Millaista satoa kristikunta on korjannut Afrikassa
CHARLES LAVIGERIEN unelma Algerian käännyttämisestä ”kristilliseksi kansakunnaksi” jäi pelkäksi unelmaksi. Nykyään 99 prosenttia Algerian väestöstä on muslimeja, ja kristikunta on menettänyt jalansijansa suuressa osassa Pohjois-Afrikkaa. Mutta miten on mantereen muun osan laita?
Kirjassa A Concise History of the Christian World Mission tri J. H. Kane vakuuttaa, että ”kristillisyys on tuottanut enemmän käännynnäisiä mustassa Afrikassa kuin koko muussa osassa kolmatta maailmaa”. Mutta ovatko nämä käännynnäiset todella kristittyjä? ”Yksi suuri vaara Afrikan kirkossa on kristillisten ja pakanallisten käsitysten yhdistyminen”, myöntää tri Kane. Lisäksi hänen ilmauksensa ”Afrikan kirkko” on harhaanjohtava. On olemassa kirjaimellisesti tuhansia afrikkalaisia kirkkoja, joista kullakin on oma palvontatapansa. Miksi?
Eripuraisuuden siementen kylväminen
Eripuraisuuden siemenet kylvettiin jo ennen kuin lähetyssaarnaajat lähtivät meritse Afrikkaan. Lontoon lähetysseura kokosi jäseniä eri kirkoista, ja lähetyssaarnaajien ollessa merimatkalla määräpaikkoihinsa heidän välillään puhkesi kiivaita opillisia väittelyitä. Riita oli vain paheneva heidän asetuttuaan lähetysasemiinsa.
Professori Robert Rotberg kirjoittaa kirjassaan seuraavaa: ”Lähetyssaarnaajat väittelivät kiivaasti toistensa ja ulkomaalaisten esimiestensä kanssa ja aiheuttivat tavallisesti haittaa evankeliumin levittämiseen liittyville tavoitteilleen. – – Lähetyssaarnaajat näyttivät käyttävän yhtä paljon aikaa ja voimia riidoistaan kirjoittamiseen kuin käännynnäisten etsimiseen.” (Christian Missionaries and the Creation of Northern Rhodesia 1880-1924.)
Joskus lähetyssaarnaajien riidoista oli seurauksena se, että syntyi kilpailevia lähetysasemia. Katoliset ja protestanttiset lähetysasemat kävivät ankaraa taistelua käännynnäisistä. Tämä sama yksimielisyyden puute oli heijastuva heidän käännynnäisistään. Ajan mittaan miljoonat afrikkalaiset jättivät lähetysasemien kirkot ja perustivat omia kirkkojaan.
Lähetystyön historiaa tutkiva tri Kane kirjoittaa: ”Afrikan itsenäisiä kirkkoja löytyy kaikkialta Afrikasta – –. Tähän liikkeeseen kuuluu kaiken kaikkiaan noin seitsemäntuhatta eri ryhmää.” Tämä ei johtunut ainoastaan siitä, että lähetyssaarnaajat, joilla oli vastakkaisia uskomuksia, kilpailivat keskenään. Kirjassaan The Missionaries Geoffrey Moorhouse selittää, että ”mustien erottautumiseen” oli myös syynä ”kauna valkoista ylivaltaa kohtaan”.
Kristittyjä vai eurooppalaisia rotukiihkoilijoita?
”Lähetyssaarnaajilla oli ylemmyyskompleksi”, myöntää tri Kane. He ”uskoivat, että kristillisen uskon täytyy kuulua yhteen eurooppalaisen kulttuurin ja eurooppalaisen johtamistaidon kanssa”, sanoo Adrian Hastings kirjassaan African Christianity.
Ranskalainen Charles Lavigerie oli yksi niistä lähetysjohtajista, joka ajatteli tällä tavoin. Heihin kuului myös John Philip, eteläisessä Afrikassa toimivan Lontoon lähetysseuran kirkkojen esimies. Vuonna 1828 hän kerskui: ”Lähetyssaarnaajamme – – laajentavat brittien etuja, brittien vaikutusvaltaa ja Brittiläistä imperiumia. Siellä missä lähetyssaarnaaja alkaa etsiä käännynnäisiä sivistymättömän heimon keskuudesta, tuon heimon epäluulot siirtomaahallitusta kohtaan kaikkoavat; keinotekoisten tarpeiden luomisen vuoksi sen riippuvaisuus siirtomaasta kasvaa; – – teollisuus, kauppa ja maatalous kehittyvät hetkessä; ja jokaisesta sen keskuudesta löydetystä aidosta käännynnäisestä – – tulee siirtomaahallituksen liittolainen ja ystävä.”
