Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

18. osa: 1400-luvulta eteenpäin: Kun ”kristityt” ja ”pakanat” kohtasivat

”Uskonto on sydämessä, ei polvissa” – D. W. Jerrold, 1800-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija

LÄHETYSTYÖN tekeminen, varhaiskristillisyydelle tunnusomainen piirre, oli sopusoinnussa sen Jeesuksen käskyn kanssa, että tuli ’tehdä opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä’ ja olla hänen todistajiaan ”maan ääriin asti”. – Matteus 28:19, 20; Apostolien teot 1:8.

1400-luvulla kristikunta pani alulle maailmanlaajuisen ohjelman ”pakanoiden” käännyttämiseksi. Millaista uskontoa nämä ”pakanakansat” olivat harjoittaneet siihen saakka? Ja koskettiko myöhempi kääntymys ”kristillisyyteen” heidän sydäntään vai saiko se heidät vain pudottautumaan polvilleen muodollisen alistumisen osoitukseksi?

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on arviolta 700 etnistä ryhmää. Kullakin niistä oli alun perin oma heimouskontonsa, vaikkakin näiden samankaltaisuudet viittaavat yhteiseen alkulähteeseen. Australiasta, Pohjois- ja Etelä-Amerikasta sekä Tyynenmeren saarilta voidaan löytää kymmeniä muita paikallisia uskontoja.

Useimmat uskovat yhteen korkeimpaan jumalaan, mutta silti he polyteistisen eli monijumalaisen käsityksen kannattajina löytävät tilaa lukumäärältään vaihtelevalle joukolle muita jumaluuksia, jotka ovat vähäarvoisempia perheen, suvun tai yhteisön jumalia. Eräässä atsteekkien uskonnosta tehdyssä tutkimuksessa luetellaan yli 60 erillistä ja toisiinsa liittyvää jumalan nimeä.

Afrikassa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ”primitiivisintä” uskontoa harjoittavat ihmiset uskovat yliluonnolliseen olentoon, jota nimitetään joskus ”konnaksi”. Toisinaan hänet kuvaillaan kosmiseksi luojaksi, toisinaan luomakunnan uudelleenjärjestelijäksi, mutta aina häntä pidetään viekkaan petollisena ja hekumallisena, vaikkakaan ei välttämättä pahanilkisenä. Pohjoisamerikkalaiset navajo-intiaanit sanovat hänen säätäneen kuoleman; oglala-siouxien heimo opettaa hänen olevan langennut enkeli, joka lupaamalla ensimmäisille ihmisille parempaa elämää muualla sai aikaan sen, että heidät karkotettiin paratiisista. Teoksessa The Encyclopedia of Religion sanotaan, että tämä konna esiintyy usein ”luomistaruissa” ”yliluonnollisen luojajumalan vastustajana”.

Joissakin luonnonuskonnoissa opetetaan kolminaisuutta, mikä muistuttaa Babylonissa ja Egyptissä vallalla olleita käsityksiä. Kirjassa The Eskimos sanotaan, että Ilman henki, Meren henki ja Kuun henki muodostavat kolminaisuuden, joka ”viime kädessä valvoi käytännöllisesti katsoen kaikkea eskimoiden elinympäristössä”.

Ihmisten ”katoamaton henki”

Ronald M. Berndt Länsi-Australian yliopistosta kertoo Australian alkuasukkaiden uskovan, että elämän kiertokulku ”jatkuu kuoleman jälkeen fyysisestä olotilasta kokonaan hengelliseksi ja palaa taas aikanaan fyysiseen olotilaan”. Tämä merkitsee sitä, että ”ihmisillä on katoamaton henki”.

Jotkin afrikkalaisheimot uskovat, että kuoleman jälkeen tavallisista ihmisistä tulee haamuja, kun taas huomattavista ihmisistä tulee esi-isien henkiä, joita tulee kunnioittaa yhdyskunnan näkymättöminä johtajina ja joille tulee siksi esittää rukouksia. Melanesiassa asuvien manujen mukaan miehen tai läheisen sukulaisen henki jatkaa perheensä valvomista.

Jotkut Amerikan intiaanit uskoivat sielujen määrän olevan rajallinen, mikä edellyttää sitä, että ne ”syntyvät uudelleen vuorotellen ensin ihmiseksi ja sitten joko hengeksi tai eläimeksi”. Teoksessa The Encyclopedia of Religion selitetään: ”Ihmisen kuolema vapautti sielun tulemaan eläimeksi tai hengeksi ja päinvastoin, mikä yhdisti ihmiset, eläimet ja henget keskinäisen riippuvuuden kiertokulkuun.”

