Lähetyssaarnaajat – valon vai pimeyden asiamiehiä? 4. osa
Hengellistä valoa ”pimeään maanosaan”?
”VIELÄ alle sata vuotta sitten Afrikkaa kutsuttiin pimeäksi maanosaksi, koska se oli suurelta osin tuntematon eurooppalaisille.” Hakuteos The World Book Encyclopedia ei viittaa tässä Afrikan, vaan Euroopan pimeyteen – eurooppalaisten tietämättömyyteen sellaisen maanosan asioista, joka suureksi osaksi oli tutkimatonta aluetta. Siinä, että Afrikka on saattanut saada nimensä latinan sanasta aprica ’aurinkoinen’, ei siis ole epäjohdonmukaisuutta.
Eräässä mielessä Afrikka kuitenkin eli pimeydessä: pimeydessä Raamatun totuuden suhteen. Donald Coggan, entinen Canterburyn arkkipiispa, kirjoittaa, että Afrikka ja Aasia ovat ”ne kaksi suurta maanosaa, joihin lännen kirkot ovat antaneet resurssejaan – ihmistyövoimaa ja rahaa – melkein kahden kokonaisen vuosisadan ajan”.
Monet kristikunnan lähetyssaarnaajista olivat epäilemättä vilpittömiä. Jotkut heistä jopa uhrasivat henkensä työnsä puolesta. He kykenivät tekemään syvän vaikutuksen afrikkalaisten elämään. Mutta ’loivatko he valoa hyvällä uutisella’, kuten Kristus oli tehnyt, ja vapauttivatko he näin tämän niin sanotun pimeän maanosan hengellisestä pimeydestään? (2. Timoteukselle 1:10.)
Paikalliset lähetyssaarnaajat ensimmäisten valonpilkahdusten luojina
Ensimmäinen kristitty, jonka tiedetään saarnanneen Afrikassa, oli itse afrikkalainen, Raamatussa Apostolien tekojen 8. luvussa mainittu etiopialainen eunukki. Tämä juutalaisuuteen kääntynyt mies oli käynyt palvomassa Jerusalemin temppelissä ja oli nyt kotimatkallaan, kun Filippus käännytti hänet kristillisyyteen. On syytä uskoa, että hän myöhemmin toimeliaasti saarnasi kuulemaansa hyvää uutista, osoittaen samanlaista intoa kuin muutkin varhaiskristityt, ja näin hänestä tuli lähetyssaarnaaja omassa maassaan.
Historioitsijat eivät kuitenkaan ole täysin yksimielisiä siitä, saavuttiko kristillisyys tällä tavoin jalansijaa Etiopiassa vai ei. Etiopian ortodoksinen kirkko on ilmeisesti saanut alkunsa 300-luvulla, jolloin Aleksandrian koptilaisen kirkon piispa Athanasios vihki Frumentiuksen, syyrialaisen filosofian opiskelijan, Etiopian ”kristittyjen” piispaksi.
Koptilainen kirkko (kopti tulee kreikan sanasta, joka tarkoittaa ”egyptiläistä”) sanoo, että sen perustaja ja ensimmäinen patriarkka oli evankelista Markus. Perimätiedon mukaan hän saarnasi Egyptissä vähän ennen ensimmäisen vuosisadan puoltaväliä. Joka tapauksessa ”kristillisyys” levisi varhaisessa vaiheessa Afrikan pohjoisosiin sellaisten miesten kuin Origeneen ja Augustinuksen ollessa näkyvästi esillä. Aleksandrian katekeettakoulusta tuli huomattava ”kristillisen” sivistyksen keskus, ja sen ensimmäisenä esimiehenä toimi Pantainos. Hänen seuraajansa Klemens Aleksandrialaisen aikana luopumus kuitenkin oli jo kaikesta päättäen vaatinut veronsa. The Encyclopedia of Religion -hakuteoksen mukaan Klemens ”puolusti kristinopin ja Raamatun yhteen sovittamista kreikkalaisen filosofian kanssa”.
Koptilainen kirkko harjoitti voimaperäistä lähetystoimintaa, varsinkin Libyan itäosissa. Arkeologisissa kaivauksissa, joita on tehty Nubiassa ja eteläisessä Sudanissa, on myös löytynyt todisteita koptilaisuuden vaikutuksesta.
