Koditon kadun kansa – sen julma ahdinko on ratkaisematon ongelma

VILKKAAT kadut autioituvat pieneksi hetkeksi. Liikkeet ja kaupat on suljettu. Viimeinen ruuhkabussi on lähtenyt mukanaan kaupungin toimistoissa kello 9:stä 17:ään työskenteleviä virkailijoita. Kausilipulla matkustavat liikemiehet ovat nousseet esikaupunkijuniin. Liikkeiden valot on himmennetty ja katuvalot ovat syttyneet. Iltatuuli voimistuu lämpötilan laskiessa nopeasti tänä talvi-iltana. Lämpimät asunnot ovat kaupunkilaisten turvapaikkoja, kun taas avotakassa räiskyvät halot luovat kodikasta tunnelmaa esikaupunkien taloissa. Lämmintä illallista ja pehmeää vuodetta pidetään selviöinä.

Kuinka erilainen onkaan kaupungin tyhjien katujen tarina! Satoja varjomaisia ihmishahmoja alkaa ilmestyä niille. He laahustavat kohmeisin jaloin ja puskevat niska köyryssä kylmää tuulta vastaan, asettuvat liikkeitten oville, siltojen alle, lämmintä poistoilmaa puhaltavien ristikkoaukkojen päälle ja jalkakäytäville. Yöksi he majoittuvat jätekasoista löytämiinsä pahvilaatikoihin. Iästään, taustastaan sekä fyysisestä ja henkisestä tilastaan riippumatta heillä on yksi yhteinen nimittäjä, joka erottamattomasti yhdistää heidät kaikki – he ovat kodittomia. He ovat kaupunkien kulkureita, katujen kansaa, reppureita, puliukkoja. He ovat maailman lähes jokaisen suurkaupungin kiusa. Heistä on tullut merkittävä ja ratkaisematon ongelma.

Varakkaissa kaupungeissa monet eivät näitä huono-onnisia lukuun ottamatta muuten köyhyyttä näekään. Elleivät he ole itse näitä ihmisiä nähneet, he ovat kuitenkin kuulleet heistä. Kuka pikaravintolassa työskentelevä nuori voisi vaieta nähtyään, miten reppurit sullovat muovikasseihinsa keittiön ulkopuolella olevista jätelaatikoista homehtuneita sämpylöitä ja pilaantuvaa lihaa? Entä pizzantekijä, joka joutuu heittämään pois puhelintilauksen perusteella valmistetun, esimerkiksi ananaksella päällystetyn pizzan, jota tilaaja ei lunastakaan ja joka ei kelpaa muillekaan? Sen tilaaja olikin ollut tuo nälkäinen, joka korjaa sen jätteiden seasta. Entä kuka hienon kaupunkiravintolan tarjoilija voisi olla puhumatta epätoivoisista käsistä, jotka penkovat jätepönttöjä etsien niistä poisheitettyä ruokaa?

”Mikä luonnon tasapaino”, kirjoitti George F. Will Newsweek-lehdessä, ”kun edustustilit rohkaisevat päivällisvieraita tilaamaan kohtuuttomasti ja turhamaisuus – lihomisen pelko – panee heidät jättämään paljon syömättä, mutta epätoivo ajaa toiset ruokailijat tähteiden kimppuun.”

Kaupunkialueiden kodittomien ahdinko joutuu lisääntyvän huomion kohteeksi, kun sääennuste lupaa yöksi kylmenevää ja pakkasta. Yhteiskunnan suojapaikkoja on liian vähän. Kodittomien enemmistön on pakko kohdata luonnonvoimat vailla riittävää vaatekertaa. ”Jos voisin järjestää yösijan jokaiselle, joka etsii sitä kylmänä iltana”, sanoi eräs sosiaalityöntekijä Atlantassa Georgiassa, ”niin nukkuisin paljon paremmin tuon yön.” Ja niin heitä kuolee – huolestuttavan paljon. New Yorkin terveydenhoitolautakunnan puheenjohtaja sanoi, että tuon kaupungin kaduilta löydetään keskimäärin yksi koditon kuolleena joka päivä.

