Tieteen petokset – miksi niitä on yhä enemmän
”KILPAILU on ankaraa. Voittajat saavat mahtavia palkintoja; hävinneet jäävät unohduksiin. Tällaisessa ilmapiirissä kielletty oikotie voi joskus tuntua vastustamattomalta – ei vähiten sen takia, että vallitseva järjestelmä on usein turhan kaino puuttumaan väärinkäytöksiin.” Näin alkoi aikakauslehdessä U.S.News & World Report ollut kirjoitus, jonka nimenä oli ”Julkaise tai tuhoudu – tai selviydy huijaamalla”. Välttääkseen tuhon monet tiedemiehet turvautuvat huijaamiseen.
Tiedemiehet tuntevat suorastaan musertavaa painetta siihen suuntaan, että heidän pitäisi saada tutkimustuloksiaan julkaistuksi tieteellisissä julkaisusarjoissa. Mitä pitempi on tutkijan nimellä julkaistujen artikkelien luettelo, sitä paremmat ovat hänen mahdollisuutensa työn, ylennyksen, vakinaisen yliopistoviran tai valtion tutkimusapurahojen saantiin. Yhdysvalloissa valtio ”kanavoi suurimman osan tutkimusapurahoista – 5,6 miljardia dollaria vuodessa – terveysviraston [NIH] kautta”.
Koska ”tieteellinen yhteisö ei juurikaan ole halunnut käydä käsiksi eettiseen ongelmaansa”, koska se ”on ollut merkillisen haluton tutkimaan kovinkaan syvällisesti niitä karuja tietoja, jotka kertovat sen eettisestä käyttäytymisestä” ja koska se ”ei ole innokas siivoamaan taloaan tai edes tutkimaan tarkemmin virka-aseman väärinkäytöksiä”, kongressin asettamat komiteat ovat pitäneet kuulusteluja ja harkinneet, pitäisikö tieteelliselle tutkimukselle panna suitset lainsäädäntötoimin. (New Scientist; U.S.News & World Report) Tällaiset tulevaisuudenodotteet ovat saaneet tiedemiehet vaikeroimaan ja kiristelemään hampaitaan. Eräs tiedelehti kuitenkin tekee seuraavanlaisen kysymyksen, johon se myös itse vastaa: ”Onko tieteen talo puhdas ja ovatko siellä paikat kunnossa? Ne todistusaineiston muruset, jotka ovat tulleet yleiseen tietoon, saavat epäilemään tätä vahvasti.”
Jotkut tutkijat hylkäävät ne tulokset, jotka eivät tue sitä, minkä he haluavat todistaa; raportoivat tehneensä enemmän kokeita ja mittauksia kuin mitä ovat niitä todellisuudessa tehneet; varastavat omaan käyttöönsä toisilta tutkijoilta tutkimustuloksia tai ideoita (plagiointi); ja keksivät omasta päästään kokeita tai mittaustuloksia. Erään tiedelehden pilakuvassa kiinnitettiin huomiota tähän viimeksi mainittuun. Siinä tiedemies sanoo kollegalleen kolmannesta tiedemiehestä: ’Hän on julkaissut paljon sen jälkeen, kun hän kävi luovan kirjoittamisen kurssin.’
”Mikä on tieteellisen tutkimuksen tärkein tuote näinä aikoina? Vastaus kuuluu: paperi.” Näin kirjoittaa aikakauslehti U.S.News & World Report. ”Joka vuosi perustetaan satoja uusia julkaisusarjoja käsittelemään tutkimusraporttien tulvaa, jota ovat suoltamassa tiedemiehet, jotka tietävät, että ansioluettelon liitteenä oleva pitkä luettelo omista artikkeleista avaa tien akateemiseen menestykseen.” Tavoitteena ei ole laatu, vaan määrä. 40000 julkaisusarjaa julkaisee vuosittain miljoona artikkelia, ja osalle tätä tulvaa ”ovat tunnusomaisia erilaiset perusheikkoudet, kuten tutkijoihin vaikuttava ’julkaise tai tuhoudu’ -periaate, joka nykyään on voimakkaampi kuin koskaan ennen ja kannustaa tekemään epämääräistä, toistavaa, hyödytöntä tai jopa vilpillistä työtä”.
