisessä Fribourgin yliopistossa.
Todelliset vaikeudet alkoivat arkkipiispa Lefebvren tultua siihen tulokseen, ettei tulevien pappien kouluttamista voida jättää edes näiden kahden katolisen korkeakoulun varaan, sillä hänen mielestään ei ollut takeita siitä, että niissä annettaisiin puhtaan katolisen tradition mukaista opetusta. Hän päätti alkaa itse vihkiä Ecônen seminaarin käyneitä papeiksi. Tilannetta pahensi vielä se, että hän vuonna 1974 antoi julistuksen, jossa hän ilmoitti vastustavansa voimakkaasti useimpia Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa päätetyistä uudistuksista. Siihen mennessä oli ryhmä vanhoillisia professoreita kouluttanut Ecônessa jo toistasataa seminaarilaista.
Vatikaani riisti vuonna 1975 paikallisen sveitsiläisen piispan avustuksella Ecônen seminaarilta oikeuden antaa pappiskoulutusta. Arkkipiispa Lefebvre ei välittänyt siitä, vaan jatkoi uusien pappien virkaansa vihkimistä sitä mukaa kuin nämä päättivät opintonsa. Tästä syystä paavi Paavali VI peruutti häneltä vuonna 1976 oikeuden kaikkien papillisten tehtävien hoitamiseen – oikeuden toimittaa messuja ja lasten ensimmäisiä ehtoollisia, jakaa sakramentteja, toimittaa piispana papiksivihkimisiä ja niin edelleen. Koska Ecône kaikesta huolimatta jatkoi toimintaansa entiseen tapaan, syntyi paradoksaalinen tilanne: vanhoillisten katolilaisten johtama seminaari tuotti kymmenittäin patavanhoillisia katolisia pappeja, jotka vihki virkaan piispa, jolta paavi oli vienyt oikeuden papiksivihkimisten toimittamiseen, ja silti samainen piispa väitti olevansa katolilaisempi kuin paavi itse!
Kapinan laajuus
Tämän ranskalaisen arkkipiispan kapinaannousu ei olisi kertomisen arvoinen asia, mikäli kapina ei olisi levinnyt enää muualle tästä Sveitsin Alppien syrjäkulmilla sijaitsevasta seminaarista. Kävi kuitenkin niin, että eräs kaikkialla maailmassa toimiva vaikutusvaltainen katolinen ryhmittymä omaksui hänet nopeasti lipunkantajakseen. Gérard Leclerc kirjoittaa: ”Vanhoillisten synnyttämä kiista ei ole heijastuma vain pienilukuista vähemmistöä koskettavasta virtauksesta. Se ilmentää katolilaisten suuren osan tuntoja.” – L’Église Catholique 1962–1986 – Crise et renouveau (Katolisen kirkon kriisi ja elpyminen vuosina 1962–1986).
Arkkipiispa Lefebvre on saanut taloudellista tukea monilta vanhoillisilta katolilaisilta eri puolilta maailmaa. Näin hän on kyennyt matkustelemaan laajalti, usein vanhoillisten katolisten piirien kutsumana. Hän on arvostellut Vatikaani-kakkosta suurten kuulijakuntien edessä ja toimittanut messuja latinaksi, 1500-luvulla Trenton kirkolliskokouksessa vahvistetun kaavan mukaisesti. Vanhoilliset ovat pitäneet näitä tilaisuuksia joskus mitä erikoisimmissa paikoissa, esimerkiksi suuressa käyttämättömänä olleessa valintamyymälässä Lontoon pohjoispuolella Englannissa.
Saamansa laajan taloudellisen tuen turvin kapinallinen arkkipiispa on kyennyt avaamaan lisää vanhoillisia pappisseminaareja myös Ranskassa, Länsi-Saksassa, Italiassa, Argentiinassa ja Yhdysvalloissa. Ranskalainen päivälehti Le Figaro kertoi helmikuussa 1987, että näissä seminaareissa oli yhteensä 260 opiskelijaa. Arkkipiispa Lefebvre on vihkinyt vuosittain 40–50 pappia virkaansa, ja heitä on ollut monista osista maailmaa, myös Afrikasta.
Monet näistä vanhoillisista papeista toimivat 75 keskuksesta käsin, joita arkkipiispa Lefebvren ”veljeskunta” on perustanut 18 maahan Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Afrikassa. Nämä papit toimittavat messuja latinaksi noiden maiden vanhoillisille katolilaisille.
Usein vanhoilliset pitävät jumalanpalveluksiaan erilaisissa tilapäiskappeleissa. Yhä useammat oikean siiven katolilaiset käyvät kuitenkin sotaa kirkkonsa virallista hierarkiaa vastaan, jotta he saisivat oikeuden pitää jumalanpalveluksiaan katolisen kirkon omissa rakennuksissa. Tämä on synnyttänyt tilanteita, jotka ovat syvästi järkyttäneet monia vilpittömiä katolilaisia.
Kahakat kirkkorakennusten hallinnasta
Aina vuodesta 1969 lähtien, jolloin paavi Paavali VI otti käyttöön uuden messun, johon kansankielisyyden lisäksi tuli muitakin uudistuksia, ovat vanhoilliset katolilaiset järjestäneet omia messujaan, joissa käytetään vanhempaa, latinankielistä kaavaa. Pariisissa heitä kokoontui sadoittain riemukaaren lähellä sijaitsevaan Wagramin halliin. Koska uusi liturgia oli siihen aikaan pakollinen, paikallinen arkkipiispa kieltäytyi antamasta kirkkorakennusta heidän käyttöönsä.