Eurooppalaisten lähetyssaarnaajien saapuminen
Eurooppalaiset tekivät Afrikassa vain vähän lähetystyötä ennen 1500–1700-lukuja, jona aikana katolilaiset saavuttivat jonkinlaista menestystä. Protestanttiset uskonnot tulivat vasta 1800-luvun alussa, jolloin Sierra Leone oli ensimmäinen Länsi-Afrikan maa, minne niiden lähetyssaarnaajat saapuivat. Vaikka protestantit koettivat ankarasti kiriä katolilaisia kiinni, niin nykyään tilanne on se, että melkein jokaisessa Afrikan maassa, jonka väestöstä suuri osa on ”kristittyjä”, on enemmän katolilaisia kuin protestantteja.
Esimerkiksi Gabonin väestöstä on 96 prosenttia kristityiksi tunnustautuvia. Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa perusti luterilainen Albert Schweitzer sinne lähetyssairaalan ja myöhemmin sen yhteyteen leprasiirtolan. Sillä protestanttisella lähetystoiminnalla, jota hän harjoitti yli 40 vuotta, oli kyllä tähän maahan suuri vaikutus, mutta siellä on silti edelleen kolme kertaa enemmän katolilaisia kuin protestantteja.
Protestanttien kasvava osallistuminen Afrikan lähetystoimintaan antoi kuitenkin tälle toiminnalle vauhtia. Adrian Hastings englantilaisesta Leedsin yliopistosta selittää, että ”tämän aikakauden [1800-luvun jälkipuoliskon] tärkeää perintöä on se suuriarvoinen asia, että Raamattua alettiin kääntää kymmenille Afrikan kielille”.
Kansankieliset raamatunkäännökset loivat ”kristillisyyden” leviämiselle perustan, joka siltä siihen asti oli puuttunut. Monet afrikkalaiset uskoivat uniin ja näkyihin, pitivät sairauksia noitavoimien aikaansaannoksina ja harjoittivat moniavioisuutta. Se, että kristikunnan lähetyssaarnaajilla oli käytössään kansankielinen Raamattu, antoi heille tilaisuuden luoda Raamatun valoa tällaisiin kysymyksiin. Kuitenkin Hastingsin mukaan ”afrikkalaiset eivät lopulta useinkaan tulleet vakuuttuneiksi näistä asioista”. Seuraus: ”1800-luvun lopusta lähtien alkoi syntyä runsaasti itsenäisiä kirkkokuntia, ensin Etelä-Afrikan tasavaltaan ja Nigeriaan, sen jälkeen moniin muihin osiin mannerta, jossa oli jo huomattavan paljon harjoitettu lähetystoimintaa.”
Tänä päivänä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on noin 7000 uutta uskonnollista liikettä ja niillä yli 32 miljoonaa kannattajaa. The Encyclopedia of Religion -hakuteoksen mukaan ”nämä liikkeet ovat syntyneet pääasiassa alueille, jotka ovat olleet tiiviissä kosketuksissa kristilliseen lähetystoimintaan”. Lähetyssaarnaajat ovat kaikesta päättäen olleet kyvyttömiä luomaan käännynnäisiinsä yksimielisyyttä ”yhdessä Herrassa, yhdessä uskossa, yhdessä kasteessa”, mistä lähetyssaarnaaja Paavali oli puhunut (Efesolaisille 4:5).
Edellä lainatun tietolähteen mukaan syynä tähän oli ”paikallisten käännynnäisten pettymys kristinuskon lähtökohtiin ja aikaansaannoksiin – –, kristikunnan ilmeinen uskonnollinen hajanaisuus, ja sen epäonnistuminen paikallisten tarpeitten tyydyttämisessä – – [ja] lähetyskristillisyyden epäonnistuminen sosiaalisten ja kulttuuristen raja-aitojen murtamisessa ja yhteenkuuluvuuden tunteen kehittämisessä”.
Sen hengellisen ”valon” määrä, jota kristikunnan lähetyssaarnaajat olivat luoneet ”pimeään maanosaan”, jäi liian vähäiseksi. Se oli siksi liian heikkoa kyetäkseen karkottamaan pimeyttä, joka oli seurausta Raamatun tuntemuksen puutteesta.
Kolonialismin asiamiehiä?
