Veri: Kenen ratkaisu ja kenen omatunto?
Uusintapainos lehdestä New York State Journal of Medicine, 1988; 88:463–464, lehden luvalla. Copyright by the Medical Society of the State of New York.
Lääkärit ovat velvollisia käyttämään tietoaan, taitojaan ja kokemustaan taistelussa sairautta ja kuolemaa vastaan. Mutta entä jos potilas kieltäytyy ehdotetusta hoidosta? Näin todennäköisesti tapahtuu, jos potilas on Jehovan todistaja ja hoitona on kokoveren, punasolujen, plasman tai verihiutaleiden anto.
Kun tulee kysymys veren käytöstä, lääkäri voi olla sitä mieltä, että potilaan valitsema veretön hoitotapa sitoo lääketieteelle omistautuneen henkilöstön kädet. Ei tule kuitenkaan unohtaa, että muut kuin Jehovan todistaja -potilaat usein pitävät parempana olla noudattamatta lääkärinsä ehdotuksia. Appelbaumin ja Rothin1 mukaan 19 prosenttia opetussairaaloiden potilaista kieltäytyi ainakin yhdestä hoidosta tai toimenpiteestä, vaikka 15 prosenttia sellaisista kieltäytymisistä ”oli mahdollisesti elämää vaarantavia”.
Yleinen näkökanta, jonka mukaan ”lääkäri tietää parhaiten”, saa useimmat potilaat jättäytymään lääkärinsä taidon ja tiedon varaan. Mutta kuinka salakavalan vaarallista lääkärin olisi toimia ikään kuin tämä lausunto olisi tieteellinen totuus ja kohdella potilaita sen mukaan. Meidän lääketieteellinen koulutuksemme, laillisten oikeuksien saaminen ja kokemuksemme tosin antavat meille huomattavia etuoikeuksia lääketieteellisellä areenalla. Potilaillammekin on kuitenkin oikeuksia. Ja kuten me todennäköisesti tiedämme, laki (jopa perustuslaki) panee suuremman painon oikeuksille.
Useimpien sairaaloiden seinillä on esillä ”potilaan perusoikeudet”. Yksi näistä oikeuksista on tiedon saamisen jälkeen tapahtuva suostumus, jota voitaisiin täsmällisemmin kutsua tiedon saamisen jälkeen tapahtuvaksi valinnaksi. Kun potilaalle annetaan tietoa eri hoitomuotojen (tai hoitamatta jättämisen) mahdollisista seurauksista, hän valitsee, mihin hän suostuu. Albert Einstein -sairaalassa Bronxissa New Yorkissa oli ehdotus siitä, miten toimitaan verensiirron ja Jehovan todistajien suhteen. Se kuului: ”Jokaisella aikuisella potilaalla, joka ei ole ymmärrystä vailla, on oikeus kieltäytyä hoidosta, olipa kieltäytyminen sitten kuinka vahingollista tahansa hänen terveydelleen.”2
Vaikka lääkärit saattavat tuoda julki huolensa etiikasta tai vastuuvelvollisuudesta, tuomioistuimet ovat painottaneet sitä, että potilaalla on ylin ratkaisuvalta.3 New Yorkin muutoksenhakutuomioistuin mainitsi, että ”potilaalla [on] korkein oikeus päättää siitä, miten häntä hoidetaan – –. Lääkärin ei voida katsoa rikkoneen laillisia tai ammatillisia vastuitaan, kun hän kunnioittaa ymmärryskykyisen, aikuisen potilaan oikeutta kieltäytyä lääketieteellisestä hoidosta.”4 Samainen tuomioistuin on myös huomauttanut, että ”lääkärikunnan eettinen loukkaamattomuus – vaikkakin se on tärkeä asia – ei voi painaa vaa’assa enemmän kuin perusluonteiset yksilön oikeudet, joita tässä on puolustettu. Tärkeimpiä ovat yksilön tarpeet ja halut, eivät laitoksen vaatimukset.”5
Kun todistaja kieltäytyy verestä, lääkärit tuntevat ehkä omantunnontuskia, kun näyttää siltä, etteivät he voi tehdä kaikkea mahdollista. Todistaja pyytää tunnollista lääkäriä kuitenkin vain antamaan parasta mahdollista vaihtoehtoista hoitoa kyseisissä olosuhteissa. Meidän täytyy usein muuttaa hoitoa mukautuaksemme esimerkiksi potilaan verenpainetautiin, vakavaan antibioottiallergiaan tai sellaiseen tilanteeseen, jossa tiettyjä kalliita laitteita ei ole käytettävissä. Todistajan ollessa potilaana lääkäreitä pyydetään hoitamaan lääketieteellinen tai kirurginen ongelma tavalla, joka on sopusoinnussa potilaan valinnan ja omantunnon kanssa, hänen moraalisen/uskonnollisen päätöksensä kanssa karttaa verta.