Varhaiset tutkimusmatkailijat olivat siksi yllättyneitä havaitessaan, että eskimovanhemmat eivät juuri kurittaneet lapsiaan ja jopa kutsuivat heitä esimerkiksi ”äidiksi” tai ”isoisäksi”. Kirjoittaja Ernest S. Burch jr selittää tämän johtuneen siitä, että lapsi oli nimetty sen sukulaisen mukaan, johon käytetty ilmaus viittasi, ja eskimoisä luonnollisesti ”pelkäsi ajatusta isoäitinsä kurittamisesta, vaikka tämä olisikin nyt siirtynyt hänen poikansa ruumiiseen”.

Jotkin pohjoisamerikkalaiset intiaaniheimot kuvasivat ”tuonpuoleisen” onnelliseksi metsästysmaaksi, jonne sekä ihmiset että eläimet menivät kuollessaan. Siellä he tapasivat jälleen rakkaat sukulaisensa, mutta kohtasivat myös entiset vihollisensa. Jotkut intiaanit nylkivät vihollisiltaan päänahan tapettuaan heidät uskoen ilmeisesti siihen, että tämä estäisi vihollisia pääsemästä henkimaailmaan.

Osoittaako luonnonuskonnoissa yleinen käsitys elämän jatkumisesta jossakin muodossa kuoleman jälkeen, että kristikunta on oikeassa, kun se opettaa ihmisillä olevan kuolematon sielu? Ei suinkaan. Eedenissä, missä tosi uskonto sai alkunsa, Jumala ei puhunut mitään siitä, että elämää olisi kuoleman jälkeen; hän asetti ikuisen elämän kuoleman vastakohdaksi. Saatana vaali sitä ajatusta, että kuolema on portti parempaan elämään, ja sitä opetettiin myöhemmin Babylonissa.

Ihmisten tarpeet vai Jumalan edut?

Luonnonuskonnoissa painopiste on yleensä henkilökohtaisen turvallisuuden tai yhteisön hyvinvoinnin puolella. Ronald Berndt kirjoittaa siksi seuraavaa Australian varhaisten alkuasukkaiden uskonnosta: ”[Se] heijasti ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyviä muuttuvia huolenaiheita. Se kohdisti päähuomion sosiaalisiin suhteisiin, ihmisen olemassaolon kriiseihin ja elossa säilymiseen liittyviin käytännöllisiin asioihin.”

Animismina, fetisisminä ja šamanismina tunnettujen palvontatapojen tarkoituksena on keskittyä juuri tällaisiin ihmisten tarpeisiin, ja niitä esiintyy monissa yhteiskunnissa useina eri yhdistelminä ja voimakkuudeltaan eriasteisina.

Animismin mukaan aineellisilla esineillä, esimerkiksi kasveilla ja kivillä, ja jopa luonnonilmiöillä, kuten ukkosella ja maanjäristyksellä, on tietoinen elämä ja sisäinen henki. Animismiin saattaa myös sisältyä ajatus siitä, että on olemassa ruumiittomia henkiä, joilla on joko hyvää tekevä tai onnettomuutta tuottava vaikutus eläviin.

Fetisismi tulee portugalilaisesta sanasta, jota sanaa toisinaan käytetään kuvailemaan esineitä, joissa ajatellaan olevan omistajalleen suojelusta tai apua tuovia yliluonnollisia voimia. Portugalilaiset tutkimusmatkailijat käyttivät siksi tätä ilmausta tarkoittamaan niitä taikakaluja ja amuletteja, joita he havaitsivat länsiafrikkalaisten käyttävän uskonnossaan. Fetisismi on läheistä sukua epäjumalanpalvonnalle, ja se saa monia muotoja. Esimerkiksi jotkut Amerikan intiaanit ajattelivat, että sulissa on yliluonnollisia voimia, ja pitivät niitä tehokkaina välikappaleina rukousten tai sanomien ”lennättämisessä” taivaaseen.