Yhdysvaltain lääkäriliiton lehden (The Journal of the American Medical Association) vanhempi toimittaja tri Drummond Rennie on sanonut laadun puutteesta näin: ”Ei nähtävästi ole niin hajanaista tutkimusta, niin vähäpätöistä tutkimushypoteesia, niin yksipuolisesti tai niin itsekkäästi käytettyä kirjallisuussitaattia, niin vääristeltyä tutkimusasetelmaa, niin hutilusmaista metodiikkaa, niin epätarkkaa, epämääräistä ja epäjohdonmukaista tulosten esittelytapaa, niin tarkoitushakuista analyysia, niin ympäripyöreää perustelua, niin epäolennaisia tai epäoikeutettuja johtopäätöksiä ja niin kieli- ja lauseopillisesti kehnoa tekstiä, etteikö sitä lopulta julkaistaisi painettuna.”
Miten vähä saadaan muuttumaan paljoksi
Yleismaailmallinen ’julkaise tai tuhoudu’ -sääntö on saanut monet tutkijat käyttämään kovasti kekseliäisyyttään, jotta he saisivat julkaistujen artikkeliensa vaatimattoman kokonaismäärän kasvamaan huomattavan suureksi. He kirjoittavat yhden artikkelin, jonka he sitten pilkkovat neljään osaan. Näin he voivat lisätä ansioluetteloonsa yhden artikkelin asemesta neljä artikkelia. Sen jälkeen he voivat lähettää samaisen artikkelin julkaistavaksi useassa eri julkaisusarjassa, ja joka kerta kun se on julkaistu, se lasketaan jälleen mukaan. Useimmiten jokin artikkeli on tehty yhteistyössä useiden muiden tutkijoitten kanssa, ja kukin heistä lisää kyseisen artikkelin omaan julkaistujen artikkelien luetteloonsa. Kaksi- tai kolmisivuisella artikkelilla voi olla tekijöitä 6, 8, 10, 12 tai jopa useampia.
25. lokakuuta 1988 Yhdysvalloissa esitetyssä NOVA-televisio-ohjelmassa, jonka nimenä oli ’Harrastavatko tiedemiehet vilppiä?’, sanoi eräs tiedemies tällaisesta käytännöstä näin: ”Ihmiset koettavat saada nimensä liitetyksi mahdollisimman moneen julkaisuun, joten nykyään on aivan tavallista, että jonkin suuren tutkimusryhmän sanokaamme kaikki 16 jäsentä merkitään jonkin sellaisen julkaisun tekijöiksi, joka todennäköisesti ei olisi ollut ensinkään julkaisemisen arvoinen. Se on yhtä kaikki osa eräänlaista näännyttävää kilpajuoksua, kilpailua, raakaa mainetekojen tehtailua, johon tieteen rakenne tämän päivän Yhdysvalloissa täysin määrin kannustaa.” Joillakuilla kirjoittajiksi merkityillä on ehkä ollut vain hyvin vähän tekemistä koko artikkelin kanssa, ja he eivät ehkä ole edes lukeneet sitä, mutta silti he lisäävät artikkelin omien julkaisujensa luetteloon. Tällaisin keinoin paisutetut ansioluettelot vaikuttavat sellaisten apurahahakemusten läpimenoon, joissa saatetaan pyytää satojatuhansia dollareita yhteiskunnan varoja.
Ovatko asiantuntija-arviot suoja petoksia vastaan?
Tieteellisten julkaisujen päätoimittajat jättävät usein – mutta eivät aina – niille lähetetyt kirjoitukset toisten tiedemiesten tarkastettaviksi ennen niiden julkaisemista. Tällaisen käytännön oletetaan karsivan pois virheelliset ja vilpilliset artikkelit. ”Tiede korjaa itse itseään sillä tavoin, mihin mikään muu henkisten pyrkimysten suunta ei pysty”, sanoo Isaac Asimov. ”Tieteessä sisäinen kontrolli toimii paremmin kuin millään muulla alalla.” Hän ihmetteli sitä, että ”skandaalit ovat hyvin harvinaisia”.
