Asunnottomuus ongelmana kaikkialla maailmassa
ASUNTOPULA ja asunnottomuus eivät tunne kansallisia rajoja, eivätkä ne suinkaan ole ongelmana vain köyhissä maissa. Vauraitten maitten suurissa pääkaupungeissa ja metropoleissa on lähes poikkeuksetta kaikissa omat slummikorttelinsa. Säihkyvien pilvenpiirtäjien ja nykyaikaisten kerrostalojen vieressä on gettoja ja rappeutuvia keskusta-alueita. Millaista on elämä tällaisissa paikoissa?
Erääseen Chicagossa tehtyyn tutkimukseen viitaten aikakauslehti Science toteaa, että sikäläisille asunnottomille on ”tyypillistä äärimmäinen köyhyys ja yksinäisyys ja vaikealaatuinen vammaisuus. Neljä viidestä oli ollut vankilassa, mielisairaalassa tai hoidettavana huumeidenkäytön takia.”
Useimmilla amerikkalaisilla suurkaupungeilla on tarjota asunnottomille jonkinlaisia majoitustiloja. Esimerkiksi New Yorkin kaupunki sijoittaa yksinäisiä asunnottomia yömajoihin ja perheitä sosiaalihuollon käytössä oleviin hotelleihin. On kuitenkin odotettavissa, että talven lähestyessä tulee 12200 yksinäistä ja 20500 perheenjäsentä etsimään apua, ja viranomaiset toivovat, että kaikille näille järjestyisi jotenkin riittävästi majapaikkoja.
Se, millaista on elämä tällaisissa paikoissa, on aivan oma lukunsa. New Yorkissa yömajat ovat yleensä entisiä voimistelu- ja tehdassaleja. Ihmisiä nukkuu sadoittain riveihin järjestetyissä vuoteissa, kaikki samassa suuressa huoneessa. Jotkut katujen asukit kieltäytyvät menemästä tällaisiin majapaikkoihin. ”Yömajat ovat turvattomia, usein niissä on luteita ja täitä”, sanoi eräs kovaosainen. ”Siellä on nukuttava silmät auki.” Erityisen ankeaa on lasten elämä. ”Parakkia muistuttavissa yömajoissa ja täpötäysissä hotelleissa, joihin kaupunki lopulta heidät lähettää, lapset ovat alttiina monenlaisille pelottaville ongelmille: sairauksille, turhautumiselle, huumeille, rikollisuudelle ja epätoivolle”, kirjoittaa New Yorkissa ilmestyvä Daily News. ”Näistä lapsista on vaarassa tulla unohdettu sukupolvi.”
Kun asunnottomien lukumäärä koko ajan vaihtelee, on vaikea tietää, kuinka paljon heitä todellisuudessa on. Eräs kodittomia auttava järjestö (National Coalition for the Homeless) väittää, että Yhdysvalloissa on kaikkiaan 2–3 miljoonaa asunnotonta. Toisaalta sikäläinen asutus- ja kaupunkienkehittämisministeriö ilmoittaa, että ”luotettavin arvio, joka perustuu kaikkiin käytettävissä oleviin tietoihin, on 250000–350000 koditonta”. Miten paljon kodittomia sitten todellisuudessa onkin, kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että heidän lukumääränsä kasvaa.
”Aikamme vitsaus”
Euroopan yhteisöjen maita koettelee myös vakava asuntopula. Lontoossa ilmestyvä Times kertoo, että Englannissa ”niiden lukumäärä, jotka asuvat yksityiskodeissa puolihoitomajoituksessa, on vuosina 1979–1984 kasvanut 49000:sta 160000:een, kunnallisia asuntoja jonottaa 1,25 miljoonaa ihmistä ja miljoona asuntoa on viranomaisten toimesta luokiteltu sellaisiksi, että ne ovat ihmisasumuksiksi kelpaamattomia”.
Englannin kanaalin toisella puolella, ”Pariisissa, yksityiset ryhmät väittävät ainakin 10000 ihmisen asuvan kaduilla”, toteaa New York Times artikkelissaan, jossa oli otsikkona: ”Euroopan kodittomat – Aikamme vitsaus.” Italiassa hallitus on arvioinut, että 20 prosentilla nuoristapareista ”ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asua sukulaistensa kanssa – senkin jälkeen kun he ovat saaneet ensimmäisen lapsensa”, ja arviolta 20000 kodittoman tanskalaisen joukossa ”on alle 30-vuotiaitten osuus kasvanut vuoden 1980 jälkeen ennätysmäisen nopeasti”.
On jotenkin ironista, että tällaiseen tilanteeseen on tultu juuri silloin kun – Euroopan yhteisöjen komission sosiaalipoliittisten kysymysten komissaarin Peter Sutherlandin sanoin ilmaistuna – nämä maat ”olivat alkaneet uskoa, että ne pikapuoliin pääsisivät lopullisesti eroon köyhyyden ja asunnottomuuden vitsauksista”.
Uusi levottomuutta herättävä suuntaus
Viime vuosina ovat asunnottomien asioita hoitavat virkailijat kuitenkin kiinnittäneet huomiota erääseen uuteen suuntaukseen. New York Times lainaa chicagolaisen asunnottomien järjestön edustajaa: ”Olemme joutuneet huomaamaan, kuinka avuntarvitsijoiden joukko ei enää koostu vain ’tavallisista’ köyhistä, vaan mukaan on tullut ’keskiluokkaisia äkkiä köyhtyneitä’. He joutuvat työttömiksi, menettävät luottokorttinsa eivätkä pysty selviytymään veloistaan. Kyse ei missään tapauksessa enää ole kaavamaisen käsityksen mukaisista syrjäkujien puliukoista.”
Samantapaisia ovat Connecticutin osavaltiossa erään sosiaalitoimiston johtajan havainnot: ”Valitettavasti on päässyt syntymään väärä käsitys siitä, keitä asunnottomat ovat. He eivät ole laitapuolen eläjiä, jotka kassiin mahtuvine kimpsuineen ajelehtivat kaupungista toiseen. On kyse perheistä, joilla ei korkeitten vuokrien, työttömyyden ja avioerojen takia ole enää varaa maksaa vuokriaan.” Yhdysvaltain pormestarien liiton äskettäin julkistamasta tutkimuksesta, jossa oli tutkittu asunnottomia 29 suurkaupungissa, ilmenee, että reilu kolmannes asunnottomista oli lapsiperheitä ja että näiden osuus oli kasvanut edellisvuodesta 31 prosenttia.
Vaikeita kysymyksiä
Vaikka asuntopula ja asunnottomuus ovat eri maissa ja eri paikoissa ankaruudeltaan erilaisia, varmaa on, että nykyään on vain vähän niitä, jotka ovat täysin tietämättömiä asiasta tai joita se ei mitenkään koskettaisi. On erittäin vaikea ymmärtää sitä, että vaikka hallitukset ovat erilaisin toimin, esimerkiksi asuntotuotantoa rahoittamalla, pyrkineet poistamaan asuntopulaa, niin näkyvissä ei ole merkkiäkään siitä, että asunnottomien ahdinko olisi helpottumassa. Miten tämä on selitettävissä? Mistä kaikki asunnottomat ovat peräisin? Ja ennen kaikkea: millaista toivoa on asuntopulan loppumisesta?