Monet kodittomat kieltäytyvät etsimästä suojaa kunnallisista asuntoloista ja yömajoista. He pelkäävät jopa henkensä puolesta ja ainakin sitä, että heiltä riistetään heidän vähäinen maallinen omaisuutensa. ”Kerronpa sinulle jotakin”, sanoi eräs mies joka oli viettänyt muutaman tunnin sellaisessa suojassa. ”Koskaan ei voi olla varma siitä, mitä viereinen kaveri aikoo varastaa. Kadulla on paljon turvallisempaa.” Eräs kunnallisten palvelusten tutkija, joka oli vapaaehtoisesti viettänyt yönsä yömajassa, sanoi: ”Olosuhteet ovat kerrassaan surkeat, ne ovat niin vaaralliset kuin ne ylipäänsä voivat olla. Nuorten ja vanhempien miesten kesken vallitsee suden laki, ja sinä lyhyenä aikana, jonka olin siellä, tapahtui monta ryöstöä melkeinpä silmieni edessä.” Väkivalta rehottaa: puukotuksia, hakkaamista ja surkeilematonta päällekäymistä.

Monet kodittomat uhmaavat sen tähden mieluummin luonnonvoimia ulkona, missä he voivat ainakin juosta pakoon kun heitä uhataan. Mutta aivan liian usein kaduillakin on kysymys voimakkaimman eloon jäämisestä. Jotkut ovat joutuneet monta kertaa alkoholistien ja huumeiden käyttäjien raiskaamiksi. Varsinkin naiset joutuvat usein toisten naisten uhreiksi. Vanhat ja heikot naiset ovat nuorten ja voimakkaiden saalista – nämä riistävät heidän päältään ne vaatteet, jotka sattuvat miellyttämään heitä. ”Jos et täällä pysty puolustamaan sitä mitä olet saanut, niin et ole ansainnut sitä. Tämä on laki”, sanoi eräs.

Kukaan ei tiedä varmasti, kuinka paljon kodittomia on maailmassa, sillä tilastomiehet eivät tavoita heitä. Jotkut asiantuntijat sanovat määrän olevan Yhdysvalloissa jopa 2–3 miljoonaa. Olkoon se mikä tahansa, se on kasvamassa.

Joissakin kaupungeissa kodittomien määrä on kasvanut sata prosenttia viime vuonna. Julkistetut raportit arvioivat kodittomien määrän olleen New Yorkin kaupungissa 40000 vuonna 1984, ja heidän joukkonsa kasvaa jatkuvasti. Aikakauslehdet ilmoittivat vuonna 1982 kodittomia olevan Washingtonissa 10000, mutta vuonna 1984 jo 20000. Chicagon 25000 koditonta on huomattavasti suurempi määrä kuin edellisenä vuonna. Englannilla on kodittomien ongelma. Samoin Ruotsilla ja Suomella. Samaa on sanottava useimmista Euroopan suurista kaupungeista. Köyhissä maissa kodittomuus on hyväksytty elämäntapa.

Kodittomuuden syyt vaihtelevat – työn menetys, avioliiton rikkoutuminen, sortuminen alkoholismiin tai huumeitten väärinkäyttöön, jota seuraa häätö talosta tai asunnosta, minkä jälkeen perhe ja ystävät kieltäytyvät ottamasta luokseen puille paljaille joutunutta.

Monet kadun ihmiset ovat asuneet yömajan kaltaisissa yhden huoneen asuntoloissa. Mutta kun monissa kaupungeissa toteutettiin uudistussuunnitelmia, niin nämä rakennukset purettiin ensimmäisinä tai muutettiin osakehuoneistoiksi. Monet niiden asukkaista joutuivat silloin lähtemään kadulle. Vuosina 1970–1980 purettiin tai muutettiin pelkästään Yhdysvalloissa miljoona sellaista huonetta. Joissakin kaupungeissa se merkitsi, että 50 prosenttia yhden huoneen asunnoista hävisi. New Yorkissa menetys oli 87 prosenttia.

Ajattele nyt kadun kansan kaksinkertaisen vaarallista tilannetta: Koska kodittomilla ei ole osoitetta, he eivät useimmissa osavaltioissa voi saada ruokakortteja tai sosiaaliapua. ”Jotkut näistä ihmisistä olisivat oikeutettuja siihen, mutta he tarvitsisivat kiinteän osoitteen, ja sitä heillä ei ole”, sanoi eräs vapaaehtoinen työntekijä Chicagossa. Lisäksi monet ovat henkisesti kyvyttömiä osatakseen liikkua byrokratian labyrinteissa etsimässä sosiaaliapua tai eläkettä.

