Mistä asunnottomuus johtuu?

OLI kylmä talviyö. Louise ja hänen perheensä heräsivät äkisti läpitunkeviin huutoihin. Naapurihuoneistossa oli syttynyt tulipalo. Rajut talviset tuulenpuuskat lietsoivat liekkejä ja työnsivät niitä kuusikerroksisen rakennuksen läpi. Kun Louisen äiti koetti pakokauhun ja hämmennyksen vallassa päästä ulos heidän viidennessä kerroksessa olleesta asunnostaan, hän kuoli pudottuaan palotikkailta. Lyhyessä ajassa rakennus paloi niin, että siitä jäi vain seinät jäljelle, ja kaikki asunnot tuhoutuivat.

Äidin ja kodin menetys samana yönä oli Louiselle musertava isku. Onneksi hänellä oli sukulaisia ja ystäviä, jotka ottivat hänet hoteisiinsa ainakin tilapäisesti, kunnes hän saisi asiansa taas kuntoon. Tällainen suojaverkko on sukupolvien ajan pitänyt huolta hätätilanteissa pulaan joutuneesta.

Miksi sitten jokaisella suurkaupungilla on oma ”katujen kansansa” ja kodittomille tarkoitetut yömajansa? Miksi ihmisiä asuu toisilta vallatuilla mailla, slummeissa ja hökkelikylissä? Mistä tosiaankin johtuu, että asunto-olot ovat surkeita ja monet ihmiset kodittomia?

Kun suojaverkko repeää

Normaalioloissa sukulaisten ja ystävien muodostama verkko toimii niin hyvin, että apua on henkilökohtaisten vastoinkäymisten kohdatessa saatavissa riittävästi. Tämä suojaverkko on kuitenkin hauras. Entäpä jos avuntarve on niin suuri tai auttaminen tulee niin kalliiksi, että se ylittää suojaverkon tarjoamat mahdollisuudet? Tai jos jokin suuri yhteiskunnallinen mullistus repisi verkon hajalle? Kun suojaverkko hajoaa, ihmiset joutuvat suureen ahdinkoon.

Näin tapahtuu paraikaa monissa kehitysmaissa. Esimerkiksi Intiassa ovat vuotuiset monsuunisateet muutamana viime vuonna jääneet liian vähäisiksi. Viime kesänä ei joka kolmannella intialaisella ollut riittävästi juomavettä. Vedenpuutteen takia eivät viljatkaan ole kasvaneet, eikä karja kyennyt selviytymään hengissä. Kun pellot eivät kasva, peltotyöläisille ei ole ollut töitä eikä näin ollen mahdollisuuksia perheensä ruokkimiseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi heille jäi muuttaminen kylistä kaupunkeihin, joista vielä saattoi löytää jotakin työtä.

Tällainen muuttoliike on osoittautumassa todelliseksi taakaksi kaupungeille, joilla jo muutenkin on riesanaan nopea väestönkasvu. Ilman rahaa ja työtä uusilla tulokkailla ei ole varaa edes pieneen huoneeseen slummialueella. Ja koska he ovat siirtäneet itsensä aivan uudenlaiseen ympäristöön, vain harvoilla heistä on joku, johon he voivat turvautua. Niinpä heidän täytyy liittyä lukemattomien muiden jalkakäytävillä asuvien joukkoon, ja asuntopula vain pahenee.

Muissakin kehitysmaissa ovat ongelmat samanlaisia. ”Vuonna 1950 Afrikassa oli vain yksi miljoonakaupunki: Kairo”, todetaan kirjassa Africa in Crisis. ”Vuonna 1980 miljoonakaupunkeja oli jo 19. Vuonna 2000 tällaisia kaupunkeja odotetaan olevan yli 60.” Maalaisväestöä kerääntyy kaupunkeihin paremman toimeentulon toivossa. Tällainen on kuitenkin johtanut slummien syntymiseen ja elämän alaspäinmenoon, mikä usein on pahempaa kuin se, minkä he ovat jättäneet taakseen.