Lukuisat raportit todistajapotilaille tehdyistä suurista leikkauksista osoittavat, että monet lääkärit voivat, hyvällä omallatunnolla ja menestyksellisesti, mukautua siihen pyyntöön, ettei verta käytetä. Esimerkiksi vuonna 1981 Cooley laati katsauksen 1026 sydänleikkauksesta, joista 22 prosenttia oli tehty alaikäisille. Hän tuli siihen tulokseen, ”että Jehovan todistajien potilasryhmälle tehdyt leikkaukset eivät ole olleet olennaisesti sen riskialttiimpia kuin muille tehdyt leikkaukset”.6 Kambouris7 kertoi todistajille tehdyistä suurista leikkauksista. Joiltakuilta heistä oli aikaisemmin ”evätty heidän kipeästi tarvitsemansa kirurginen hoito, koska he olivat kieltäytyneet ottamasta verta”. Hän sanoi: ”Kaikki potilaat saivat ennen hoitoa vakuutuksen, että heidän uskonnollisia vakaumuksiaan kunnioitettaisiin huolimatta leikkaussalissa syntyvistä tilanteista. Tällä menettelyllä ei ollut mitään epäsuotuisia vaikutuksia.”
Kun potilas on Jehovan todistaja – mikä on asia jolle ei voi mitään – tulee omatunto kuvaan mukaan. Ei voida ajatella vain lääkärin omaatuntoa. Entä potilaan omatunto? Elämä on Jehovan todistajille Jumalan lahja, ja sitä edustaa veri. He uskovat siihen Raamatun käskyyn, että kristittyjen täytyy ’karttaa verta’ (Apostolien teot 15:28, 29).8 Sen tähden jos lääkäri patriarkaalisesti loukkaisi sellaisten potilaiden syviä ja pitkäaikaisia uskonnollisia vakaumuksia, seuraukset voisivat olla murheellisia. Paavi Johannes Paavali II on huomauttanut, että jonkun pakottaminen toimimaan omantuntonsa vastaisesti ”on tuskallisin isku ihmisarvolle. Tietyssä mielessä se on pahempaa kuin fyysisen kuoleman aiheuttaminen, tappaminen.”9
Samalla kun Jehovan todistajat kieltäytyvät verestä uskonnollisista syistä, yhä useammat potilaat, jotka eivät ole todistajia, haluavat välttää verta sellaisten riskien kuin aidsin, ei-A-ei-B-hepatiitin ja immunologisten reaktioiden vuoksi. Me saatamme esittää heille näkemyksemme, että joka tapauksessa sellaiset riskit näyttävät vähäisiltä verrattuna hyötyihin. Mutta, kuten Yhdysvaltain lääkäriliitto huomauttaa, potilas on ”lopullinen tuomari sen suhteen, koettaako hän onneaan lääkärin suositteleman hoidon tai leikkauksen kanssa vai uskaltautuuko hän elämään ilman sitä. Tämä on yksilön luonnollinen oikeus, jonka laki tunnustaa.”10
Tähän asiaan liittyvästi Macklin11 esitti riski/hyöty-näkökohtia koskevan kysymyksen sellaisen todistajan suhteen, ”joka otti sen riskin, että hän kuolee verenvuotoon ilman verensiirtoa”. Eräs lääketieteen opiskelija sanoi: ”Hänen ajatuksenjuoksunsa oli hyvässä kunnossa. Mitä voit tehdä, kun uskonnolliset vakaumukset ovat ainoaa hoitokeinoa vastaan?” Macklin päätteli: ”Me saatamme hyvin vahvasti uskoa, että tämä mies on tekemässä virheen. Mutta Jehovan todistajat uskovat, että verensiirron ottaminen – – [saattaa] johtaa ikuiseen kadotukseen. Meidät koulutetaan erittelemään riski- ja hyötynäkökohtia lääketieteessä, mutta jos ikuinen kadotus on toisessa vaakakupissa ja jäljellä oleva elämä maan päällä toisessa, erittely saa aivan erilaisen näkökulman.”11
Vercillo ja DuPrey12 viittaavat New York State Journal of Medicine -lehden samassa numerossa ”Tapaus Osborneen” tähdentääkseen huollettavien turvallisuuden varmistamisen osuutta. Mutta miten tuo oikeusjuttu ratkesi? Se koski erittäin pahoin loukkaantunutta isää, jolla oli kaksi alaikäistä lasta. Oikeus päätti, että jos hän kuolisi, sukulaiset huolehtisivat hänen lapsistaan aineellisesti ja hengellisesti. Niinpä kuten muissakin äskettäisissä tapauksissa,13 tuomioistuimen mielestä ei mikään pakottava, valtiollinen etu oikeuttanut kumoamaan potilaan hoitovalintaa; tuomioistuin ei ollut oikeutettu antamaan valtuutusta hoitoon, joka oli potilaalle syvästi vastenmielinen.14 Saatuaan vaihtoehtoista hoitoa potilas toipui ja jatkoi perheestään huolehtimista.
