”Uskonnollisen vainon pääasiallisia uhreja”

USKONNOLLISTA vainoa on ollut kautta historian. Kainin murhatessa Aabelin syynä olivat uskonnolliset seikat. Kain ei pitänyt siitä, että Jumala hyväksyi Aabelin uhrin, mutta ei katsonut suotuisasti hänen uhriinsa. Hänen vihansa nousi, ja lopulta hän murhasi veljensä. – 1. Mooseksen kirja 4:3–8.

Jeesus Kristus ennusti, että hänen seuraajiaan tultaisiin vainoamaan, etenkin lopun aikana. Hän varoitti: ”Teidät luovutetaan kiusattavaksi ja teitä tapetaan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun takiani.” – Matteus 24:9, Uusi testamentti nykysuomeksi.

Vuosituhansien ajan suuret uskonnot ovat vainonneet toisiaan sen takia, että ne ovat nähneet yksinoikeutensa joidenkin ihmisten hallitsemiseen olevan uhattuna. Katolilaiset, protestantit, hindut, muslimit, juutalaiset ja muut ovat syyllistyneet toistensa veren vuodattamiseen. Vainolle on annettu oikeutus puhdasoppisuuden, erehtymättömän totuuden ja sielun pelastuksen nimessä. Juutalaisia on vainottu sekä uskontonsa että rotunsa tähden. Joissakin maissa ateistinen kommunismi on kääntynyt meidän vuosisadallamme uskontoa vastaan pitäen sitä ’oopiumina kansalle’.

Tällä vuosisadalla on kuitenkin eräs ryhmä saanut osakseen niin uskonnollista kuin poliittistakin vainoa. Mikä se on, ja mistä syystä sitä on vainottu?

”Pääasiallisia uhreja”

Uusimmassa kirjassaan (The Court and the Constitution, 1987) entinen Watergate-skandaalin erikoissyyttäjä Archibald Cox kirjoittaa: ”Uskonnollisen vainon pääasiallisia uhreja Yhdysvalloissa tällä vuosisadalla olivat Jehovan todistajat.” Mikä sai sen aikaan? Hän jatkaa: ”He alkoivat herättää huomiota ja synnyttää torjuvaa asennetta 1930-luvulla, jolloin heidän käännytystyönsä ja lukumääränsä kasvoivat nopeasti. Vedoten Raamatusta löytämäänsä Jumalan ilmoitukseen he seisoivat kadunkulmissa ja tarjosivat ovelta ovelle Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran traktaatteja ja saarnasivat, että pahan kolmikon osat – järjestäytynyt uskonto, kauppa ja valtio – olivat Saatanan välikappaleita.”

Kun kansakunnat kietoutuivat toiseen maailmansotaan, todistajista tuli sotivien hallitusten voimakkaaksi lietsoman kansallishengen uhreja ja marttyyreita. Joissakin maissa kouluihin määrättiin lipuntervehtimispakko. Pakollinen asepalvelus astui voimaan. Samalla kun Jehovan todistajat uskovat sen maksamiseen keisarille, mikä on keisarin – ja ehkä vain harvat ryhmät maksavatkin veronsa ja tottelevat maan lakeja tunnollisemmin – he myös maksavat Jumalalle sen, mitä he uskovat hänen vaativan, nimittäin palvonnan ja ylimmän uskollisuuden. He kunnioittavat niitä hyviä periaatteita, joita kansakunnan lippu usein edustaa, mutta heidän mielestään lipuntervehtiminen on hajottavaa epäjumalanpalvontaa. Tällainen asenne johti heidät vaikeuksiin 1930- ja 1940-luvuilla.

Sadat lapset erotettiin koulusta, koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua. Professori Mason sanookin kirjassaan Harlan Fiske Stone: Pillar of the Law: ”Heidän kieltäytymisensä ei merkinnyt sitä, että he olisivat olleet epäisänmaallisia tai että he eivät olisi rakastaneet maataan. Se merkitsi vain sitä, että lipuntervehtiminen oli heidän Raamatusta saamansa käsityksen mukaan rikos sitä Raamatun määräystä vastaan, mikä kieltää kumartamasta kaiverrettua kuvaa.”