Vaikka jotkut kristikunnan lähetyssaarnaajista saivatkin aikaan jotakin hyvää, The Encyclopedia of Religion -teoksen on pakko tunnustaa: ”Koska lähetyssaarnaajat sekä patistivat siirtomaavalloituksiin että myös tasoittivat niille tietä, kristinusko ja siirtomaiden valloittaminen saattoivat aika ajoin olla kuin saman lantin kaksi eri puolta. Meidän aikamme antikolonialismi on usein leimannut Afrikassa vaikuttaneen kristinuskon – eikä aivan syyttä – kolonialismin rikoskumppaniksi.”
Historiateos The Collins Atlas of World History menee asiaan pintaa syvemmälle selittäessään, että länsimaiden toiminnanhalun takana oli sellainen vakaumus, että ”siirtomaaksi muuttuminen toisi mukanaan järjen valon, demokraattisia periaatteita sekä luonnontieteen ja lääketieteen tuottamat siunaukset niille sisämaan heimoille, joita pidettiin alkukantaisina”. The New Encyclopædia Britannica sanoo: ”Roomalaiskatolisen lähetystyön on ollut vaikea ottaa eroa kolonialismista, eivätkä monet lähetyssaarnaajat halunneet eroa.”
On siksi johdonmukaista ajatella, että siinä määrin kuin kristikunnan lähetyssaarnaajat puolustivat demokratiaa ja ylistivät länsimaisen luonnontieteen ja lääketieteen tuottamia siunauksia, he esiintyivät myös kolonialismin asiamiehinä. Heti kun siirtomaavaltojen taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen rakenteen lumous oli haihtunut ihmisistä, he menettivät samalla luottamuksensa eurooppalaisiin uskontoihin.
Saarnaaminen tärkein asia?
Aina kun puhutaan protestanttisten lähetyssaarnaajien toiminnasta Afrikassa, muistetaan yleensä mainita myös nimi David Livingstone. Hän oli syntynyt Skotlannissa vuonna 1813, ja hänestä tuli lähetyslääkäri, joka teki laajoja matkoja Afrikassa. Hänen syvä rakkautensa ”pimeää maanosaa” kohtaan ja löytöjen tuottama innostus antoivat hänelle yhden uuden motiivin. The New Encyclopædia Britannica puhuu ”kristinuskosta, kaupasta ja sivistyksestä” ”kolmiyhteytenä, jonka avulla hän uskoi Afrikan vääjäämättä avautuvan”.
Livingstone sai aikaan monenlaista merkittävää. Oli kuitenkin ilmeistä, että evankeliumin saarnaaminen ei ollut hänelle tärkein asia. Britannican tiivistelmä hänen 30-vuotisesta lähetystyöstään ”eteläisessä, keskisessä ja itäisessä Afrikassa – usein sellaisissa paikoissa, joihin kukaan eurooppalainen ei ollut aiemmin rohjennut mennä”, kuuluu: ”Livingstone on ehkä vaikuttanut länsimaalaisten asenteisiin Afrikkaa kohtaan enemmän kuin kukaan muu ennen häntä tai hänen jälkeensä. Hänen löytönsä, jotka olivat maantieteellisiä, teknillisiä, lääketieteellisiä ja sosiaalisia, antoivat käyttöömme monipuolisen tietovaraston, jota edelleenkin tutkitaan. – – Livingstone uskoi täydestä sydämestään Afrikan kykyyn edistyä ja astua nykyaikaiseen maailmaan. Hän oli tässä mielessä ei vain eurooppalaisen imperialismin, vaan myös afrikkalaisen nationalismin edelläkävijä.” Livingstone tunsi afrikkalaisia kohtaan suurta myötätuntoa.
Vaikka jotkut lähetyssaarnaajat tukivat tai ainakin suvaitsivat orjakauppaa, olisi epäreilua syyttää heitä kaikkia tällaisesta. Sitä, johtuiko se myötätunto, jota monet heistä osoittivat, halusta kannattaa puolueettomuutta ja tasa-arvoisuutta koskevia Jumalan normeja, vai enemmänkin niistä tunteista, joita huoli toisten hyvinvoinnista normaalisti ihmisessä herättää, on jälkikäteen vaikea arvioida.