Lopulta 27. helmikuuta 1977 ottivat vanhoilliset asiat omiin käsiinsä, ja erään vanhoillisen papin johdolla he valtasivat itselleen Saint-Nicolas-du-Chardonnet-kirkon Pariisin latinalaiskorttelista. Virallista linjaa edustavat katoliset papit ja seurakuntalaiset huomasivat saaneensa häädön omasta kirkostaan. Kun he muutaman päivän kuluttua koettivat pitää messun samaisessa kirkossa, se johti tappeluun. Eräs pappi jouduttiin viemään sairaalahoitoon, ja toiset pakenivat turvaan läheiseen pappilaan.
Tällä hetkellä, kymmenen vuotta myöhemmin, Saint-Nicolas-du-Chardonnet on edelleen vanhoillisten katolilaisten hallussa huolimatta kahdesta eri oikeudenpäätöksestä, joiden nojalla heidän olisi pitänyt poistua rakennuksesta. Joka sunnuntai siellä käy viidessä latinankielisessä messussa yhteensä 5000 henkeä. Jumalanpalvelukset toimittaa arkkipiispa Lefebvren Ecônessa virkaan vihkimä pappi, ja ”kapinapiispa” käy säännöllisesti tässä kirkossa toimittamassa vanhoilliskatolilaisten lasten konfirmaation.
Kun vanhoillisten suorittamasta Saint-Nicolas-du-Chardonnetin valtauksesta oli ehtinyt kulua muutama kuukausi, kokoontui useita satoja uudistusmielisiä katolilaisia kirkon valtauksen johdosta järjestettyyn protestikokoukseen. Läsnä oli myös useita pappeja ja katolisia professoreita Sorbonnesta ja Pariisin katolisesta instituutista. Yhtäkkiä kokoussaliin tunkeutui vanhoillisia katolisia edustanut nuorisojoukko, ja putkenpätkillä huitoen ja savupommin avulla se keskeytti tilaisuuden. Monet ihmiset saivat vammoja, ja eräs katolinen professori jouduttiin viemään sairaalaan.
Vanhoilliset ahdistelivat itäranskalaisen Strasbourgin katolista piispaa, kun hän koetti päästä kirkkoon, jonka vanhoilliset olivat vallanneet voidakseen pitää siellä latinankielisen messun. Pariisissa vanhoillisten iskuryhmät tunkeutuivat katolisiin kirkkoihin keskeyttämään jumalanpalveluksia. Syynä oli joko se, että messun aikana toimi nainen evankeliumitekstin lukijana, tai se, että kyseessä oli ekumeeninen jumalanpalvelus, johon osallistui myös protestanttisia ja ortodoksisia pappeja.
Maaliskuussa 1987 vanhoillisten ja kirkon virallisen linjan kannattajien välillä oli syntyä käsirysyä Port-Marlyssä Pariisin länsipuolella, ja tarvittiin poliiseja erottamaan osapuolet toisistaan. Kahakan aiheena oli ollut, kummat saisivat käyttää Saint Louisin katolista kirkkoa. Seuraavassa kuussa vanhoilliset puskivat paksulla, pitkällä tukilla samaisesta kirkosta umpeen muuratun oven hajalle ja valtasivat rakennuksen voidakseen järjestää siellä palmusunnuntaina latinankielisen messun. Lontoolainen sanomalehti Times oli otsikoinut tapauksesta kertovan uutisensa tähän tapaan: ”Taistelu Saint Louisista – kiistelty ranskalainen kirkko jälleen kapinallisten katolilaisten hallussa.” Latinankielisen messun toimitti siellä kapinallisen arkkipiispa Lefebvren virkaan vihkimä pappi.
Haava kirkon kyljessä
Katolinen kirjailija Gérard Leclerc kirjoittaa: ”Tästä [Vatikaanin] kirkolliskokouksesta on nyt kulunut yli 20 vuotta, ja vanhoillisten tyytymättömyys on edelleen avohaavana kirkon kyljessä.” Jean Puyo ja Patrice Van Eersel kirjoittavat: ”Jos Rooma on kovasti tyrmistyksissään monsignore Lefebvren edesottamusten johdosta, se johtuu siitä, että hän kajoaa peruskysymyksiin. Fribourgin ja Geneven piispa Mamie, joka virka-asemansa johdosta joutui tuomitsemaan kapinallisen virkaveljensä menettelyt, on sanonut meille suoraan: ’Niiden katolilaisten tuntema hätä, jotka ovat seuranneet häntä, ei ole perusteetonta. Kirkon tuhat vuotta vanha oppi on kuolemanvaarassa.’” – Voyage à l’intérieur de l’Église catholique (Matka katolisen kirkon sisälle).
Eri puolilla maailmaa – Rooman ylellisistä patriisipalatseista vaatimattomiin savimajoihin asti – ovat monet vilpittömät katolilaiset kovasti ymmällään. He kysyvät: Miksi kirkkoni on nykyään jakautunut? Seuraavassa tarkastelemme syytä tällaiseen asiaintilaan ja myöskin sitä, mitä se on saanut jotkut katolilaiset tekemään.
[Kuva s. 6]
Arkkipiispa Marcel Lefebvre
[Lähdemerkintä]
UPI/Bettmann Newsphotos
[Kuva s. 7]
Ecône, kapinallisen arkkipiispan vanhoillinen seminaari Sveitsin Alpeilla
[Kuva s. 9]
Pariisilainen kirkko Saint-Nicolas-du-Chardonnet, jota vanhoilliset katolilaiset ovat jo kymmenen vuotta pitäneet luvatta hallussaan