Kysymys vietiin ratkaistavaksi Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, ja vuonna 1940 todistajien vetoomus hylättiin äänin 8–1. Yksinäinen ja rohkea eriävän mielipiteen esittäjä oli tuomari Harlan Fiske Stone. Professori Mason selittää, miten jotkut reagoivat: ”John Haynes Holmes, Amerikan kansalaisvapauksien liiton puheenjohtaja, sanoi, että Stonen eriävä mielipide ’kuuluu suurimpiin eriäviin mielipiteisiin Amerikan historiassa’. Lehdistön selostukset olivat erittäin suosiollisia. 171 johtavaa sanomalehteä tuomitsi korkeimman oikeuden päätöksen, vain muutama hyväksyi sen.” Mutta mitä sitten tapahtui?

Professori Cox jatkaa selontekoaan: ”Todistajia alettiin vainota yhä enemmän. Joillakin tahoilla, varsinkin Texasissa, roskajoukot hyökkäsivät todistajien kimppuun, koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua, ja toisinaan heitä pidettiin ’natsien agentteina’.” Mainessa poltettiin yksi valtakunnansali. Eräässä kaupungissa Illinoisissa kaikki asukkaat ”kokoontuivat hyökkäämään noin 60 todistajan kimppuun”. Ja mitä viranomaiset tekivät? ”Suurimmalta osaltaan poliisi oli tekemättä mitään tai meni joukon mukana.” Professori Mason sanookin: ”Oikeusministeriössä uskottiin, että tämä väkivallan aalto oli suoranainen seuraus oikeusistuimen tekemästä päätöksestä ensimmäisessä lipuntervehtimisjutussa. Tästä tuomioistuimesta itsestään tuli siten ase, jota käytettiin taistelussa ihmisten mielistä.”

Dramaattinen suunnanmuutos

Huolimatta tästä kauheasta vainosta todistajien lapset kolmen uskollisen heprealaisen tavoin kieltäytyivät tervehtimästä kansallistunnusta, tässä tapauksessa lippua. (Danielin 3. luku) Vartiotorni-seuran lakiosasto ajoi koko ajan tarmokkaasti lipuntervehtimisjuttuja muutoksenhakutuomioistuimiin. Itse asiassa ”Jehovan todistajien jatkuva painostus vaatimustensa puolesta oli niin voimakasta, että [tuomari] Stone esitti, että heille ’pitäisi olla lahjarahasto sen avun vuoksi, jota he ovat antaneet kansalaisvapauksia koskevien oikeudellisten ongelmien ratkaisemisessa’”. – Harlan Fiske Stone: Pillar of the Law, s. 598.

Sitten kesäkuun 14. päivänä 1943 (lipun päivänä) Yhdysvaltain korkein oikeus otti epätavallisen askeleen. Se muutti kantaansa toisessa lipuntervehtimisjutussa (Länsi-Virginian kouluhallitus Barnettea vastaan) ja antoi todistajille vapauttavan tuomion. Samana päivänä eräässä toisessa jutussa, jossa Jehovan todistajat olivat mukana, tuomarit sanoivat: ”Sellaisena kuin sitä [määräystä] on sovellettu valittajiin [Jehovan todistajiin], se rankaisee heitä, vaikka ei ole väitetty tai osoitettu, että he olisivat levittäneet mielipiteitään pahassa tai turmiollisessa tarkoituksessa, että he olisivat suosineet tai yllyttäneet ketään kumoukselliseen toimintaan kansakuntaa tai valtiota vastaan – –. Tällaisten ajatusten levittämisestä ei päätöksemme mukaan voida määrätä mitään rangaistusta.”