Siihen, mitä näistä kaupunkien kulkureista kerrotaan julkisuudessa, sisältyy eräs murheellinen vivahde: Ei enää pidä paikkaansa, että kodittomat ovat pääasiassa 60-vuotiaita tai sitä vanhempia. Nuorten pysyvästi mielisairaitten joukko kasvaa nopeasti. Heitä ei ole koskaan otettu laitoshoitoon, vaan he ovat liittyneet kodittomien riveihin. Sekä pojat että tytöt myyvät itseään prostituoituina aterian hinnasta, teini-ikäiset tytöt nukkuvat hotellin johtajien kanssa vain saadakseen huoneen yhdeksi yöksi. Nämä kaikki eivät kuitenkaan ole mielisairaita. He ovat lapsia, joita kukaan ei halua omistaa – eivät edes heidän vanhempansa. Usein he ovat lapsia, joita on käytetty väärin. Monet tietävät liiankin hyvin mitä ”sukurutsauksella” tarkoitetaan. Voitko kuvitella, että pelkästään New Yorkin kaupungissa puolet arviolta 40000 kodittomasta on alle 21-vuotiaita – heitä on siis 20000. Ja nämä ovat niitä, joita iäkkäämmät kodittomat pelkäävät eniten, niitä jotka pieksävät heitä ja riistävät heiltä heidän vähäisen omaisuutensa.

Kaupungissa kuin kaupungissa, jossa kodittomien ongelma on olemassa, nuoret ovat heidän joukossaan, ja heidän määränsä kasvaa joka vuosi. Ovatko sinun lapsesi siellä? Menisitkö etsimään heitä, ellet tietäisi missä he ovat, missä he nukkuvat kylminä öinä, kun sinulla on lämmin, mitä he syövät, kun sinulla on kaikkea? Vai olisiko sinun lapsesi sellainen kuin eräs koditon mies, joka sanoi: ”Olen ollut kadoksissa 20 vuotta, eikä kukaan ole tullut etsimään minua.”

Kodittomien ongelmaa ei ratkaista ihmiskeinoin. Kaikkea on yritetty, kaikki on epäonnistunut. Ainoa ratkaisu on sen hallituksen käsissä, jota on kauan rukoiltu Jeesuksen mallirukouksen sanoin, jossa anotaan: ”Tulkoon sinun Valtakuntasi.” Tuo luvattu Valtakunta poistaa köyhyyden, nälän, fyysisen ja mielisairauden sekä kuoleman maan päältä iäksi. Kodittomuus tulee olemaan mennyttä, sillä tässä Valtakunnassa, jonka hallinnollinen pää on Jeesus, jokaisella tulee olemaan oma koti ja hän saa istua oman viini- ja viikunapuunsa alla minkään pelottamatta häntä. – Matteus 6:10; Jesaja 65:21, 22; Miika 4:4.

[Huomioteksti s. 15]

’Varakkaat päivällisvieraat tilaavat kohtuuttomasti; epätoivo ajaa toiset ruokailijat tähteiden kimppuun’

[Tekstiruutu s. 17]

Vapautuminen laitoshoidosta – yksi kodittomuuden pääsyistä

Vuonna 1752 avattiin Benjamin Franklinin vaatimuksesta Yhdysvaltain ensimmäinen sairaala kodittomia mielisairaita varten. Seuraavan kahden vuosisadan aikana perustettiin mielisairaaloita jokaiseen Yhdysvaltain osavaltioon. Sitten 1940-luvun puolivälissä alettiin kiinnittää huomiota mielisairaiden ahdinkoon. Osavaltioitten täpötäysien mielisairaaloitten kauhistuttava tilanne tehtiin yleisesti tunnetuksi.

