Halkeamat rakennuksessa
Ranskan-kirjeenvaihtajaltamme
TUONA päivänä näyttivät pariisilaisen Notre Damen tuomiokirkon jykevät tornit kuvaavan perinteisen roomalaiskatolisen kirkon lujuutta. Tämän 1100-luvulla rakennetun mahtavan rakennuksen edustalta levittäytyvälle suurelle aukiolle oli järjestetty kulkue, jolla kirkko halusi virallisesti juhlistaa Marian taivaaseennousemisen muistoa.
Outoa oli kuitenkin se, että samaisena elokuun 15. päivänä vuonna 1986 järjestäytyi vain muutaman sadan metrin päässä Seinen toisella rannalla toisen katolisen kirkon (Saint-Nicolas-du-Chardonnet) edessä toinen, kilpaileva kulkue liikkeellelähtöä varten. Kulkueen mutkitellessa pitkin latinalaiskorttelin katuja sitä seurasi tuhansiin nouseva joukko katolilaisia, tiettävästi paljon enemmän kuin oli läsnä Notre Damen luona järjestetyssä virallisessa seremoniassa. Silti kumpaakin kulkuetta olivat olleet järjestämässä katolisen kirkon papit ja kumpikin oli järjestetty Marian kunniaksi. Miksi samaa katolista juhlaa juhlistettiin kahdella keskenään kilpailevalla kulkueella?
Tämä tapaus osoittaa hyvin sen, millaisia halkeamia katolisessa kirkossa nykyään on. Ne leviävät kaikkiin suuntiin ja kulkevat rakennuksen läpi lohkoen sen vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas.
Uudistusmieliset ja vanhoilliset vastakkain
Vasemmalla puolella ovat uudistusmieliset eli vapaamieliset katolilaiset. Monet heistä tuntevat viehtymystä ns. vapautuksen teologiaan, joka on lähtöisin Latinalaisesta Amerikasta. Sellaiset sanat kuin ekumenia, sosialismi ja jopa kommunismi eivät synnytä heissä hysteriaa. Silti eivät edes Latinalaisessa Amerikassa kaikki katolilaiset suhtaudu suopeasti vapautuksen teologiaan. Esimerkiksi Brasiliassa katolinen papisto on jakautunut uudistusmielisiin ja vanhoillisiin.
Oikealla puolella olevat ovat etupäässä vanhoillisia katolilaisia, joiden mielestä Vatikaanin toinen yleinen kirkolliskokous (Vatikaani-kakkonen) avasi oven uudistuksille, jotka turmelevat perinteisen katolisuuden. He pitävät kiinni siitä, että messut tulee toimittaa latinaksi, ja kieltäytyvät veljeilemästä protestanttien tai poliittisesti vasemmalla olevien kanssa.
Keskellä on sitten katolilaisten suuri enemmistö, eivätkä siihen kuuluvat välttämättä ole kaikkein hartaimpia uskovaisia. Sekä uudistusmielisten että vanhoillisten mielestä maltillinen katolisuus on menettämässä elinvoimaisuuttaan – joko liian vähäisten tai liian monien uudistusten vuoksi. Monet uudistusmieliset ovat sitä mieltä, ettei uudistuksissa ole menty tarpeeksi pitkälle ja että kirkon poliittinen toimeliaisuus köyhien aseman parantamiseksi on liian vaatimatonta. Vanhoilliset ovat vakuuttuneita siitä, että Vatikaani-kakkosen jälkeinen katolisuus syö uudistuksillaan pohjaa omalta olemassaololtaan.
Myös näiden päävirtausten sisällä on havaittavissa erilaisia halkeamia, kaikilla tasoilla. Katolilaisten rivejä hajottavat oppia ja moraalia koskevat asiat. Sellaisia virallisia katolisia opinkappaleita kuin helvetin tulta, kiirastulta, perisyntiä ja jopa kolminaisuutta ei enää niellä sellaisenaan katolisen kirkon piirissä. Ranskaa sanotaan ”kirkon vanhimmaksi tyttäreksi”, mutta silti erään siellä tehdyn gallupin mukaan 71 prosenttia haastatelluista katolilaisista oli epävarmoja kuolemanjälkeisestä elämästä, 58 prosenttia kiisti helvetin olemassaolon, 54 prosenttia ei uskonut kiirastuleen eikä 34 prosenttia hyväksynyt kolminaisuutta.
On kuitenkin myönnettävä, että katolisella kirkolla on kautta maailman yhä paljon sellaisia jäseniä, jotka edelleen uskovat lujasti näihin oppeihin. Silti tämä osoittaa vain sen, että katolilaiset ovat jakautuneita opillisissa asioissa.
”Keskeisenä kiistanaiheena on kuuliaisuus Roomalle”
Seksuaalikysymykset jakavat pahasti katolilaisia. Näitä ovat suhtautuminen esiaviollisiin ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja homoseksuaalisuuteen. Monet vilpittömät katolilaiset ovat kuohuksissaan toisten seurakuntalaisten samoin kuin joidenkuiden pappien ja jopa eräitten teologiensa sallivaisesta asenteesta. Säädyllisesti eläviä katolilaisia saattaa lohduttaa se, että paavi on noussut voimakkaasti huonoa sukupuolimoraalia vastaan. Eikö tämä kuitenkin vain korosta sitä levottomuutta herättävää tosiasiaa, että yhä useammat katolilaiset asettavat paavin auktoriteetin kyseenalaiseksi tällaisissa asioissa?
Lontoossa ilmestyvä sanomalehti Observer kirjoitti jokin aika sitten: ”Se, että paavin ja monien hänen laumaansa kuuluvien välit ovat kireät, näkyy julkisuutta saaneissa mielipide-eroissa, jotka liittyvät aborttiin, ehkäisyyn, naispappeuteen ja eronneitten katolilaisten ehtoolliseen osallistumiseen. Niiden taustalla häälyvänä keskeisenä kiistanaiheena on kuuliaisuus Roomalle.”
Piispa James Malone, Yhdysvaltain katolisen piispainneuvoston (National Council of Catholic Bishops) entinen puheenjohtaja, on varoittanut ”kasvavasta ja vaarallisesta tyytymättömyydestä, jota Yhdysvaltain kirkon ainekset tuntevat pyhää istuinta kohtaan”. Hän puhui ”mielipide-eroista”, ”hajaannuksesta” ja ”jatkuvasta vieraantumisesta”.
Toiselta puolen ovat myös vanhoilliset katolilaiset nousseet avoimeen kapinaan paavia vastaan sen takia, että hän ei heidän mielestään ole tarpeeksi tiukka. Tämän kapinan johdossa on eräs ranskalainen katolinen arkkipiispa. Hän on perustanut liikkeen, joka entisestään on lisännyt hajaannusta katolisen kirkon piirissä. Siitä enemmän seuraavassa kirjoituksessa.