Huijauksia tieteen pyhätöissä

NIIN ei pitäisi tapahtua pyhänä pidetyissä tieteellisissä tutkimuslaitoksissa, joissa asiallisen puolueettomat totuuden etsijät työskentelevät väsymättä laboratorioissaan ja joissa työlleen vihkiytyneet tutkijat pyrkivät selvittämään luonnon salaisuuksia omistautuneina etsimään totuutta, mikä se sitten lieneekin. Sitä ei pitäisi tapahtua yhdistyneessä miesten ja naisten ryhmässä, jonka jäsenet taistelevat rinta rinnan torjuakseen sairauksien aiheuttamia tuhoja ihmiskunnan siunaukseksi.

Kukapa epäilisi, että nämä tieteelle vihkiytyneet tutkijat väärentäisivät tutkimustuloksiaan omien väitteittensä tueksi? Tai että he poimisivat sen, mikä tukee heidän teoriaansa, ja hylkäisivät sen, mikä ei sitä tue? Tai että he laatisivat selostuksia kokeista, joita he eivät ole koskaan tehneet, ja väärentäisivät tietoja tukeakseen päätelmiä, joita he eivät voi todistaa oikeiksi? Tai että he laatisivat raportteja tutkimuksista, joita he eivät ole suorittaneet, ja väittäisivät kirjoittaneensa artikkeleita, joita he eivät ole laatineet tai edes nähneet? Kuka voisi epäillä tällaisia huijauksia tapahtuvan tieteen pyhätöissä?

Tällaista ei pitäisi tapahtua, mutta sitä tapahtuu.a Viime vuonna eräässä tieteellisessä aikakauslehdessä kerrottiin: ”Lahjukset, petokset ja väärinkäytökset ovat yleisiä amerikkalaisten lääketieteen tutkijoiden keskuudessa sen purevan arvostelun mukaan, jonka eräs Yhdysvaltain kongressin komitea julkaisi tällä viikolla. Raportissa sanotaan, että Yhdysvaltain terveysvirasto on ’vaarantanut kansan terveyden’, koska se ei ole valvonut niitä tiedemiehiä, joita se tukee.” – New Scientist, 15.9.1990.

Useimmiten huiputus ilmenee väärinkäytöksinä, mutta toisinaan on kyse suoranaisesta petoksesta. Tri Thereza Imanishi-Kari laati viiden työtoverinsa kanssa tutkimusraportin, joka on esimerkki petoksesta. Tuossa raportissa ”kuvailtiin vieraan geenin välillistä istuttamista hiiren valkosoluihin. Selostuksen laatijat väittivät, että hiiren luonnollinen geeni alkoi sen jälkeen jäljitellä istutettua geeniä tuottamalla erityistä vasta-ainetta.” (Science News, 11.5.1991) Tämä koe olisi edistänyt merkittävällä tavalla immunologisia tutkimuksia, mutta ilmeisesti sitä ei koskaan edes tehty.

Tutkimusraportti julkaistiin huhtikuussa 1986 Cell-nimisessä tieteellisessä julkaisussa. Pian tämän jälkeen Imanishi-Karin laboratoriossa työskennellyt molekyylibiologian nuorempi tutkija tri Margot O’Toole sanoi, että tutkimusraportissa esitettiin väitteitä, joita tutkimustulokset eivät tukeneet. Hän meni tapaamaan nobelisti tri David A. Baltimorea, joka oli mukana laatimassa kyseistä tutkimusraporttia, ja vei mukanaan 17 sivua aineistoa Imanishi-Karin muistiinpanoista. Nämä sivut osoittivat, ettei koe ollut onnistunut, vaikka julkaistussa raportissa väitettiin toisin. Tri Baltimoren mielestä ei kuitenkaan ollut mitään syytä epäillä julkaistuja tietoja ja hän lähetti O’Toolen pois nimittäen tätä ”väitöskirjan tekemisen jälkeen turhautuneeksi kollegaksi”. – New York Times, 22.3.1991.

Cell-aikakauslehden artikkeli tarkastettiin samana vuonna kahdessa yliopistossa. Toinen niistä oli Massachusettsin teknillinen korkeakoulu (MIT), jossa tutkimus tehtiin, ja toinen oli Tuftsin yliopisto, jossa Imanishi-Kari oli ehdolla arvossa pidettyyn virkaan. Tarkastuksessa kävi ilmi joitakin ongelmia, mutta ne eivät olleet kovin vakavia. Asia jäi sikseen kahdeksi vuodeksi.

Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen John D. Dingell, joka on edustajainhuoneen valvonta- ja tutkimuskomitean puheenjohtaja, otti asian käsiteltäväksi. Valtio tukee tieteellistä tutkimustyötä ja myöntää Yhdysvaltain terveysviraston kautta vuosittain kahdeksan miljardia dollaria (yli 32 miljardia markkaa) yksityisten tiedemiesten ja heidän laitostensa tutkimushankkeisiin. Dingellin johtama alakomitea on kiinnostunut siitä, miten tehokkaasti ihmisten rahat käytetään, ja se tutkii väärinkäytöksiä.

Tri Baltimore oli hyvin tyytymätön. Hän väitti, että ottaessaan tämän asian käsiteltäväksi alakomitea ”haluaa poistaa käytössä olevat arvosteluperusteet ja asettaa niiden tilalle täysin uudet kriteerit tieteen arvioimista varten. Se on valinnut menetelmäkseen syyttämisen. Viesti on se, että tieteellistä tutkimustyötä tehtäessä on pidettävä mielessä mahdollinen syytteeseenpano. Yhdysvaltain tiede sellaisena kuin me sen tunnemme on vaikeuksissa, jos tämänpäiväinen kuulustelu edustaa kongressin näkemystä siitä, miten tieteellistä tutkimustyötä tulee tehdä.”

Tri Baltimore sai tukea myötätuntoisilta kollegoiltaan, kun hän lähetti 400 tiedemiehelle kirjeen, jossa hän varoitti kongressin väliintulon voivan ”lamauttaa Yhdysvaltain tieteellisen tutkimustyön”. Hän sanoi tutkimuksen enteilevän vaikeuksia tieteelliselle vapaudelle ja viestimiselle tiedepiireissä. Monet tiedeyhteisöön kuuluvista riensivät tukemaan Baltimorea, joka oli sen huomattavimpia suuruuksia, ja he sanoivat kuulusteluja ”noitavainoksi” ja Dingelliä ”uudeksi McCarthyksi”.

”Ne, jotka tukivat tri Baltimorea, kun hän puolusti [Cell-aikakauslehdessä ollutta] kirjoitusta, hyökkäsivät puolestaan kongressia vastaan”, kertoi sanomalehti New York Times, 26. maaliskuuta 1991. ”He arvostelivat Dingelliä siitä, että hän pisti nenänsä tieteellisiä tutkimuksia koskeviin muistiinpanoihin, ja kutsuivat hänen työryhmäänsä ’tieteen poliiseiksi’. Lähes jokaisessa kirjeessä ja kirjoituksessa sanottiin, että kyse ei ollut petoksesta vaan tulkinnasta. ’Saimme lukemattomia kirjeitä tiedemiehiltä, joiden mielestä meidän toimintamme oli erittäin huolestuttavaa’, sanoi eräs Dingellin alakomitean jäsen. ’Monissa näistä kirjeistä – ehkäpä joka toisessa tai useammassa – kirjoittaja kuitenkin totesi, ettei hän tuntenut asiaan liittyviä tosiasioita. Se tuntuu hieman eriskummalliselta.’”

Tosiasiat voivat menettää merkityksensä ja jäädä taka-alalle, kun tunteet kuohuvat. Kongressiin tulvi kirjeitä, joissa tuettiin tri Baltimorea ja tri Imanishi-Karia ja joissa arvosteltiin kongressia voimakkaasti ja tunnepitoisesti. Harvardin yliopistossa työskentelevä tri Stephen J. Gould kirjoitti: ”Washingtonin viimeaikaisten tapahtumien valossa minusta tuntuu, että Galileo voisi olla suuremmissa vaikeuksissa nykyään kuin hän oli omana aikanaan.” MIT:ssä toimiva tri Phillip A. Sharp kehotti tiedemiehiä kirjoittamaan kongressiedustajilleen ja esittämään vastalauseensa tämän alakomitean toiminnan johdosta. Hän sanoi, että se oli ”toistuvasti hylännyt pätevien tiedemiesten mielipiteet”, joiden mukaan asiaan ei liittynyt minkäänlaista petosta. Hän väitti edelleen, että se oli ryhtynyt ”vihamieliseen hyökkäykseen rehellisiä tiedemiehiä vastaan”, minkä ”yhteisömme joutuu maksamaan kalliisti”. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että mikäli asiaan lainkaan liittyi vihamielisyyttä, sen kohteeksi eivät joutuneet nuo rehelliset tiedemiehet vaan tri Margot O’Toole, joka joutui maksamaan rehellisyydestään kalliisti.