Onko siis mikään ihme, että Euroopan hallitukset huomasivat lähetyssaarnaajista olevan hyötyä siirtomaahallinnon laajentamiselle? Lähetyssaarnaajat puolestaan suhtautuivat myönteisesti siirtomaiden valloittamiseen Afrikassa. Vuonna 1910 Edinburghissa pidetyssä Maailman lähetystyökonferenssissa ilmoitettiinkin: ”Olisi – – mahdotonta aina vetää raja lähetystyön tavoitteiden ja hallituksen tavoitteiden välille.”
Hallitsivat kuninkaina Afrikkaa
Vahvistaakseen valta-asemaansa jotkut lähetyssaarnaajat turvautuivat siirtomaavallan sotilasmahtiin. Englannin merivoimien sotalaivat tuhosivat joskus rannikkokaupunkeja, koska niiden asukkaat olivat kieltäytyneet hyväksymästä lähetyssaarnaajien ylivaltaa. Vuonna 1898 Dennis Kemp, Länsi-Afrikassa toimiva metodistilähetyssaarnaaja, sanoi olevansa ”lujasti vakuuttunut siitä, että Jumala käyttää nykyään Englannin armeijaa ja laivastoa tarkoituksensa toteuttamiseen”.
Vakiinnutettuaan asemansa lähetyssaarnaajat ottivat toisinaan haltuunsa heimopäälliköille kuuluneen maallisen vallan. Professori Rotberg kirjoittaa: ”Lontoon [lähetysseuran] lähetyssaarnaajat käyttivät usein väkivaltaa ylläpitääkseen teokraattista lakiaan. Paheksumisensa he ilmaisivat mielellään cikoti-nimisellä välineellä, joka oli pitkä virtahevon nahasta tehty ruoska. Afrikkalaisia ruoskittiin sillä empimättä lähes minkä tahansa tekosyyn varjolla.” Kirjassaan The Africans David Lamb mainitsee: ”Muuan afrikkalainen käännynnäinen muistaa erään Ugandassa toimineen anglikaanisen lähetyssaarnaajan, joka tunnettiin bwana [herra] Botrina ja joka laskeutui saarnastuolistaan useita kertoja jumalanpalveluksen aikana antamaan keppiä myöhästyneille afrikkalaisille.”
Sellaisista teoista järkyttyneenä lähetyssaarnaaja James Mackay teki valituksen Lontoon lähetysseuran johtajille. ”Sen sijaan että meitä pidettäisiin valkoisina miehinä, jotka tuovat heille Jumalan rakkauden hyvää uutista, meidät tunnetaan pelottavina”, hän huomautti.
Maailmansodat
Kirjassa The Missionaries sanotaan: ”Yli sadan vuoden ajan [afrikkalaisille] oli sinnikkäästi ja innokkaasti kerrottu, että taisteleminen ja kaikki sen valloilleen päästämät petomaiset vaistot olivat sekä hedelmättömiä että pahoja.” Sitten vuonna 1914 Euroopan niin kutsuttujen kristittyjen kansojen välille puhkesi ensimmäinen maailmansota.
”Lähes kaikkiin eri kansallisuuksiin kuuluvat lähetyssaarnaajat saatiin mukaan Suureen sotaan”, selittää Moorhouse. Oli häpeällistä, että lähetyssaarnaajat kehottivat afrikkalaisia käännynnäisiään ottamaan kantaa. Jotkut lähetyssaarnaajat jopa johtivat afrikkalaisia joukkoja taisteluun. Professori Stephen Neill kuvailee osuvasti sodan seurauksia kirjassaan: ”Euroopan kansat, jotka olivat kovaäänisesti väittäneet, että heillä oli yksinoikeus kristillisyyteen ja sivistykseen, olivat sokeina ja hämmennyksissään syöksyneet sisällissotaan, joka oli köyhdyttävä ne taloudellisesti ja jättävä ne vaille hyveellisyyden rahtuakaan.” Neill jatkaa: ”Toinen maailmansota vain saattoi päätökseen sen, mitä ensimmäinen oli jo saanut aikaan. Lännen moraaliset väitteet osoittautuivat teeskentelyksi; ’kristikunta’ paljastettiin pelkäksi myytiksi. Enää ei voinut puhua ’kristillisestä Lännestä’.” (History of Christian Missions.)
Mustien erottautuminen lähetyskirkoista ymmärrettävästikin kiihtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mutta miten oli niiden afrikkalaisten laita, jotka kannattivat uskollisesti kristikunnan kirkkoja? Alettiinko heille siitä pitäen opettaa Raamatun totuutta?
Afrikkalaiset esi-isiltä perityt uskomukset
Kristikunnan lähetyssaarnaajat tuomitsivat Afrikan uskonnolliset tavat, esimerkiksi neuvon kysymisen ennustajilta kuolleiden esi-isien lepyttämiseksi. Samanaikaisesti lähetyssaarnaajat väittivät kivenkovaan, että kaikilla ihmisillä on kuolematon sielu. He myös edistivät Marian ja ”pyhimysten” palvontaa. Nämä opetukset vahvistivat sen afrikkalaisen uskomuksen, että kuolleet esi-isät olivat elossa. Palvomalla uskonnollisia kuvia, esimerkiksi ristiä, lähetyssaarnaajat antoivat perusteen sille, että afrikkalaiset käyttivät amuletteja suojautuakseen pahoja henkiä vastaan.
