Ihmiset etsivät ratkaisuja
”MAD-OPPI [molemminpuolinen taattu tuho] on moraaliton. On jotenkin kammottavaa ja todella moitittavaa, että meidän turvallisuutemme perustuu kykyymme murhata venäläisiä naisia ja lapsia. Ja on – mikäli mahdollista – vieläkin tuomittavampaa, että tahallamme saatamme oman kansamme yhä alttiimmaksi ydintuholle vain täyttääksemme jonkin abstraktin käsitteen, jonkin historiallisen, todistamattoman ja epäloogisen teorian asettamat vaatimukset.” Nämä Yhdysvaltain senaattorin William Armstrongin lausumat sanat heijastavat sitä, millaista epävarmuutta monet amerikkalaiset tuntevat sellaista puolustusjärjestelmää kohtaan, joka perustuu kykyyn kostaa.
Vaihtoehtona Yhdysvaltain presidentti Reagan teki maaliskuussa 1983 ehdotuksen SDI:stä (strategisesta puolustusaloitteesta), joka yleisemmin tunnetaan ”tähtien sota” -järjestelmänä. Hän sanoi: ”Vetoan siihen tiedemiesten yhteisöön, joka kehitti meille ydinpommit, että siihen kuuluvat suuntaavat nyt huomattavat kykynsä ihmiskunnan ja maailmanrauhan kannalta tärkeään asiaan: tuottavat meille välineet, joiden avulla nämä ydinaseet tehdään kyvyttömiksi ja vanhanaikaisiksi.”
Reagan hahmotteli kuvan eksoottisten, monimutkaista tekniikkaa soveltavien aseiden kehittämisestä – niihin kuuluisi röntgenlasereita, sähkömagneettisia raidetykkejä, liike-energiaan perustuvia tuhoamislaitteita ja hiukkassuihkuaseita, jotka puolustaisivat Amerikkaa ja sen liittolaisia tuhoamalla vihollisohjukset jo ennen kuin ne pääsisivät kohteisiinsa.
SDI:stä on kuitenkin kiistelty voimakkaasti ja yleisesti aivan alusta saakka. Vastustajat väittävät, että teknisesti on mahdotonta luoda ehdottoman pitävää ”sateenvarjoa” päättäväistä hyökkäystä vastaan – ja vuotava ”sateenvarjo” on hyödytön ydinaseita vastaan. Muuan Yhdysvaltain kongressin jäsen teki lyhyen yhteenvedon muista varjopuolista sanoessaan kyynisesti, että ”jos ei oteta lukuun sitä, että SDI-järjestelmä voidaan ohittaa ja voittaa, että sitä voidaan petkuttaa, että ihmiset eivät itse pysty sitä käyttämään vaan ainoastaan tietokoneet, että se rikkoisi lukuisia aseidenvalvontasopimuksia ja voisi käynnistää lämpöydinsodan, – – niin sehän on melko hyvä järjestelmä”.
Lisäksi Neuvostoliitto vastustaa voimakkaasti SDI:tä. He sanovat, että Amerikka haluaa vain rakentaa kilven voidakseen käyttää miekkaa. Yhdysvaltain viranomaiset puolestaan syyttävät neuvostoliittolaisia siitä, että nämä kehittelevät salassa omaa strategista puolustusjärjestelmäänsä.
Joka tapauksessa SDI:n kehittäminen ja asentaminen toimintakuntoon tulisi äärimmäisen kalliiksi. Arviot vaihtelevat lähes 530 miljardista 5,5 biljoonaan Suomen markkaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen valtion budjetti vuodelle 1988 oli hieman alle 114 miljardia markkaa! Yhdysvaltain kongressi on kuitenkin myöntänyt SDI-tutkimuksiin jo miljardeja dollareita.
Aseidenriisunnan tulevaisuudennäkymiä
Neuvostoliiton puolustusministeri on sanonut: ”Neuvostoliittolaiset ovat vakuuttuneita siitä, että varmimmin ydinkatastrofin estää ydinaseriisunta.” Ylevistä ihanteista huolimatta kilpavarustelu jatkuu täydellä vauhdilla.