Tuomari Jackson korkeimman oikeuden puheenjohtajana lisäsi Gamalielin kaltaista viisautta ilmentävän mielipiteen: ”Jos siinä tähtikuviossa, joka muodostuu perustuslaistamme, on yhtään kiintotähteä, niin se on se, että kukaan viranomainen, korkea enempää kuin alhainenkaan, ei voi määrätä, mikä on oleva oikeaoppista politiikassa, kansallismielisyydessä, uskonnossa tai muissa mielipidekysymyksissä, eikä pakottaa kansalaisia tunnustamaan sanoin eikä teoin uskoaan siihen.” Tätä päätöstä on kutsuttu ”yhdeksi dramaattisimmista tapauksista tämän tuomioistuimen historiassa, jolloin se on muuttanut aiempaa päätöstään”. – Vrt. Apostolien teot 5:34, 38, 39.

Miksi oli myös järkevää, ettei lain tule velvoittaa Jehovan todistajia osoittamaan palvovaa kunnioitusta lippua kohtaan? Professori Cox selittää: ”Valtio loukkasi Gobitisin ja Barnetten lapsia [Jehovan todistajia] painostaessaan näitä julistamaan poliittista puhdasoppisuutta, johon nämä eivät uskoneet.” Todistajat olivat ainoastaan noudattaneet seuraavaa Raamatun periaatetta: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” – Apostolien teot 5:29.

Miksi suojella tällaista vähemmistöä?

Eritellessään näitä tapauksia Cox herättää merkittävän kysymyksen: ”Miksi meidän tulisi kantaa huolta tämän lipuntervehtimisestä kieltäytyvän pienen vähemmistön hengellisestä vapaudesta? Tai suojella sellaisten rauhanhäiritsijöiden oikeuksia, jollaisia innokkaat sananjulistajat, Jehovan todistajat, ovat?” Hän vastaa: ”Osa vastausta perustuu siihen henkilökohtaisen arvon lähtökohtaan, jonka varassa yhteiskuntamme on, arvon, joka kuuluu sekä oikeaoppisille että toisinajatteleville. Osa perustuu sen ymmärtämiseen, että jos valtio vaientaa Jehovan todistajien äänen – –, meidän vuoromme voi olla seuraavaksi.”

Epäsuosiossa olevan vähemmistön palvontavapauden tukahduttaminen voi siis olla se kapea kynnys, jonka ylittäminen johtaa kaikkien kansalaisten vapauden rajoittamiseen. Mutta professori Cox lisää vielä erään toisen mielenkiintoisen seikan:

”Osa perustuu myös tietoon siitä, että jokin äärimmäinen vähemmistö saattaa onnistua löytämään totuuden – totuuden, joka sen tukahduttamisen takia lykkääntyy tulevaisuuteen tai ehkä menetetään iäksi.” Ja yksi niistä totuuksista, josta tuli tukahduttamisen kohde, on se, mitä Jehovan todistajat saarnaavat, nimittäin että ihmiskunnan ainoa rauhan ja pelastuksen toivo on Kristuksen Jeesuksen johdossa oleva Jumalan valtakunta-hallitus. – Daniel 2:44; Matteus 6:9, 10.

Kristittyjä ”rauhanhäiritsijöitä”

Kun Cox puhuu todistajista ”rauhanhäiritsijöinä”, muistettakoon, mitä vastustajat sanoivat aikoinaan varhaiskristityistä: ”Ne miehet jotka lietsovat levottomuutta ympäri maailmaa, ovat tulleet tänne – –! He kaikki rikkovat keisarin määräyksiä ja pitävät erästä toista kuninkaana, erästä Jeesusta.” (Apostolien teot 17:6, 7, UTN) Miten samanlaisessa tilanteessa Jehovan todistajat ovatkaan havainneet olevansa monissa maissa! Ja miksi? Niistä samoista syistä, joiden vuoksi varhaiskristityt kärsivät: sen uskollisuuden vuoksi, jota he osoittavat Kristukselle Jeesukselle, Kuninkaalleen, ja hänen Valtakunnalleen.

