Lähetyssaarnaajat – valon vai pimeyden asiamiehiä? 5. osa

Uusi sanoma Uuteen maailmaan

LÄNTISTÄ pallonpuoliskoa kutsuttiin ensi kerran Uudeksi maailmaksi 1500-luvun alussa. Kun Kolumbus ”löysi” sen vuonna 1492, hän löysi myös ihmisiä, joita oli elänyt siellä jo vuosisatoja. Samalla kertaa saivat Amerikan alkuasukkaat ensi kosketuksen nimikristillisyyteen. Mitä se mahtaisi merkitä Uudelle maailmalle?

Vuosisatojen ajan katolinen kirkko oli valvonut eurooppalaisten elämää lähes joka suhteessa. Se asetti normeja ja saneli sääntöjä, joiden vaikutus tuntui melkein kaikissa inhimillisissä pyrinnöissä, myös maallisten vallanpitäjien toiminnassa. Tämänkaltainen kirkon ja valtion välinen yhteistyö – liitto, jonka hedelmiä ristiretket olivat olleet – tuli hallitsevaksi myös Uudessa maailmassa.

Sidney H. Rooy Buenos Airesin teologisesta koulusta (Educación Teológica) kirjoittaa, että 1400-luvun lopussa Espanjan kuninkaat olivat vakuuttuneita siitä, että ”Espanjan kruunu oli Jumalan valitsema välikappale Uuden maailman pelastamiseksi”. Paavi veti Atlanttiin kuvitteellisen, pohjois-eteläsuuntaisen viivan, joka jakoi oikeudet löytöjen haltuunottoon Espanjan ja Portugalin kesken. Vuonna 1494 nämä kaksi valtiota allekirjoittivat sopimuksen, jolla rajaviivaa siirrettiin länteen päin. Tämän jälkeen Espanja ryhtyi perustamaan siirtokuntia suurimpaan osaan Keski- ja Etelä-Amerikkaa, kun taas Portugali meni Brasiliaan, jonka itärannikko jäi sovitun rajaviivan itäpuolelle. Rooyn mukaan molemmat maat tulkitsivat paavin päätöstä siten, että ”oikeuteen maiden haltuun ottamiseen liittyi velvollisuus julistaa evankeliumia alkuperäiskansoille”.

Uuden maailman valloittaminen

Kolumbuksen mukana lähti hänen toiselle matkalleen vuonna 1493 ryhmä munkkeja, joiden nimenomaisena tehtävänä oli käännyttää alkuasukkaita. Siitä eteenpäin eurooppalaiset konkistadorit eli valloittajat ja lähetyspapit työskentelivät rinta rinnan Uutta maailmaa valloitettaessa.

Vuonna 1519 tuli Hernando Cortés alueelle, joka nykyään tunnetaan Meksikona, ja hänellä oli mukanaan kappalainen ja muita pappeja. 50 vuodessa lähetyssaarnaajien määrä oli kasvanut 800:aan. Perussa, jonne Francisco Pizarro oli tullut vuonna 1531, oli 350 lähetyssaarnaajaa.

Paavin vuonna 1493 kirjoittamat lahjakirjat antoivat maallisten vallanpitäjien valloitusretkille heidän haluamansa moraalisen oikeutuksen. He ajattelivat voivansa luottaa Jumalan tukeen, kolonialismi kun heidän mielestään oli hänen tahtonsa. Halutessaan olla mieliksi maallisille hallitsijoille johtavat kirkonmiehet selittivät, että siirtomaajärjestelmällä oli pätevät syyt olemassaoloonsa. 1600-luvulla elänyt jesuiitta António Vieira, joka oli syntynyt Portugalissa mutta kasvanut Brasiliassa, puolusti löydettyjen alueitten siirtomaiksi ottamista sanomalla, että ilman sitä evankelioiminen olisi ollut mahdotonta.

Lähetyssaarnaajat eivät nähneet mitään väärää siinä, että he käyttivät kolonialismia välikappaleenaan uskontonsa levittämisessä. Näin he kuitenkin tekivät itsestään kiinteän osan maailmasta, vaikka Jeesus oli sanonut seuraajilleen, että he eivät saa olla osa maailmasta (Johannes 17:16).