Mikä sitten on perimmäinen este aseidenriisunnan tiellä? Luottamuksen puute. Yhdysvaltain puolustusministeriön julkaisema kirja Soviet Military Power 1987 syyttää Neuvostoliittoa ’maailmanherruuden tavoittelemisesta’. Neuvostoliiton puolustusministeriön julkaisema kirja Whence the Threat to Peace puhuu Yhdysvaltain ”epätavallisen kiihkeästä pyrkimyksestä ’hallita maailmaa’”.
Vaikka aseidenvalvontaneuvotteluja jatketaankin, molemmat osapuolet syyttävät toista itsekkäistä vaikuttimista. Edellä lainattu neuvostoliittolainen julkaisu syyttää siksi Yhdysvaltoja siitä, että se ”on kaikilla osa-alueilla ehkäissyt aseidenriisunnan edistymisen” pyrkiessään ”ohjailemaan kansainvälisiä asioita voima-asemastaan käsin”.
Yhdysvallat taas vastaa sanomalla, että aseidenvalvonta on pelkästään Neuvostoliiton juoni ”olemassa olevan sotilaallisen etumatkan” pysyttämiseksi ennallaan. ”Lisäksi [Moskova] näkee aseidenvalvontaneuvottelut keinona edistää Neuvostoliiton sotilaallisia päämääriä ja heikentää länsimaiden puolustuspolitiikan ja -ohjelmien julkisuudessa saamaa tukea.” – Soviet Military Power 1987.
Keskimatkan ohjusten poistamisesta äskettäin tehty sopimus näyttää jättiläismäiseltä edistysaskeleelta. Se on ensimmäinen sopimus, jolla todella vähennetään – eikä vain rajoiteta – ydinaseita. Mutta onpa tällainen sopimus kuinka historiallinen tahansa, siitä on vielä pitkä matka kaikkien ydinaseiden poistamiseen.
Sopimuksen valvonta
Oletetaan kuitenkin, että kaikki ydinasevallat todella pääsisivät sopimukseen täydellisestä aseidenriisunnasta. Mikä estäisi yhtä tai kaikkia valtioita petkuttamasta – olemasta poistamatta kiellettyjä aseita tai valmistamasta niitä salaa?
Yhdysvaltain aseidenriisuntaviraston entinen pääjohtaja Kenneth Adelman sanoi: ”Ydinaseiden poistaminen edellyttäisi laajinta ja tungettelevinta itse paikalla tapahtuvien tarkastusten järjestelmää, minkä kukaan voisi kuvitella. – – Se puolestaan merkitsisi sitä, että kaikkien kansojen olisi suhtauduttava ulkomaisiin tarkastustoimiin ennenkuulumattoman avoimesti.” On vaikea kuvitella minkään kansan omaksuvan tällaista avoimien ovien politiikkaa.
Mutta olettakaamme edelleen, että kansat jotenkin voittaisivat kaikki nämä suunnattomat esteet ja riisuisivat aseensa. Ydinpommin valmistamiseen tarvittava tekniikka ja tietämys olisi silti olemassa. Jos syttyisi tavanomaisin asein käytävä sota, se voisi aina ajautua siihen pisteeseen, että ydinaseita valmistettaisiin uudelleen – ja käytettäisiin.
Hans Bethe, yksi ensimmäisen atomipommin kehittämisen hyväksi työskennelleistä fyysikoista, sanoikin äskettäin: ”Me luulimme voivamme hallita pullon henkeä. Tiesimme, ettei se menisi takaisin pulloon, mutta silloin oli järkeviä syitä uskoa, että voisimme hillitä sitä. Nyt tiedän sen olleen harhakäsitys.”
[Kuva s. 7]
Jotkut esittävät ydinhyökkäystä vastaan puolustautumisen olevan hyökkäyksen jälkeistä kostoiskua parempi menetelmä