Jälkimmäinen selitys olisi kuitenkin sopusoinnussa sen asioitten tärkeysjärjestyksen kanssa, jota useimmat lähetyssaarnaajat noudattivat elämässään. Kirjassa Christianity in Africa as Seen by Africans myönnetään, ettei kukaan ”ole tehnyt yhtä paljon humanitaarista työtä”. Sairaaloitten ja koulujen rakentaminen merkitsi kuitenkin sitä, että ihmisten fyysiset tarpeet pantiin Jumalan sanan julistamisen eli Jumalan etujen edelle. Jotkut lähetyssaarnaajat perustivat jopa kauppa-asemia, jotta eurooppalaisten aineelliset hyödykkeet olisi saatu paremmin afrikkalaisten ulottuville ja siten nostamaan näiden elintasoa.
On ymmärrettävää, että monet afrikkalaiset ovat nykyään kiitollisia siitä aineellisesta hyvästä, jonka kristikunnan lähetyssaarnaajat tekivät mahdolliseksi. Adrian Hastings toteaakin: ”Nekään afrikkalaiset poliitikot, jotka terävimmin arvostelevat lähetyssaarnaajia ja kirkkoja, ovat harvoin unohtaneet ilmaista kiitollisuutensa sen panoksen johdosta, jonka lähetyssaarnaajat ovat antaneet peruskoulutukseen.”
’Jos sinussa oleva valo on pimeyttä ...’
Hastingsin mukaan Afrikka oli viime vuosisatoihin asti ”maanosa, missä kristinusko ei ollut kyennyt tekemään pysyvää läpimurtoa”. Se tosiasia, että katoliset lähetyssaarnaajat olivat 1700-luvun puoliväliin mennessä lähes täysin kadonneet näyttämöltä, sai J. Herbert Kanen kysymään, miten ”näin laajamittainen epäonnistuminen” oli ollut mahdollista. Ensinnäkin lähetyssaarnaajien kuolleisuus oli ollut suurta. Toiseksi Portugali oli ollut mukana orjakaupassa. Koska kaikki katolilaisuuden lähetit olivat portugalilaisia, se ”asetti kristinuskon erittäin huonoon valoon”. Kane kuitenkin jatkaa: ”Tärkeämpiä ja ehkä huomionarvoisempia – – olivat pintapuoliset lähetystyömenetelmät, jotka johtivat hätäisiin ’kääntymisiin’ ja joukkokasteisiin.”
Kristikunnan lähetyssaarnaajat eivät saaneet afrikkalaisissa heräämään halua korvata uskontojaan lähetyssaarnaajien opeilla. Kääntymys merkitsi uskonnollisten nimilappujen vaihtamista, mutta ei välttämättä vakaumuksen ja toimintatapojen muuttumista. Eleanor M. Preston-Whyte Natalin yliopistosta toteaa: ”Zulujen kristillinen ajattelu on saanut monin syvällisin tavoin vaikutteita zulujen kosmologisista käsityksistä.” Bennetta Jules-Rosette Kalifornian yliopiston San Diegon -laitoksilta sanoo, että nykyiset Afrikan uskonnot ”ovat perinteisen afrikkalaisen uskonnon ainesten ja tuontiuskontojen, kristinuskon ja islamin, ainesten sekoituksia”.
Psalmissa 119:130 (UM) sanotaan Jumalasta: ”Sanojesi avautuminen antaa valoa saaden kokemattomat ymmärtämään.” Millaista valoa kristikunnan lähetyssaarnaajat olisivat ylipäätään kyenneet antamaan, kun Jumalan sanan avaaminen ei ole ollut heille tärkein asia? Kokemattomat ovat jääneet vaille ymmärrystä.
Se ”valo”, jota kristikunnan lähetit ovat tarjonneet menneinä vuosisatoina, heidän ”hyvät tekonsa”, on ollut lähtöisin pimeydessä elävästä maailmasta. He eivät ole luoneet tosi valoa, sanoivatpa he sitten mitä muuta tahansa. Jeesus sanoi: ”Jos todellisuudessa se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan se pimeys!” (Matteus 6:23.)
Millaista oli lähetyssaarnaajien menestys tällä välin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Uudessa maailmassa? Vastauksen saamme kirjoitussarjamme viidennessä osassa.
[Kuva s. 25]
Jotkut lähetyssaarnaajat jopa uhrasivat henkensä työnsä puolesta
[Lähdemerkintä]
Kirjasta Die Heiligkeit der Gesellschaft Jesu
[Kuva s. 26]
Livingstone oli niitä kristikunnan lähettejä, joille saarnaaminen ei aina ollut tärkein asia
[Lähdemerkintä]
Kirjasta Geschichte des Christentums