Professori C. G. Baëta selittää kirjassaan Christianity in Tropical Africa: ”Afrikkalainen voi laulaa reippaasti kirkossa: ’Muuta turvaa minulla ei ole’ ja silti pitää mukanaan amulettia, tai hän voi mennä kirkosta suoraa päätä ennustajansa luo tuntematta silti olevansa uskoton millekään periaatteelle.” (Vrt. 5. Mooseksen kirjan 18:10–12:een ja Johanneksen 1. kirjeen 5:21:een.)
Monet lähetyssaarnaajat kertoivat afrikkalaisille, että näiden pakanaesi-isiä kidutettiin tulisessa helvetissä ja että sama kohtalo odottaisi heitäkin, jos he kieltäytyisivät omaksumasta lähetyssaarnaajien opetuksia. Ikuista kidutusta koskeva oppi on kuitenkin ristiriidassa Raamatussa olevien selvien lausuntojen kanssa, ja juuri Raamattua lähetyssaarnaajat olivat suurin ponnistuksin kääntäneet afrikkalaisille kielille (1. Mooseksen kirja 3:19; Jeremia 19:5; Roomalaisille 6:23).
Raamatussa sanotaan, että syntiset ihmissielut kuolevat ja että ”kuolleet eivät tiedä mitään” (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4). Niillä afrikkalaisilla, joilla ei ole ollut tilaisuutta saada tietoonsa Raamatun totuutta, on odote tulla herätetyiksi ”ylösnousemuksessa, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden” (Apostolien teot 24:15). Näille ylösnousseille annetaan opetusta Jumalan pelastusjärjestelystä. Jos he sitten suhtautuvat arvostavasti Jumalan rakkauteen, he saavat palkaksi ikuisen elämän paratiisimaassa. (Psalmi 37:29; Luukas 23:43; Johannes 3:16.)
Sen sijaan että kristikunta olisi opettanut näitä suurenmoisia Raamatun totuuksia, se on väärillä opetuksillaan ja uskonnollisella ulkokultaisuudellaan johtanut afrikkalaisia harhaan. Raamatusta ei varmastikaan löydy tukea sille, miten kristikunnan lähetyssaarnaajat ovat edistäneet siirtomaiden valloittamista Afrikassa. Jeesus sanoi sitä vastoin, että hänen valtakuntansa ”ei ole osa tästä maailmasta” ja että hänen tosi seuraajansakaan ”[eivät] ole osa maailmasta” (Johannes 15:19; 18:36). Alkukristityt olivat Jeesuksen Kristuksen, eivät maallisten hallitusten, lähettiläitä (2. Korinttolaisille 5:20).
Niinpä kristikunta on korjannut Afrikassa yleensä surkeaa satoa, jolle on tunnusomaista eripuraisuus, epäluottamus ja ”kristillisten ja pakanallisten käsitysten yhdistyminen”. Väkivalta, joka on ollut tyypillistä monissa Afrikan ”kristityissä” osissa, ei tosiaankaan ole sopusoinnussa ”Rauhanruhtinaan” opetusten kanssa (Jesaja 9:5). Sen työn hedelmät, jota kristikunta on tehnyt Afrikassa, ovat suoranaisesti ristiriidassa niiden sanojen kanssa, jotka Jeesus lausui tosi seuraajistaan. Taivaalliselle Isälleen esittämässään rukouksessa Jeesus pyysi, että ”he olisivat täydellistyneitä yhdeksi, niin että maailma tietäisi sinun lähettäneen minut”. (Johannes 17:20, 23; 1. Korinttolaisille 1:10.)
Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki Afrikassa tehty lähetystyö on epäonnistunut? Ei suinkaan. Sivulta 10 alkavissa kirjoituksissa käsitellään sitä, millaista erinomaista hedelmää tosi kristillinen lähetystyö on tuottanut Afrikassa ja kautta maailman.
[Kuva s. 6]
Jotkut viime vuosisadalla eläneet lähetysjohtajat, kuten John Philip, uskoivat, että eurooppalainen sivistys ja kristillisyys olivat yksi ja sama asia
[Lähdemerkintä]
Cape Archives M450
[Kuva s. 7]
Kristikunnan lähetyssaarnaajat edistivät afrikkalaisia esi-isien palvontaan liittyviä uskomuksia levittämällä epäraamatullisia opetuksia, esimerkiksi oppia sielun kuolemattomuudesta
[Lähdemerkintä]
Johannesburgissa sijaitsevan Africana Museumin luvalla