Todistajien menestyksellinen saarnaaminen saa papiston etsimään apua maallisilta viranomaisilta. Näin tapahtui myös Paavalin menestyksellisen palveluksen jälkeen. Kertomus sanoo: ”Kateus valtasi juutalaiset. He värväsivät kadulta joutilasta roskaväkeä, haalivat kansaa koolle ja järjestivät kaupungissa mellakan. – – He raahasivat Jaasonin ja muutamia muita uskovia hallintoviranomaisten eteen.” – Apostolien teot 17:5, 6, UTN.

Jehovan todistajat ovat kärsineet epäoikeudenmukaista vainoa monissa maissa sekä sodan että rauhan aikana. Monissa tapauksissa tällaisen vainon alkuunpanijoina ovat olleet uskonnolliset johtajat, jotka ovat yhteyksissään hallitsevaan luokkaan käyttäneet vaikutusvaltaansa rajoittaaksensa todistajien toimintaa. Yksi huomattava esimerkki oli Jehovan todistajien vainoaminen katolisessa Espanjassa vuosina 1950–1970. Miehiä, naisia ja lapsia vainottiin, heille annettiin sakkoja ja heitä vangittiin vain siksi, että he olivat tutkineet yksityisesti omassa kodissaan Raamattua. Sadat nuoret miehet olivat kukin yli kymmenen vuotta sotilasvankilassa sen takia, että he halusivat säilyttää kristillisen puolueettomuutensa.a

Jehovan todistajien kokemukset Espanjassa ovat niin huomattavia, että kuuluisa lakimies Martín-Retortillo kirjoitti: ”Kun tutkii oikeustiedettä kymmenen vuoden ajalta ja tarkkailee hallituksen yleisen järjestyksen vuoksi antamia määräyksiä, jotka vaikuttavat uskonnolliseen toimintaan, on yksi asia, joka kiinnittää varmasti huomiota. Se on, että melkein kaikissa käsitellyissä tapauksissa on ollut [mukana] vain yhden uskonnollisen ryhmän jäseniä – – ’Jehovan todistajia’.”

Vaino ei onnistu pysäyttämään todistajia

Vuodesta 1970 lähtien Jehovan todistajat ovat iloinneet Espanjassa siitä, että heidät on tunnustettu laillisesti, ja niiden 10000:n sijasta, jotka toimivat tuolloin, heidän yhteydessään on nyt suunnilleen 70000 noin tuhannessa seurakunnassa! Kasvu on ollut yhtä nopeaa Yhdysvalloissakin. Aikakautena, johon professori Cox viittaa (1930- ja 1940-luvuilla), Yhdysvalloissa oli vain 40000-60000 todistajaa ja kaikkiaan koko maailmassa oli noin 115000 todistajaa. Nyt Yhdysvalloissa on yli 770000 Jehovan todistajaa, ja koko maailmassa on 3400000 todistajaa 55000 seurakunnassa. Vaino ei ole onnistunut pysäyttämään heidän maailmanlaajuisen opetustyönsä kasvua.

Kun Jehovan todistajat kohtaavat vastustusta, he voivat antaa vain yhden vastauksen: ”Ratkaiskaa itse, onko vanhurskasta Jumalan nähden kuunnella ennemmin teitä kuin Jumalaa. Mutta me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” – Apostolien teot 4:19, 20.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Oikeus päätti, ettei lipuntervehtimisestä kieltäytyminen ole epäkunnioittavaa

[Kuva s. 24]

Vain tuomari Stone puolsi Jehovan todistajien kantaa korkeimman oikeuden päätöksessä vuonna 1940

[Lähdemerkintä]

Office of the Curator, The Supreme Court of the United States

[Kuva s. 25]

Nämä tuomarit tekivät lipuntervehtimiskysymyksessä äänten enemmistöllä Jehovan todistajille suotuisan päätöksen

[Lähdemerkintä]

Office of the Curator, The Supreme Court of the United States