Asumiskustannusten kohoaminen ja asuntotarjonnan vähentyminen

Vauraammissa maissa eli ns. teollisuusmaissa voivat asunnottomuuden syyt olla aivan toisenlaisia. Asunnottomien asiaa ajavat tavallisesti pitävät tärkeimpänä syynä yleistä taloudellista tilannetta. Esimerkiksi Kanadasta kerrotaan, että ”samalla kun rakennuskustannusten kohoaminen on kahden viime vuosikymmenen kuluessa nostanut uusien asuntojen hintaa, on molempien puolisoiden tuloilla elävien perheitten viime vuosina tapahtunut asuntomarkkinoille tulo nostanut hintoja entisestään – yksistään viime vuonna joissakin kaupunkilähiöissä jopa 50 prosenttia”. Näin kanadalainen aikakauslehti Maclean’s.

Monissa kaupungeissa ovat asumiskustannuksia nostamassa myös keskustojen asukasrakenteessa tapahtuneet muutokset. Keskustojen vanhoja, halvahkoja asuntoja yhä enenevässä määrin kunnostetaan tai muutetaan kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustetuiksi kalliiksi asunnoiksi, jotka viehättävät uusrikkaita tai hyvin koulutettuja nuoria, ja he asuvat mieluummin keskikaupungilla kuin lähiöissä. Paitsi että tällainen hinaa asumiskustannuksia ylöspäin, se myös vähentää suuresti sellaisten asuntojen tarjontaa, joihin pieni- ja keskituloisilla perheillä olisi varaa.

Esimerkiksi New Yorkin kaupungissa äskettäin tehdyn tutkimuksen mukaan perheen olisi ansaittava noin 240000 markkaa vuodessa, jotta se saisi irti uuden keskihintaisen kahden huoneen ja keittiön asunnon. Eräs maanlaajuinen tutkimus osoittaa, että New Yorkin Manhattanilla ovat myös maan korkeimmat vuokrat. Arvostetulla alueella sijaitsevasta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, jossa on 130 neliötä, menee vuokraa keskimäärin 10000 markkaa kuukaudessa, joten perheen olisi ansaittava noin 300000 markkaa vuodessa, ennen kuin sillä olisi varaa tällaiseen asuntoon – kun lisäksi oletamme, että se on halukas käyttämään yli 40 prosenttia tuloistaan pelkkään asumiseen.

Asunnot saattavat halveta heti kun siirrytään muihin kaupunkeihin, mutta niissä ovat myös palkat keskimäärin pienempiä. Kun asuminen voi lohkaista tällaisen palan perheen tuloista, millainen tahansa taloudellinen vastoinkäyminen voi helposti saattaa perheen ahdinkotilaan. Näin kävi Johnille, joka muutama vuosi sitten muutti vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa Chicagosta Houstoniin työnhakuun. Jonkin aikaa hän elätti perhettään myymällä vapaa-ajan-ajoneuvoja provisiopalkalla. Sen jälkeen iski talouslama, eikä hän saanut myydyksi mitään kahteen kuukauteen. Hän ei kyennyt maksamaan 2500 markan suuruista asunnonvuokraansa, joten hän sai perheineen häädön. Kun heillä ei ollut ketään, johon he olisivat voineet turvautua, he menivät asunnottomille perheille tarkoitettuun yömajaan. Vaikka Johnille oli taattu katto pään päälle, hän mietti, miten hän pääsisi koskaan takaisin jaloilleen, sillä vain harvat työnantajat tarjoaisivat työtä sellaiselle, jolla ei ole kotiosoitetta.

Vaikka useimmat suurkaupunkien asukkaat eivät olekaan asunnottomia, silti heidän asuinoloissaan on paljon toivomisen varaa. Eräs tutkimus osoittaa, että niinkin nykyaikaisessa kaupungissa kuin New Yorkissa on 10 prosenttia asunnoista niin vanhoja, että jo vuosisadan vaihteessa niitä pidettiin riittämättömän ilmanvaihdon ja valaistuksen ja kehnojen peseytymis- ja käymälätilojensa takia ihmisasunnoiksi kelpaamattomina. 30 prosenttia asunnoista on hieman parempilaatuisia, mutta nekin ovat olleet jo vuoden 1929 normeilla mitattuna vanhanaikaisia. Joka vuosi on 30000 ihmisen pakko lähteä kodistaan sen takia, että viranomaiset ovat panneet heidän rapistuvat rakennuksensa asumiskieltoon tai niissä ei kertakaikkisesti voi enää asua.