Vuonna 1954 Yhdysvallat salli Ranskassa kehitetyn klooripromatsiini-nimisen lääkkeen maahantuonnin psyykkisesti sairaiden hoitamista varten. Sillä oli heihin rauhoittava vaikutus, ja se vähensi heidän harhakuvitelmiaan ja hallusinaatioitaan. Neljä vuotta myöhemmin perustettiin yhteistoimikunta huolehtimaan mielisairaiden hoidosta ja terveysasioista. Toimikunnan tehtävänä oli luoda koko maan kattava järjestelmä mielisairaitten hoitamiseksi. Esityksellä oli kauaskantoiset tavoitteet, nimittäin laitostuneitten hoitaminen heidän kotikunnissaan. Toisin sanoen ne, joita voitiin hoitaa ja pitää rauhallisina uudella lääkkeellä ja jotka eivät olisi vaaraksi muille, tulisi vapauttaa laitoshoidosta.

Vuonna 1971 oli Alabaman osavaltiossa oikeudenkäynti niiden potilaiden puolesta, joita oli pidetty mielisairaaloissa vastoin heidän omaa tahtoaan. Oikeus päätti, että ennen kuin potilas voidaan sulkea johonkin laitokseen, tämän laitoksen on täytettävä tietyt, ankarat vaatimukset. Oikeus päätti myös, että ”viimeistään 15 päivää sen jälkeen, kun potilas on tuotu sairaalaan, sairaalan johtajan tai hänen määräämänsä ammatillisesti pätevän edustajan on tutkittava sairaalaan tuotu potilas ja päätettävä, tarvitseeko tämä edelleen mielisairaalahoitoa. – – Ellei potilas enää tarvitse sairaalassa oloa niiden määräysten mukaan, jotka koskivat mielisairaalaan passittamista, tai ellei häntä varten ole laadittu hoitosuunnitelmaa, hänet on heti vapautettava, mikäli hän ei itse vapaaehtoisesti halua hoidon jatkuvan.”

Tämän oikeudenpäätöksen perusteella mielisairaalat alkoivat vapauttaa ennenkuulumattomia määriä hoidokkeja. Vuoteen 1982 mennessä mielisairaiden hoidokkien määrä oli Yhdysvalloissa pudonnut 558922:sta 125200:aan.

Hyvät tarkoitukset kokivat kuitenkin takaiskun. Suunniteltuja kunnallisia hoitokeskuksia ei ilmaantunutkaan. Ulkopotilaista tuli ennen pitkää kaupungin holhotteja. ”Monet entiset potilaat eivät kuntonsa takia tienneet miten päästä terveyskeskuksiin”, sanoi eräs Washingtonissa mielenterveysalalla työskentelevä toimihenkilö. ”Kun heidät oli päästetty sairaaloista, niin kukaan ei kuullut heistä mitään ennen kuin he ilmestyivät oviaukkoihin.” ”Suunnilleen joka kolmannen tai joka toisen kodittoman uskotaan olevan mielisairas ja kadulla pääasiassa sen tapahtumasarjan vuoksi, joka tunnetaan laitoshoidosta vapautumisena”, kirjoittaa Psychology Today helmikuussa 1984.

Joissakin suurkaupungeissa luku on vielä korkeampi, jopa 60 prosenttia. Esimerkiksi eräässä haastattelussa, joka koski 450:tä kolmesta New Yorkin yömajasta turvaa hakenutta koditonta, ilmeni, että ”54 prosenttia potilaista oli ollut jossakin valtion sairaalassa ja 75 prosenttia oli saanut psykiatrista sairaalahoitoa. Varsin huomattavan osan potilaista (53 prosentin) todettiin sairastavan skitsofreniaa – –. Monet näistä potilaista oli päästetty sairaalasta yhteiskuntaan huolehtimaan itse itsestään ilman riittäviä yhteiskunnan palveluksia tai tukijärjestelmiä heidän auttamisekseen siirtymään laitoselämästä siviilielämään.” – Hospital & Community Psychiatry, syyskuu 1983.

Lehti selosti samanlaista tutkimusta, joka käsitti 123 koditonta loontoolaismiestä. Kun heitä koskevat tiedot koottiin, havaittiin, että 15 prosenttia heistä sairasti skitsofreniaa, 8 prosentilla oli tunne-elämän häiriöitä ja 29 prosenttia oli ollut psykiatrisessa sairaalahoidossa.

[Kuva s. 16]

”Olen ollut kadoksissa 20 vuotta, eikä kukaan ole tullut etsimään minua”