Käännynnäisten tekeminen

Rooyn mukaan kristikunnan lähetyssaarnaajat rupesivat aluksi ”kitkemään intiaanien uskonnon vanhoja rituaaleja ja tärkeimpiä ulkonaisia ilmauksia”. Hän jatkaa: ”Vaikka tarpeen mukaan yhä käytettiin voimakeinoja, monet intiaanit käännytettiin rauhaisalla tavalla siten, että papit suoraan lähestyivät heitä.”

Luonnollisesti jotkut lähetyssaarnaajat uskoivat, ettei voimakeinojen käyttäminen ollut missään tapauksessa oikeutettua. Esimerkiksi espanjalainen dominikaanimunkki, lähetyssaarnaaja ja pappi Bartolomé de Las Casas alkoi paheksua julmia menetelmiä. Hän moneen otteeseen vetosi intiaanien puolesta Espanjan hallitukseen, mistä syystä hallitus antoi hänelle nimen ”Intiaanien puolustaja”. Hänen toimenpiteensä aiheuttivat kuitenkin monenlaisia reaktioita. Jotkut ovat sanoneet häntä ristiretkeläiseksi, profeetaksi, Jumalan palvelijaksi ja idealistiksi, toiset taas petturiksi, vainoharhaiseksi, anarkistiksi ja esimarxilaiseksi.

Tavoitteeksi otetusta vanhojen rituaalien kitkemisestä luovuttiin myöhemmin. Kun alkuasukkaat oli painostamalla saatu omaksumaan nimikristillisyys, heidän sallittiin pitää pakanalliset käsityksensä ja tapansa. Sen vuoksi ”monet Perun vuoristoalueen intiaanien kristilliset juhlat sisältävät tapoja, jotka ovat jäänteitä inkojen unohduksiin joutuneista käsityksistä”, todetaan kirjassa Man, Myth & Magic. Historiateos The Cambridge History of Latin America selittää, että Meksikon intiaanit ottivat kristinuskosta ”ne ainekset, jotka sopivat heidän omiin hengellisiin ja rituaalisiin tarpeisiinsa ja sovittivat ne esi-isiltään perimänsä uskonnon aineksiin”.

Totta on, että satojatuhansia Amerikan alkuasukkaita kastettiin. Kuitenkin se ”kristillisyys”, joka heidät oli saatu pakolla omaksumaan, oli parhaassakin tapauksessa vain pinnallista. Ei ollut juuri käytetty aikaa niiden kristillisyyden perusasioiden opettamiseen, joiden varaan he olisivat voineet rakentaa vahvan uskon. Historiateos The Cambridge History of Latin America toteaa: ”Oli huolestuttavia merkkejä siitä, että intiaanit, jotka olivat kaikesta päättäen suurella innolla omaksuneet uuden uskonnon, osoittivat yhä kunnioitusta vanhoille jumalankuvilleen salaa.” Kerrotaan, että jotkut intiaanit jopa asettivat pakanallisia jumalankuvia ”kristillisten” alttareiden taakse sen varalta, että ”kristittyjen Jumala” ei vastaisi. He olivat myös hitaita luopumaan vanhoista tavoistaan, esimerkiksi moniavioisuudesta.

Roomalaiskatolisten munkkikuntien jäsenet eivät aina käyttäytyneet niin kuin ”kristityiltä” lähetyssaarnaajilta olisi odottanut. Munkkikuntien välille syntyi usein riitoja. Jesuiitat varsinkin saivat usein osakseen kritiikkiä periaatteidensa ja menettelytapojensa takia. Vuonna 1759 heidät jopa karkotettiin Brasiliasta.

Protestanttisten lähetyssaarnaajien saapuminen ei muuttanut tilannetta merkittävästi. Lähetyssaarnaajien joukon kasvaessa kasvoi myös nimikristillisyydelle ominainen eripuraisuus. Katolilaiset syyttivät protestantteja imperialismin edistämisestä. Protestantit puolestaan syyttivät katolilaisia pakanallisten käsitysten levittämisestä ja siitä, että nämä pitivät ihmisiä köyhyydessä. Mitkään näistä syytöksistä eivät olleet täysin tuulesta temmattuja. Kristikunnan lähetit, niin katoliset kuin protestanttiset, eivät ole seuranneet Jeesuksen esimerkkiä.

