Herätkää!-lehden kirjoitus sai erään lukijan kirjoittamaan
Hänellä oli DOWNIN SYNDROOMA
HERÄTKÄÄ!-lehdessä 8.8.1989 oli kirjoitus, jossa kerrottiin syntymästään saakka Downin syndroomaa (mongolismia) sairastaneesta Suzy-nimisestä tytöstä. Tuossa kirjoituksessa kuvailtiin sitä suurta rakkautta ja kärsivällisyyttä, jota Suzyn vanhemmat, hänen sisarensa ja veljensä osoittivat hänelle, sekä sitä, miten he olivat nähneet vaivaa Suzyn hyväksi. Tuo artikkeli sai erään Spokanessa Washingtonissa Yhdysvalloissa asuvan naisen kirjoittamaan seuraavanlaisen kirjeen Herätkää!-lehdelle:
”Luettuani elokuun 8. päivän Herätkää!-lehden minun oli yksinkertaisesti pakko kirjoittaa teille. Haluan kiittää teitä siitä, että olette julkaisseet kirjoituksen pikku-Suzysta. Minusta tuntuu merkilliseltä, koska olen ’pikkulapsiäitini’ ’äiti’; siksi tunsin jonkinlaista hengenheimolaisuutta Suzyn äidin kanssa. Koska jotkut meistä kohtaavat nykyään elämässään monenlaista, haluaisin teidän kaikkien saavan tietää jotakin omista kokemuksistani sekä siitä, miten meitä rohkaisee se työ, jota teette auttaaksenne meitä selviytymään ongelmistamme tai sopeutumaan niihin.
”Downin syndroomaa sairastavan pikku-Suzyn tarina liikutti minua niin syvästi, että itkin. Olen tuntenut useita tällaisia lapsia ja heidän vanhempiaan, ja tunnen suurta empatiaa heitä kohtaan. Lukiessani siitä, kuinka vaikeaa Suzyn elämä oli, surin äitiäni. Olen itse seitsemissäkymmenissä oleva nainen, ja olen nähnyt äitini elämän tekevän nyt täyden kierroksen.
”Muistan, kuinka hän oli ennen sievä, huolehtivainen, rakastettava ja vilkas nuori nainen. Hän on nyt yli 90-vuotias. Olen seurannut, kuinka hänen ruumiinsa on useiden halvausten vuoksi fyysisesti rappeutunut säälittävän vääristyneeksi, mutta kuitenkin hänen elintoimintonsa ovat melkein normaalit.
”Ensimmäisen todetun halvauksen jälkeen hän ei pystynyt täsmäyttämään sekkivihkonsa kirjanpitoa, ei kirjoittamaan ruokakaupan ostoslistaa ja niin edelleen. Vuodessa hänen terveydentilansa oli huonontunut niin paljon, ettei hän kyennyt edes lämmittämään välipalaa tai pientä ateriaa.
”Puolitoista vuotta myöhemmin toinen vaikeahko halvaus riisti häneltä liikuntakyvyn, sorminäppäryyden ja puhekyvyn, ja hän alkoi laskea alleen. Hän oli tullut jälleen ’pikkulapsen’ tasolle, nyt toista kertaa elämässään, ja pidinkin häntä lapsena. Häntä täytyi syöttää, vaihtaa kuiviin kuin vauvaa ja nostaa vuoteesta pyörätuoliin.
”Äiti ei pystynyt puhumaan kertoakseen meille, mitä hän ajatteli, miltä hänestä tuntui, mitä hän halusi tai toivoi. Mutta me opimme kommunikoimaan silmillä, hymyllä ja kyynelillä! Hänen kasvonsa kirjaimellisesti kirkastuivat, kun kerroin hänelle jotakin kiinnostavaa, mitä olin kuullut Jehovan todistajien valtakunnansalissa, jossa kokoonnuimme, tai jos jotkut ystävät sieltä olivat lähettäneet hänelle viestin, tai ehkä jotakin erityisen mielenkiintoista, mitä olin lukenut Herätkää!- tai Vartiotorni-lehdistä.
”Lähtiessäni hänen luotaan hänen silmänsä tavallisesti täyttyivät kyynelistä ja hänellä oli tapana suudella kevyesti poskeani hyvästiksi. Mutta silloin, kun vierailun lopuksi sanoin: ’Äiti, kello on seitsemän, ja minun täytyy mennä kokoukseen valtakunnansaliin’, hänellä oli tapana hymyillä, nyökäyttää päätään myöntymyksen merkiksi ja antaa minulle kunnon suudelma. Sitten hän katseli minua, kun kävelin ovelle, ja hymyillen heilutti sormiaan hyvästiksi siten kuin yksi hänen tyttärentyttärentyttäristään oli opettanut hänelle.
