Pystymmekö vastaamaan väkivallan haasteeseen?
SUURI osa Englannin rikoksista on kouluikäisten nuorten tekemiä. Eräs opettaja Sheffieldin kaupungista sanoi, että kerran hänellä oli opetettavanaan sellainen koululuokka, jonka viidestätoista oppilaasta kaksitoista oli poliisin kirjoissa. Nykyään tekevät jopa lastentarhoissa olevat lapset väkivaltaa.
”Lapset mukiloivat pahasti lastentarhan henkilökuntaa, ja voidaan hyvin kuvitella, miten kovasti toiset lapset ovat peloissaan”, sanoi eräs opettaja Yorkshirestä. Hän jatkoi: ”Jos esikoulua tai ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvä lapsi voi aiheuttaa tällaisia vammoja, niin millaista tuleekaan heidän käyttäytymisensä olemaan ylemmillä luokilla, jollemme tee asialle mitään?”
Miksi lapset sitten ovat kovin taipuvaisia käyttämään väkivaltaa?
Television ja elokuvien vaikutus
Yhä useammat lapset katselevat väkivaltaisia ja sadistisia televisio-ohjelmia ja elokuvia, ja monien asiantuntijoitten mielestä tämä on osaltaan lisäämässä väkivaltaisuutta. Esimerkiksi Australiassa seurattiin eräässä tutkimuksessa noin 1500:n 10–11-vuotiaan lapsen katselutottumuksia. Sikäläinen elokuvatarkastamo arvioi puolet näiden lasten näkemistä elokuvista heille sopimattomiksi. Silti kolmannes lapsista sanoi pitävänsä erityisesti väkivaltakohtauksista.
Eräs näistä lapsista selitti: ”Minusta se oli hyvä kohta, missä tyttö hakkasi isältään irti pään ja söi sen syntymäpäiväkakkuna.” Toinen lapsi sanoi eräästä toisesta elokuvasta: ”Minusta se oli hienoa, kun avaruusolio söi naisen pään ja röyhtäili.” Kolmas lapsi sanoi: ”Pidin siitä kohdasta, missä nainen hakattiin kappaleiksi ja kaikkea valkoista suihkusi hänestä ulos.”
Tutkijat tulivat siihen tulokseen, että sekä lasten että aikuisten tapauksessa tällaisen aineiston katselu johtaa siihen, että he vähitellen turvautuvat yhä herkemmin väkivaltaan. He sanoivat myös, että lasten kautta kanavoituva voimakas sosiaalinen paine pakottaa tai houkuttelee vanhemmat sallimaan sen, että heidän lapsensa katselevat tällaisia elokuvia.
Englannin kaupallista televisio- ja radiotoimintaa valvova keskuselin IBA on teettänyt tutkimuksen siitä, millä tavoin väkivaltaa korostavien ohjelmien katselu vaikuttaa. Kaksi miljoonaa katsojaa eli 6 prosenttia koko katsojakunnasta sanoi, että katseltuaan rikosohjelmia he tunsivat joskus olonsa ”hurjistuneeksi”. Lontoossa ilmestyvä The Times kertoi tämän tutkimuksen osoittavan, että lapset eivät tajua kuvaruudussa näytettävää väkivaltaa epätodelliseksi ja että heille syntyy sellainen käsitys, että tapot ovat ”jokapäiväinen asia”. Onko siksi mikään ihme, että hyvin monet lapset ovat tottuneet väkivaltaan ja vähäisin omantunnonpistoksin syyllistyvät itsekin väkivaltaiseen käyttäytymiseen?
Koulut ja vanhemmat
Jotkut katsovat väkivallan lisääntymisen johtuvan paljolti siitä, että koulut ovat laiminlyöneet moraaliarvojen opettamisen. Kaksi englantilaista opettajaa, jotka opettavat suurkaupungin keskustan kouluissa, sanovat raportissaan tästä laiminlyönnistä näin: ”Tällainen asiaintila on murheellinen, ja se suuressa määrin selittää sen, miksi väkivalta lisääntyy yhteiskunnassamme.” Onko kuitenkaan reilua syyttää opettajia siitä, että lapsiin ei ole juurrutettu moraaliarvoja?
Eräässä Englannin johtajaopettajien liiton laatimassa raportissa vastataan: ”Käyttäytymisnormit ovat rappeutumassa koulussa ja yhteiskunnassa, mutta silti ei pidä korostaa liiaksi sitä vaikutusta, joka kouluilla voi nuorten kautta olla yhteiskuntaan.” Koska lapsen asenteet ovat muovautuneet jo paljon ennen koulunkäynnin aloittamista, raportissa sanotaan: ’Opettajan mahdollisuudet niiden muuttamiseen ovat perin vähäiset.’
Samaa tähdentää Roy Mudd, Portsmouthin kaupungin poikakoulun vararehtori. Hän lähtee siitä, että opettajat näkevät oppilaitaan vain muutaman tunnin päivässä, ja ’jos vanhemmat eivät ole opettaneet lapsiaan erottamaan oikeaa väärästä, opettajat eivät voi tehdä mitään vahvistaakseen kouluopetuksen moraalista sisältöä’.