”Kun tutkimustyö etenee suhteellisen kitkattomasti, vaikuttaa siltä, että sitä ohjaavat pelkästään johdonmukainen ajattelu ja tutkimuksissa ilmi tulevat luonnon vastaukset. Mutta kun jokin menee vikaan, ihmisnäyttelijät poistavat ammatillisen asiallisuuden naamionsa ja tieteellisen toiminnan taustalla piilevät tunteet voivat yllättäen nousta pintaan.” (New York Times, 26.3.1991) Tällöin on myös tieteen ulkopuolisten voimien astuttava esiin ja tehtävä loppu huijaamisesta ja oikaistava petoksen paljastajille aiheutettu vääryys.

Sitä tarvittiin tässä tapauksessa. Monet tieteenharjoittajat, jotka eivät edes vaivautuneet tutkimaan todisteita, asettuivat oikopäätä tri Baltimoren ja tri Imanishi-Karin puolelle ja tri O’Toolea vastaan. Lisäksi he parjasivat sitä valtion elintä, jonka täytyi ryhtyä oikaisemaan vääryyksiä. Tämä tuo mieleen Raamatun sananlaskun: ”Jos kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi.” – Sananlaskut 18:13.

Dingellin alakomitean, salaisen palvelun ja tieteellistä rehellisyyttä valvovan terveysviraston osaston pitkällisten tutkimusten jälkeen O’Toolen syytökset lopulta vahvistettiin. New Scientist -aikakauslehdessä kerrottiin 30. maaliskuuta 1991: ”Yhdysvaltain terveysviraston tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että nobelisti David Baltimoren työtoveri oli väärentänyt kokonaisia tutkimustulossarjoja vuosina 1986–88 tukeakseen Cell-aikakauslehdessä vuonna 1986 julkaistua tutkimusraporttia. Baltimore, joka aiemmin väitti asiaa koskevien kongressin tutkimusten uhkaavan tieteellistä vapautta, on nyt pyytänyt Cell-lehteä peruuttamaan tutkimusraportin.” Hän pyysi tri O’Toolelta anteeksi sitä, ettei hän ottanut perusteellisemmin selvää tämän epäilyksistä.

Tutkimukset paljastivat, että tri Imanishi-Kari oli sepittänyt osan aineistosta, että erästä hänen raportoimaansa koetta ei koskaan ollut tehty ja että kun hänen toimensa uhkasivat lopullisesti paljastua, hän yritti peittää syyllisyytensä. New Scientist -lehdessä sanottiin, että ”kun O’Toole ja ulkopuoliset tutkijat alkoivat esittää tutkimusraporttia koskevia kysymyksiä”, Imanishi-Kari ”alkoi terveysviraston selvityksen mukaan järjestelmällisesti väärentää tietoja raportin tueksi. Osa näistä väärennetyistä tiedoista julkaistiin Cell-lehdessä vuonna 1988 oikaisuina alkuperäiseen selostukseen.” New Scientist totesi 6. huhtikuuta 1991: ”Tieteenharjoittajienkin täytyy tajuta, että keskinäinen valvonta toimii vain siinä tapauksessa, että se perustuu yleiseen luottamukseen. Petoksen paljastajien karkottaminen kiusankappaleina ei ole juurikaan avuksi tässä.” Vielä viikkoja sen jälkeenkin, kun koko todistusaineisto oli jo julkaistu, tri Imanishi-Kari kutsui koko prosessia ”noitavainoksi”.

Tämä valvonta asetettiin kyseenalaiseksi New York Times -lehden (26.3.1991) pääkirjoituksessa, jonka otsikko oli ”Tieteen Watergate?”. Kirjoituksessa sanottiin: ”Raskauttavin syyte pitäisi esittää niitä tiedeyhteisön järjestelmiä vastaan, jotka osoittautuivat heikkotahtoisiksi petoksen tutkimisessa. Joutuessaan vastatusten maamme huomattavimpiin tiedemiehiin kuuluvan tri Baltimoren estelyn kanssa monet tutkijalautakunnat näyttivät keskittyvän pikemminkin kielteisen julkisuuden tukahduttamiseen kuin totuuden esiin kaivamiseen.” Tämä sama tiedeyhteisö sanoo kuitenkin, että sen tulisi saada itse tutkia omat asiansa eikä joutua ulkopuolisten tutkittavaksi.