”Halloween-juhla oli tulossa pikapuoliin sen jälkeen, kun hänet oli otettu toipilaskotiin. Eräänä päivänä, kun tulin vierailulle, havaitsin hänen olevan askarteluhuoneessa. Pyörätuolit oli työnnetty sinne, jokaisen pitkän pöydän ääressä oli neljä potilasta ja heidän eteensä oli levitetty kaikenlaista materiaalia, jota tarvitaan Halloween-koristeiden tekemiseen. Siellä äiti istui kasvoillaan nelivuotiaan ilme, josta paistoi selvästi läpi: ’En halua tehdä tätä, enkä aio osallistua tähän!’
”Kävelin hänen taakseen ja sanoin: ’Hei, äiti’, ja kumartuessani alas suutelemaan häntä poskelle kikatin (salatakseni kyyneleeni) ja kuiskasin hänen korvaansa: ’Sinut on tuotu tänne askartelemaan Halloween-rihkamaa.’ Kääntäessään päänsä ylöspäin katsoakseen minuun hänellä oli erittäin ilkikurinen pilke silmissään ja hän hymyili. Sitten hän väänsi kasvonsa syvää halveksuntaa kuvastavaan ilmeeseen! Ja sama toistui kaikkina juhlapäivinä. Hän ei uskonut noihin juhliin, joilla on pakanallinen tausta, ja täällä hän näin raihnaisena piti kiinni vakaumuksistaan.
”Kahdeksan kuukautta sitten sattui jälleen paha halvaus, hän vaipui koomaan ja hänen munuaistensa toiminta alkoi heiketä. Kaikki muut elintoiminnot olivat kuitenkin hyviä. Viisi päivää halvauksen jälkeen hänen lääkärinsä ei voinut uskoa sitä, miten hänen tilansa oli kohentunut. Aluksi hän ei tuntenut ketään meistä. Mutta nyt hän toisinaan reagoi siihen, kun suutelemme häntä. Tunnemme, kuinka hän kevyesti painaa huulensa poskiamme vasten.
”Näiden viimeksi kuluneiden kahdeksan kuukauden aikana äitini on ollut kuin vastasyntynyt vauva, elävä ja hengittävä ihminen, mutta kykenemätön selviämään omin neuvoin hengissä. Pikkulapsi kieltäytyy toisinaan syömästä, mutta puolen tunnin kuluttua se voi itkemällä ilmoittaa, että sen on nälkä tai että se kaipaa huomiota. Äitini ei pysty mitenkään kertomaan meille, mitä hän haluaa tai tarvitsee. Hoitajien ja lähiomaisten on täytynyt oppia tietämään, miksi hän toisinaan pitää ruokaa suussaan pitkän aikaa, muttei nielaise. Lääkärin avustamina olemme saaneet selville, että tämä voi johtua siitä, että hän odottaa röyhtäisyn tulemista, koska hän on osittain halvaantunut eivätkä hänen lihaksensa siksi välistä toimi lainkaan. Jos hän kiirehtii ja nielaisee, ennen kuin se tuntuu hyvältä, hän tukehtuu.
”Voidakseen hoitaa hyvin pikkulasta (jotakuta Suzyn tai äitini kaltaista) ihmisen täytyy kasvattaa itseään. Suzy oli todella onnekas, koska hänellä oli tällainen huolehtiva ja rakastava perhe! Meillä on ollut sikäli onnea, että olemme saaneet kasvatuksen sellaisilta vanhemmilta, joista olemme pitäneet. Kun me vartuimme, äidillä oli tapana lukea meille Vartiotorni-seuran julkaisujen artikkeleita, joissa annettiin terveydenhoitoon liittyviä vihjeitä ja käsiteltiin myös monia muita perhettä kiinnostavia ajankohtaisia aiheita. Hän kannusti minua käyttämään näitä tietoja kirjoittaessani aineita ja pitäessäni suullisia esityksiä koulussa.
”Nyt siis me lapset olemme vanhempina, ja äiti on lapsi. Miksi itkin, kun luin Suzystä? Miksi pikku-Suzy toi mieleen iäkkään äitini? Luulen sen johtuvan siitä, että tunsin jonkinlaista sukulaisuutta hänen äitinsä kanssa. Tunsin myös yhtäkkiä syvän rakkauden ja kiitollisuuden aallon tulvehtivan sisälläni taivaallista Isäämme, Jehova Jumalaa, kohtaan, joka rakastaa meitä kaikkia niin paljon, että hän on tehnyt järjestelyjä, jotta suloinen pikku-Suzy ja äitimme tulevat jonain päivänä Jumalan uudessa maailmassa paratiisimaan päällä olemaan niin täydellisiä kuin hän tarkoitti alun perin ihmisten olevan. – Matteus 6:9, 10; Ilmestys 21:4, 5.
”Toivon, että jonain päivänä tulevassa paratiisissa meidän kaksi perhettämme voivat tavata toisensa ja olla yhdessä toisten kaltaistemme perheiden kanssa. Ehkä voimme silloin vuodattaa ilon kyyneleitä ja riemuita ja nauraa kovasti sekä kiittää ja ylistää Luojaamme, Jehovaa, ja hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, Lunastajaamme.” – Lähetetty.