Monet muut eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä. Asiantuntija-arviot ovat ”kyseenalainen keino petosten paljastamiseen”, sanoo edellä lainattu tri Drummond Rennie. Lehti American Medical News kirjoittaa: ”Asiantuntija-arvioita apunaan käyttävät tieteelliset julkaisut, joita aiemmin pidettiin lähes erehtymättöminä, ovat joutuneet myöntämään, että ne eivät kykene karsimaan pois petoksia.” ”Asiantuntija-arvioihin on luotettu liikaa”, sanoi eräs New York Timesin lääketieteellisiä artikkeleita lähettävä kirjoittaja ja kolumnisti.
Tiedelehti Science kertoo tapauksesta, jossa erästä tutkijaa, joka oli saanut arvioitavakseen toisen tutkijan tutkimuksen, syytettiin plagioinnista. Yhdysvaltain terveysviraston (NIH) mukaan hän ”otti tietoja arvioitavakseen saamastaan raportista ja liitti ne omaan työhönsä”. Tällainen käyttäytyminen on ”loukkaus sitä luottamusta vastaan, jolle asiantuntija-arvioitten järjestelmän katsotaan viime kädessä perustuvan”, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa on kyseinen tarkastaja julistettu ”kelpaamattomaksi saamaan enää liittovaltiolta rahoitusta”.
”Tieteellinen yhteisö on jo pitkään ollut ylivoimainen voittaja siinä julkeudessa, jolla se on kuuluttanut eettistä nuhteettomuuttaan”, kirjoittaa tiedelehti New Scientist. Suurta arvonantoa nauttiva asiantuntija-arvioitten järjestelmä, jonka oletetaan karsivan pois kaiken vilpin, on monien mielestä osoittautunut ilveilyksi. New Scientist jatkaa: ”Todellisuudessa vain harvat tieteen roistot joutuvat kiinni, mutta kun heitä joutuu kiinni, niin usein käy ilmi, että he ovat jo vuosia olleet omilla teillään ja julkaisseet väärennettyjä tutkimustuloksia arvostetuissa julkaisusarjoissa – eikä kukaan ollut kysynyt mitään.”
Jo ennen tätä oli eräs Yhdysvaltain terveysviraston virkamies sanonut New York Times -lehdelle näin: ”Mielestäni viattomuuden aikakausi on päättynyt. Aiemmin saattoivat ihmiset olettaa, että tiedemiehet eivät syyllistyisi sellaiseen. Ihmiset alkavat kuitenkin tajuta, että tiedemiehet eivät ole moraalisesti muita parempia.” Lehti jatkoi: ”Vaikka muutama vuosi sitten oli harvinaista, jos liittovaltion terveysvirastoon tuli vuoden aikana yksi valitus väitetystä huijauksesta, niin hänen mukaansa nykyään esitetään vähintään kaksi vakavaa väitettä kuukaudessa.” Tiedelehti Science on todennut: ”Tiedemiehet ovat toistuvasti vakuutelleet yleisölle petosten ja väärinkäytösten olevan harvinaisia tutkimustyössä – –. Siitä huolimatta vakavia tapauksia näkyy jatkuvasti pulpahtavan esiin.”
John Dingell, erään kongressin asettaman tutkimuskomitean puheenjohtaja, sanoi kerran tiedemiehille: ”Tahdon sanoa teille, että minun mielestäni teidän valvontakeinonne ovat toivottoman riittämättömiä ja että konnuus näyttää voittavan hyveellisyyden monissa tapauksissa sellaisella tavalla, jota en voi mitenkään hyväksyä. Toivottavasti tekin olette samaa mieltä.”
”Harrastavatko tiedemiehet vilppiä?” -nimisen NOVA-ohjelman lopuksi teki eräs läsnä olleista tiedemiehistä seuraavanlaisen tunnustuksen: ”Kiusalliset salaisuudet on nostettava esiin, byrokraattien urasta on tultava loppu, mikäli se on välttämätöntä, ja muita vaihtoehtoja ei ole. Sitä vaatii etiikka, sitä vaatii laki, ja sitä vaatii varmasti myös moraali.”
[Huomioteksti s. 6]
’Kaikki 16 jäsentä merkitään jonkin julkaisun tekijöiksi’
[Huomioteksti s. 7]
”Sitä vaatii etiikka, sitä vaatii laki, ja sitä vaatii varmasti myös moraali”