Eikö olekin totta, että ylivoimaisesti suurin osa tapauksista, joita lääkärit ovat kohdanneet tai todennäköisesti kohtaavat, voidaan hoitaa ilman verta? Me olemme opiskelleet lääketieteellisiin ongelmiin liittyviä kysymyksiä ja tiedämme niistä eniten. Potilaat ovat kuitenkin ihmisiä, joiden yksilöllisiä arvoja ja päämääriä ei voida jättää huomiotta. He tietävät itse parhaiten, mikä on heille tärkeintä, millaiset moraaliarvot ja millainen omatunto heillä on. Nämä antavat heidän elämälleen tarkoituksen.
Todistajapotilaiden uskonnollisen omantunnon kunnioittaminen saattaa olla haaste taidoillemme. Mutta kun otamme tämän haasteen vastaan, korostamme arvokkaita vapauksia, joita me kaikki vaalimme. John Stuart Mill kirjoittikin sattuvasti: ”Mikään yhteiskunta, jossa näitä vapauksia ei kokonaisuudessaan kunnioiteta, ei ole vapaa, onpa sen hallitusmuoto mikä tahansa – –. Kullekin kuuluu oman ruumiillisen tai henkisen ja hengellisen terveytensä suojeleminen. Ihmiset hyötyvät enemmän sallimalla toistensa elää tavalla, joka kustakin tuntuu parhaalta, kuin pakottamalla kutakin elämään tavalla, joka muista tuntuu parhaalta.”15
[Lähdeviitteet]
1. Appelbaum PS, Roth LH: Patients who refuse treatment in medical hospitals. JAMA 1983; 250:1296-1301.
2. Macklin R: The inner workings of an ethics committee: Latest battle over Jehovah’s Witnesses. Hastings Cent Rep 1988; 18(1):15-20.
3. Bouvia v Superior Court, 179 Cal App 3d 1127, 225 Cal Rptr 297 (1986); In re Brown, 478 So 2d 1033 (Miss 1985).
4. In re Storar, 438 NYS 2d 266, 273, 420 NE 2d 64, 71 (NY 1981).
5. Rivers v Katz, 504 NYS 2d 74, 80 n 6, 495 NE 2d 337, 343 n 6 (NY 1986).
6. Dixon JL, Smalley MG: Jehovan todistajat – kirurginen ja eettinen haaste. JAMA 1981; 246:2471-2472.
7. Kambouris AA: Major abdominal operations on Jehovah’s Witnesses. Am Surg 1987; 53:350-356.
8. Jehovan todistajat ja verikysymys. Brooklyn, NY, Watchtower Bible and Tract Society, 1977, s. 1–64.
9. Pope denounces Polish crackdown. NY Times, 11.1.1982, s. A9.
10. Office of the General Counsel: Medicolegal Forms with Legal Analysis. Chicago, American Medical Association, 1973, s. 24.
11. Kleiman D: Hospital philosopher confronts decisions of life. NY Times, 23.1.1984, s. B1, B3.
12. Vercillo AP, Duprey SV: Jehovah’s Witnesses and the transfusion of blood products. NY State J Med 1988; 88:000-000.
13. Wons v Public Health Trust, 500 So 2d 679 (Fla Dist Ct App) (1987); Randolph v City of New York, 117 AD 2d 44, 501 NYS 2d 837 (1986); Taft v Taft, 383 Mass 331, 446 NE 2d 395 (1983).
14. In re Osborne, 294 A 2d 372 (DC Ct App 1972).
15. Mill JS: On liberty, in Adler MJ (ed): Great Books of the Western World. Chicago, Encyclopaedia Britannica, Inc, 1952, 43. osa, s. 273.