Šamanismi – termi on peräisin tunguusin-mantšunkielisestä sanasta, joka tarkoittaa ”hän joka tietää” – keskittyy šamaanin ympärille, jonka oletetaan pystyvän parantamaan ja keskustelemaan henkimaailman kanssa. Poppamies, noitatohtori, noita – mitä sanaa sitten käytetäänkin – väittää pystyvänsä takaamaan hyvän terveyden tai palauttamaan menetetyn lisääntymiskyvyn. Hoitoon saattaa kuulua, niin kuin joillakin Etelä-Amerikan viidakoissa asuvilla heimoilla, reiän lävistäminen huuleen, nenän väliseinään tai korvannipukkaan, ruumiin maalaaminen tai tietynlaisten koristeiden käyttäminen. Tai potilasta saatetaan käskeä käyttämään virkistys- ja huumausaineita, esimerkiksi tupakkaa ja kookapensaan lehtiä.

Koska tällaisten luonnonuskontojen oppijärjestelmä on höllä, ne eivät voi välittää täsmällistä tietoa Luojasta. Ja kohottamalla ihmisten tarpeet Jumalan etujen yläpuolelle ne riistävät häneltä sen, mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu. Kun kristikunta siis alkoi tehdä lähetystyötä nykyaikana, kysymys kuului: pystyvätkö ”kristityt” saattamaan ”pakanoiden” sydämet lähemmäksi Jumalaa?

1400-luvulla Espanja ja Portugali alkoivat tehdä tutkimusmatkoja ja laajentaa siirtomaitaan. Kun nämä katoliset valtiot löysivät uusia maita, kirkko ryhtyi käännyttämään alkuasukkaita ja valmensi heitä hyväksymään uuden ”kristityn” hallituksensa. Paavi myönsi kirjelmillään Portugalille oikeuden tehdä lähetystyötä Afrikassa ja Aasiassa. Sitten Amerikan löytymisen jälkeen paavi Aleksanteri VI ikään kuin veti keskelle Atlantia viivan ja antoi Espanjalle oikeudet länteen ja Portugalille itään.

Tuohon aikaan protestantit ahkeroivat oman asemansa turvaamisessa katolisuutta vastaan, joten he eivät ehtineet ajatella toisten käännyttämistä, eivätkä protestanttiset uskonpuhdistajat olleet heitä siihen kehottaneetkaan. Luther ja Melanchthon ilmeisesti uskoivat maailmanlopun olevan niin lähellä, että oli liian myöhäistä kiinnittää huomio ”pakanoihin”.

1600-luvulla alkoi kuitenkin kehittyä pietisminä tunnettu protestanttinen liike. Se oli uskonpuhdistuksen kasvannainen, ja se korosti muodollisuuden sijasta henkilökohtaista uskonnollista kokemusta ja painotti Raamatun lukemista ja sitoutumista johonkin uskontoon. Sen ”näky ihmiskunnasta, joka tarvitsee Kristuksen evankeliumia”, kuten eräs kirjoittaja asiaa kuvaili, auttoi lopulta protestanttisuutta nousemaan lähetystoiminnan ”laivaan” 1700-luvun loppupuolella.

Kristityiksi tunnustautuvien osuus maailman väestöstä oli vuonna 1500 noin viidennes, ja vuoteen 1800 mennessä osuus oli noussut neljännekseen ja vuoteen 1900 mennessä kolmannekseen. Kolmasosa maailmasta oli nyt ”kristittyjä”!

Tekivätkö he todella kristittyjä opetuslapsia?

Babylonilaisen valheen monet ainekset ovat peittäneet alleen luonnonuskonnoista löytyvät totuuden häivähdykset, mutta tämä pitää yhtä lailla paikkansa luopiokristillisyydestä. Tämän yhteisen uskonnollisen perinnön ansiosta ”pakanoiden” oli siksi melko helppo tulla ”kristityiksi”. Kirjassa The Mythology of All Races sanotaan: ”Luultavasti miltään muulta Amerikan alueelta ei tavata niin monia tai niin silmäänpistäviä yhtymäkohtia kristillisiin rituaaleihin ja symboliikkaan kuin maya-intiaanien alueelta.” Ristin palvonnan ja muiden rituaaleihin liittyvien samankaltaisuuksien ansiosta ”uskonnon vaihtaminen kävi mahdollisimman kitkattomasti”.