Ei ole epäilystäkään siitä, että vanhempien tehtävänä on laskea perustus moraalisesti terveelle käyttäytymiselle jo silloin, kun lapset ovat vielä pieniä. Moraaliarvojen opettaminen lapsille on lähinnä heidän tehtävänsä eikä koulujen tehtävä, mikäli väkivallan kasvu halutaan saada tyrehtymään. Silti eivät vanhemmat eivätkä koulut – tai eivät ainakaan riittävän useat kumpaisistakaan – ota väkivallan haastetta vastaan.
Mitä voivat lain ja järjestyksen ylläpitäjät tehdä?
Ovatko lainkäyttö ja järjestysviranomaiset kyenneet ottamaan haasteen vastaan? Kolumbiassa Etelä-Amerikassa on murhattu tiettävästi 62 tuomaria sen takia, että he olivat kieltäytyneet vastaanottamasta lahjuksia kokaiinikauppiailta. Samoin eivät lain- ja järjestyksen valvojat kyenneet Los Angelesissa Yhdysvalloissa estämään sitä, että siellä kuoli vuonna 1987 huumejengien uhreina 387 ihmistä. Monissa tällaisissa paikoissa oikeus- ja järjestysviranomaiset myöntävät nyt, että varsinkin huumeitten takia heillä on edessään kriisi, jota on mahdoton saada hallintaan. Miksi he eivät sitten pysty vastaamaan haasteeseen?
Syynä on lain ja järjestyksen romahtaminen kaikkialla maailmassa. Brian Hayes, Surreyn poliisipäällikkö Englannista, selittää: ”Menneinä vuosina poliisi saattoi pyytää ihmisiä poistumaan ja he tottelivat. Nykyään poliisin kimppuun hyökätään.” Lontoossa ilmestyvä The Sunday Times toteaa, että yhteiskunta on usein ”kääntänyt arvot päälaelleen, niin että poliiseja pidetään rikollisina ja lainrikkojia pidetään sankareina”.
Edinburghin yliopistossa kriminologiaa luennoiva Richard Kinsey sanoo: ”Täällä Skotlannissa passitetaan ihmisiä vankilaan enemmän kuin missään muualla Euroopassa ja 2,5 kertaa enemmän kuin etelässä [Ison-Britannian eteläosassa].” Millaisin tuloksin? Glasgown alueen poliisi ilmoitti vuonna 1988, että kahdentoista kuukauden aikana oli väkivaltarikosten määrä kasvanut 20 prosenttia. Lopuksi Kinsey toteaa ironisesti: ”Täällä Skotlannissa on nähty, että avain sellin ovessa on osoittautunut hyödyttömäksi.”
Haaste, johon ei ole kyetty vastaamaan
Englantilainen sairaanhoitoalan aikakauslehti Nursing Times tarjosi eräässä pääkirjoituksessaan esimerkin siitä, miten väkivallan asettamaan haasteeseen ei ole kyetty vastaamaan. Siinä sanottiin: ”Kukaan ei varoita sairaanhoitajiksi aikovia siitä, että heidän tuleva ammattinsa voi olla vaarallinen – kenties heitä pitäisi varoittaa.” Saman kirjoituksen mukaan sikäläisten työsuojeluviranomaisten havainnot osoittavat, että sairaanhoitajiin kohdistuu ”väkivalta ja uhkailu monta kertaa voimakkaampana kuin väestöön keskimäärin”.
Vaarallisimpia työpaikkoja sairaanhoitajille ovat suurten kaupunkien ensiapuasemat. Ne voivat olla hyvinkin vaarallisia paikkoja viikonloppuisin, jolloin tavalliset sairaalaosastot ovat suljettuna. Herätkää!-lehti haastatteli erästä entistä sairaanhoitajaa, joka kertoo, millaista oli olla työssä lontoolaisella ensiapuasemalla:
”Sairaala sijaitsi alueella, missä oli paljon narkomaaneja, ja heitä varten sinne oli perustettu aivan oma osastonsa. Heidät vietiin sinne, ja siellä he saivat nukkua yliannostuksensa vaikutukset pois, erossa muista potilaista. Jotkut heistä saattoivat toipumisensa jälkeen muuttua hyvinkin väkivaltaisiksi. Se oli pelottava kokemus.
”Olen nähnyt tuotavan ihmisiä, jotka ovat saaneet pahojakin vammoja jengitappeluissa ja jotka jatkoivat tappelemistaan ensiapuasemalla. Hyvin usein väkivalta voi yllättäen kohdistua sairaanhoitajiin. Kun aikoinani valmistuin sairaanhoitajaksi, sairaanhoitajan univormu näytti tarjoavan jonkinlaisen turvan, mutta ei enää nykyään.”
Väkivalta on tehnyt kaikista meistä epäluuloisia, varauksellisia suhtautumisessa etenkin vieraisiin ihmisiin. Sellaiset lausunnot kuin ”nykyään ei kukaan ole turvassa” ja ”näyttää siltä, ettei missään ole turvallista”, ovat käymässä yhä tutummiksi. Vanhemmat vartioivat lapsia, eivätkä he uskalla päästää näitä näkyvistään. Naiset elävät sen pelossa, että heidät ryöstetään ja raiskataan. Vanhukset linnottautuvat asuntoihinsa. Kuva on murheellinen, katselipa sitä mistä näkökulmasta tahansa.
Tämä tuokin meidät tärkeän kysymyksen eteen: mitä voimme tehdä kohdatessamme väkivaltaa?
[Kuva s. 5]
Väkivaltaisista televisio-ohjelmista saatetaan ottaa mallia