The Encyclopedia of Religion kertoo, että kaikkialla Uudessa maailmassa ”käännyttäminen eteni yhtenä Espanjan, Ranskan ja Englannin hallitusten siirtomaahankkeitten haarana”. Kun Espanja ja Portugali keskittyivät Latinalaiseen Amerikkaan, Ranska ja Englanti toimivat tarmokkaammin alueella, joka nykyään tunnetaan Yhdysvaltoina ja Kanadana.a

Ranskalaiset ja englantilaiset lähetyssaarnaajat tekivät samoin kuin lähetyssaarnaajat Latinalaisessa Amerikassa: panivat asiat väärään tärkeysjärjestykseen ja sekaantuivat poliittisiin asioihin. The Encyclopedia of Religion toteaakin, että ”ranskalaiskauden päätyttyä Kanadassa lähetyssaarnaajat olivat onnistuneet paremmin intiaanien tekemisessä uskollisiksi Ranskalle kuin heidän käännyttämisessään”.

Jumalan vai kullan takia?

Jotkut voivat sanoa, että varhaisten konkistadorien ”tavoitteena oli Jumalan valtakunnan laajentaminen”. The Cambridge History of Latin America on kuitenkin realistisempi: ”Ennen muuta he halusivat saada kultaa.” Ajateltiin, että kääntymyksensä jälkeen intiaanit ”luovuttaisivat nöyrästi suuret määrät kultaa”.

Jotkut kristikunnan lähetyssaarnaajat antautuivat näin ollen halukkaasti niiden välikappaleiksi, jotka toimivat huonoista vaikuttimista. Ensimmäisiä eurooppalaisia, joka tunnusti tämän, oli jo edellä mainittu Bartolomé de Las Casas. The New Encyclopædia Britannica lainaa erästä hänen tekstiään vuodelta 1542: ”Syynä siihen, että kristityt ovat tappaneet ja hävittäneet niin äärettömästi ihmisiä, on se, että heidän motiivinaan on ollut halu saada kultaa ja halu rikastua hyvin lyhyessä ajassa.”

Eurooppalaisten valloittajien tuomiset jäivät hengellisen valaistuksen suhteen vähäisiksi. James A. Michenerin mukaan kristinopin puolustajat väittävät, että kun Cortés tunkeutui Meksikoon, ”hän löysi sieltä barbaareja, joille hän toi sekä sivistyksen että kristinuskon”. Michener kuitenkin kirjoittaa, että jo vuonna 900 tilanne oli se, että Meksikon intiaanit ”eivät olleet barbaareja, mutta varjellessaan uskomattomalta tuntuvaa kulttuuriaan he veltostuivat siinä määrin, että sallivat todellisten barbaarien päästä heistä voitolle”. (Mexico.) Nämä ”todelliset barbaarit” olivat niin sanottuja kristittyjä.

Valmistelevaa työtä

Kristikunnan lähetyssaarnaajat eivät ole noudattaneet Jeesuksen ohjetta ’tehdä opetuslapsia, opettaa heitä noudattamaan kaikkea’, mitä hän oli käskenyt (Matteus 28:19, 20). Uusia käännynnäisiä ei opetettu ilmaisemaan Jumalan hengen hedelmiä. He eivät olleet yksimielisiä yhdessä uskossa.

Nekään kristikunnan lähetyssaarnaajat, jotka olivat vilpittömiä, eivät kyenneet sen parempaan kuin levittämään kristillisyyden väärää muotoa. Uuteen maailmaan luotu ”valo” jäi totisesti himmeäksi. Tekemällä Raamattua jossain määrin tunnetuksi kristikunnan lähetit kuitenkin olivat tehneet valmistelevaa työtä sitä välttämätöntä lähetyskampanjaa varten, jonka Jeesus oli ennustanut lopun ajalle (Matteus 24:14). Siitä tulisi ainutlaatuinen, kristillisyyden historian menestyksekkäin kampanja, ja siitä olisi hyötyä kaikkien kansojen ihmisille. Aiheesta enemmän seuraavan numeromme kirjoituksessa ”Aitojen opetuslasten tekeminen nykyään”.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 21]

Lähetyssaarnaajat tulivat Amerikkaan eurooppalaisten valloittajien mukana

[Lähdemerkintä]

Kirjasta Die Helden der christlichen Kirche