Myös afrikkalaiset – joita ”kristityt” olivat noin 450 vuoden ajan säännöllisesti ottaneet vangeikseen ja vieneet Uuteen maailmaan palvelemaan orjina – pystyivät vaihtamaan uskontoa ”mahdollisimman kitkattomasti”. Koska ”kristityt” osoittivat palvovaa kunnioitusta kuolleille eurooppalaisille ”pyhimyksille”, niin mikä esti afrikkalaisia ”pakanakristittyjä” palvomasta esi-isien henkiä? Teos The Encyclopedia of Religion huomauttaakin: ”Voodoosta – –, joka on länsiafrikkalaisista uskonnoista, noituudesta, kristillisestä uskonnosta ja kansanperinteestä yhdistelty uskontosulautuma – –, on tullut monien Haitissa asuvien todellinen uskonto, myös niiden, jotka nimellisesti ovat katolilaisia.”

Concise Dictionary of the Christian World Mission -teoksessa myönnetään, että Latinalaisen Amerikan ja Filippiinien kääntymys oli hyvin pinnallinen, ja lisätään, että ”nykyään näiden alueiden kristillisyyttä vaivaavat taikausko ja tietämättömyys”. Atsteekeille, mayoille ja inkoille ”’kääntymys’ merkitsi taas vain yhtä uutta jumaluutta lisää heidän jumaltensa joukkoon”.

Ghanassa ja Norsunluurannikolla asuvista akaneista Peabodyn luonnonhistoriallisessa museossa työskentelevä Michelle Gilbert sanoo: ”Perinteinen uskonto pysyy hengissä, koska useimmat ihmiset huomaavat sen olevan tehokkain uskonkäsitysten järjestelmä, järjestelmä joka jatkuvasti antaa maailmalle merkityksen.”

M. F. C. Bourdillon Zimbabwen yliopistosta puhuu shona-uskontoon kuuluvien keskuudessa vallitsevasta ”uskonnollisesta liikkuvuudesta” ja selittää: ”Kristillisyyden eri muodot yhdessä useiden eri perinteisten kulttien kanssa tarjoavat käyttöön uskontoon liittyvien vastausten varaston, josta yksilö voi valita haluamansa senhetkisten tarpeidensa mukaan.”

Mutta jos ”pakanakristityille” on tunnusomaista pinnallisuus, tietämättömyys, taikausko ja monijumalaisuus, jos he pitävät perinteisiä uskontoja yhtä tehokkaina kuin kristillisyyttä ja jos uskonto on heille vain mukava tai tarkoituksenmukainen järjestelmä, joka sallii heidän siirtyä yhdestä uskonnosta toiseen olosuhteiden mukaan, niin sanoisitko, että kristikunta on tehnyt todellisia kristittyjä opetuslapsia?

Jos eivät opetuslapsia, niin mitä he ovat?

Kristikunnan lähetystyöntekijät ovat tosin perustaneet satoja kouluja lukutaidottomien opettamiseksi. He ovat rakentaneet sairaaloita sairaiden parantamiseksi. Ja jossain määrin he ovat lisänneet kunnioitusta Raamattua ja sen periaatteita kohtaan.

Mutta onko ”pakanoita” ruokittu Jumalan sanasta saatavalla vahvalla hengellisellä ravinnolla vai ainoastaan luopiokristillisyydestä peräisin olevilla murusilla? Onko ”pakanuuteen” liittyvät uskonkäsitykset tai tavat hylätty vai ainoastaan verhottu ”kristillisyydellä”? Lyhyesti sanoen ovatko kristikunnan lähetystyöntekijät voittaneet sydämiä Jumalan puolelle vai ainoastaan pakottaneet ”pakanat” polvistumaan ”kristillisten” alttarien edessä?

Luopiokristillisyyteen kääntynyt lisää entisiin tietämättömyyden synteihinsä uudet ulkokultaisen kristillisyyden synnit ja siten kaksinkertaistaa syyllisyyden taakkansa. Jeesuksen seuraavat sanat sopivat siksi kristikuntaan: ”Te kuljette merta ja maata ristiin rastiin tehdäksenne yhden käännynnäisen, ja sitten te teette hänet kaksin verroin valmiimmaksi tuhoon kuin itse olette.” – Matteus 23:15, Phillips.

Kristikunta ei selvästikään ole onnistunut vastaamaan kristittyjen opetuslasten tekemisen haasteeseen. Ovatko asiat luonnistaneet sille yhtään sen paremmin muuttuvan maailman haasteeseen vastaamisessa? Seuraavassa numerossamme ilmestyvä kirjoitus ”Kristikunta kamppailee muuttuvan maailman keskellä” vastaa tuohon kysymykseen.

[Kuva s. 17]

Nämä todelliset kristityt lähetystyöntekijät Dominikaanisessa tasavallassa tavoittavat sydämen, eivät vain polvia