Mielisairaanhoidon muuttuminen

Tilannetta hankaloittaa vielä se, että monien asiantuntijoitten mielestä ihmisiä on joutunut kaduille muistakin syistä kuin vain työttömyyden takia. Heidän mukaansa suuri osa asunnottomista on mielisairaita, eivätkä nämä näin ollen pysty enää huolehtimaan itsestään.

1960-luvun puolivälistä lähtien valtiovalta on kustannussyistä pyrkinyt siirtämään mielisairaanhoidon painopistettä laitoskeskeisyydestä avohoidon puolelle. Mielitautipotilaita hoidetaan nykyään eräillä uusilla psyykenlääkkeillä, ja sen jälkeen he joutuvat lähtemään sairaalasta. Ajatuksena oli, että samalla kun potilaitten vakavammat oireet saataisiin pidetyksi lääkkeillä kurissa, heidän kuntoutuksensa tapahtuisi normaalissa elinympäristössä ja kunnallisen sosiaalihuollon tuella. Tämä on johtanut esimerkiksi Kanadassa siihen, että psykiatristen sairaansijojen kokonaismäärä on vähentynyt siellä 47600:sta vuonna 1960 nykyiseen 10000:een, ja kun Yhdysvalloissa oli vuonna 1955 ennätyksellisen paljon laitoshoidokkeja – 559000 – niin nykyään heitä on enää vajaa neljäsosa tästä määrästä.

”Mielitautipotilaitten sairaalasta päästäminen on kuitenkin suuressa määrin menettänyt tarkoitustaan sen takia, että [Kanadan] provinsseissa ei ole järjestetty entisille psykiatrisille potilaille riittävästi sosiaalihuollon palveluksia ja asuntoja”, kertoo aikakauslehti Maclean’s. Monien heistä on pakko asua ränsistyneissä asuntoloissa ja vuokrataloissa. Ne taas, jotka eivät pysty huolehtimaan itse itsestään, päätyvät yömajoihin tai kadulle. Monissa Kanadan suurkaupungeissa sosiaalityöntekijät ovat arvioineet, että noin kolmannes asunnottomista kärsii erilaisista psyykkisistä häiriötiloista. Harvardin yliopistossa työskentelevän Ellen Bassukin tekemästä tutkimuksesta käy ilmi, että tyypillisen bostonilaisen yömajan asukkien keskuudessa ”diagnosoitavissa olevaa mielitautia esiintyi 90 prosentilla”.

Asunnottomat perheet, joita on sijoitettu sosiaalihotelleihin ja muihin niihin verrattaviin suojiin, eivät ole paljoakaan paremmassa asemassa. Vaikka mielitaudit eivät olekaan monissa näistä perheistä riesana, niin tilanahtaus ja epähygieeniset olosuhteet yksitoikkoisuuteen ja toivottomuuteen yhdistyneinä synnyttävät usein perheväkivaltaa ja etenkin lapsissa tunne-elämän häiriöitä.

Murheellista ratkaisun etsintää

Vaikka asiantuntijat eivät olekaan yhtä mieltä siitä, pitäisikö asunnottomuus panna talouslaman, korkeitten asumiskustannusten, psykiatristen ongelmien vai jonkin muun tilille, tilanne on silti monilla tavoin hyvin huolestuttava. Ensinnäkin on kiistatonta, että asunnottomuus koko ajan lisääntyy kaikkialla maailmassa. Toiseksi asunnottomien joukossa on yksinäisten lisäksi aiempaa enemmän myös perheitä. Ja lopuksi tiedossa on, että kodittomat ovat entistä nuorempaa väkeä. Tällainen murheellinen asiaintila suorastaan huutaa ratkaisua. Mitä asunnottomuuden poistamiseksi parhaillaan tehdään? Miten tehokasta se on? Ja tuleeko joskus sellainen aika, jolloin kenenkään ei tarvitse elää kodittomana?

[Kuva s. 9]

Hökkeleitä luksusasuntojen varjossa

[Lähdemerkintä]

Mark Edwards/UNCHS