Pääkirjoituksessa jatkettiin: ”Ensimmäiset tri O’Toolen valituksia koskevat tutkimukset haiskahtivat siltä kuin vanhat ystävykset olisivat ryhtyneet suojelemaan tieteellisiä asemiaan. Tuftsin yliopistossa ja Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa tehdyissä tutkimuksissa ei käynyt ilmi viitteitä petoksesta tai edes suurehkoista virheistä. Yhdysvaltain terveysvirasto nimitti tutkijalautakunnan, johon kuuluvilla oli läheisiä yhteyksiä tri Baltimoreen. Senkin jälkeen kun tämän lautakunnan koostumusta muutettiin kriitikkojen rauhoittamiseksi, se sai aikaan mitäänsanomattoman raportin eikä havainnut mitään todisteita väärinkäytöksistä, vaikka erästä koetta, josta oli jätetty selonteko, ei ollut todellisuudessa edes tehty. Vasta sen jälkeen kun kongressi puuttui asiaan, terveysvirasto alkoi vähän ryhdistäytyä. Sen uusi tiedettä [tieteen rehellisyyttä] valvova osasto laati päättäväisen ja langettavan lausunnon, jossa väärennöstä lopultakin sanottiin väärennökseksi. Näyttää siltä, että tri Baltimore on alusta lähtien pyrkinyt ennemminkin tekemään lopun tutkimuksista kuin pääsemään selvyyteen syytteiden aiheellisuudesta. Vaikka häntä itseään ei olekaan syytetty petoksesta, hän allekirjoitti kaksi asiakirjaa – alkuperäisen tutkimusraportin ja sen jälkeen laaditun oikaisun – jotka nykyisten tietojen mukaan sisälsivät tri Imanishi-Karin väärentämää aineistoa.”

Tieteenharjoittajat eivät halua kenenkään tiedeyhteisön ulkopuolella olevan langettavan tuomiota heidän toimistaan. He ovat järkkymättömästi sitä mieltä, että heidän – ei ulkopuolisten eikä missään tapauksessa valtion elinten – tulee ratkaista heidän yhteisönsä jäseniä koskevat väärinkäytös- tai petossyytteet. Mutta kenen tahansa tiedeyhteisöön kuuluvan, joka rohkenee herättää kysymyksiä yhteisön huomattavia jäseniä vastaan voi käydä huonosti, kuten kävi Margot O’Toolen.

Tämän todistavat tapauksen päähenkilöiden elämässä seuranneet tapahtumat. Tri Baltimoresta tuli Rockefeller-instituutin rehtori. Tri Imanishi-Kari sai tavoittelemansa arvossapidetyn viran Tuftsin yliopistossa. Tri O’Toole menetti työpaikkansa Tuftsin yliopiston laboratoriossa samoin kuin asuntonsa, hän ei saanut vuosiin työtä tieteen parissa ja hänen täytyi työkseen vastata puhelimeen veljensä kuljetusliikkeessä.

Tri Baltimoren kerrotaan sanoneen Dingellille, alakomitean puheenjohtajalle, että Imanishi-Karin tapauksen kaltaiset kiistat ovat osa sitä ”sisäistä puhdistusta, jota tapahtuu kaiken aikaa” tieteessä. Tässä tapauksessa ”puhdistus” merkitsi sitä, että rehellinen tieteenharjoittaja tri Margot O’Toole karsittiin kokonaan pois tieteen piiristä. Onneksi tämä ”puhdistus” ei ollut kuitenkaan hänen tapauksessaan pysyvä. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1990, sen jälkeen kun hänen maineensa oli puhdistettu, hän sai työn tieteen parista, kun hänet palkattiin Genetics Institute -nimiseen yhtiöön, jonka oli perustanut yksi hänen harvoista tukijoistaan, Harvardin yliopistossa toimiva Mark Ptashne.

Useimmat ihmiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei tällaisia huijauksia saisi tapahtua tieteellisissä laitoksissa, mutta siitä huolimatta nimenomaan eräässä tieteellisessä aikakauslehdessä kerrottiin, että tällaiset huijaukset ”ovat yleisiä amerikkalaisten lääketieteen tutkijoiden keskuudessa”.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 13]

”Lahjukset, petokset ja väärinkäytökset ovat yleisiä amerikkalaisten lääketieteen tutkijoiden keskuudessa”

[Huomioteksti s. 13]

Veronmaksajien rahoista menee vuosittain 8 miljardia dollaria (yli 32 miljardia markkaa) tiedemiesten ja heidän laitostensa tutkimushankkeisiin

[Huomioteksti s. 14]

Eräs kongressin alakomitea on kiinnostunut siitä, miten ihmisten rahat käytetään

[Huomioteksti s. 15]

Tutkimusraportin laatijat saivat ylennyksen, petoksen paljastaja menetti työnsä