Länsiafrikkalainen kutoja työssään

Herätkää!-lehden Liberian-kirjeenvaihtajalta

TÄLLÄ meidän pitkälle kehittyneellä vuosisadallamme, jolla toimivat tietokoneohjatut massatuotantolaitokset, on virkistävää katsella ammattimiehen valmistavan kaunista käsityötä samaan tapaan kuin raamatullisina aikoina.

Eräänä päivänä vieraillessani Mustaphan luona löysin hänet kutomasta kangaspuillaan. Entisinä aikoina kutominen oli salainen taito, ja niinpä paikallisen perinteen mukaan kukaan ei saanut seisoa kutojan takana katselemassa hänen työntekoaan. Mustapha selitti, että mende-heimon kutojat kuuluivat yhteen aikaan kaikki samaan sukuun ja heillä oli yhteinen päällikkö. Silloinkin vain hyvin harva itse asiassa tunsi kutomismenetelmän, ja vain huomattavilla päälliköillä oli varaa käyttää hyväkseen kutojan palveluksia.

Kun joku huomattava heimopäällikkö palkkasi kutojan, läheisessä metsässä raivattiin hänelle yksityinen kutomisalue, joka ympäröitiin palmupuiden lehdistä tehdyllä aidalla. Uskottiin yleisesti, että henki auttoi kutojaa vaatteen monimutkaisessa suunnittelutyössä, ja niinpä aitaus esti ketään tulemasta kutomisalueelle kutojan saamatta siitä varoitusta.

Huomattava heimopäällikkö palkkasi kutojan valmistamaan hänelle gbaleen, joka muodostui useista yhteen ommelluista kudotuista kapeista suikaleista, jotka muodostivat yhdessä sängyn päiväpeittoa suuremman vaatteen. Kutoja perheineen ja avustajineen meni asumaan päällikön alueelle, missä heille annettiin maja ja päivittäinen ruoka. Kutoja ei kiirehtinyt suotta, ja häneltä saattoi viedä vuosikin kahden gbaleen valmistamiseen. Kun joku hallituksen virkailija tai muu huomattava vieras tuli käymään, gbalee annettiin hänelle lahjaksi. Kutojalle ei maksettu hänen työstään palkkaa rahassa, vaan hänelle saatettiin antaa lehmä tai neitsyttyttö.

Nykyajan kutojat, kuten Mustapha, toimivat kuitenkin kaupallisella pohjalla. Mustapha on jopa tehnyt sopimuksen valmistaa kaikki tekstiilit Monroviassa sijaitsevaan Afrikan yhtenäisyysjärjestön kokoussaliin. Turistikaupan kehittymisen myötä markkinat kasvavat pukujen, paitojen, päiväpeittojen, pikkuliinojen ja muitten kudottujen tuotteiden valmistamiseen.

Perusmateriaalien lähde

Sain tietää, että kaikki perusmateriaalit voidaan hankkia paikallisesti. Langat valmistetaan puuvillasta. Puuvillaa on kahta lajia: matalakasvuista (valkoista) ja korkeakasvuista (ruskeaa). Puuvilla erotetaan sitten värin mukaan – ruskea, vaaleanruskea ja valkoinen – ja asetetaan kinjoihin (varastokoreihin).

Minut kutsuttiin käymään iäkkään naisen, Siahin, luona nähdäkseni, miten puuvillaa valmistellaan kutojan käytettäväksi. Nainen oli hyvin ylpeä saadessaan näyttää taitojaan.

Ensimmäinen tehtävä on poistaa siemenet puuvillasta. Tämän tekemiseksi puuvilla asetetaan puupölkylle, ja pyöreää keppiä tai raudanpalasta vieritetään sen yli. Tällä tavoin siemenet painetaan ulos puuvillasta. Sitten siemenistä puhdistetut puuvillakuidut asetetaan koreihin odottamaan seuraavaa vaihetta, karstaamista.

Tätä valmistusvaihetta on ilo katsella. Puuvillakuitu taitetaan jousen jänteen ympärille, jota nypitään toistuvasti puuvillan löystyttämiseksi. Lopulta puuvillasta tulee pumpulimaista. Sitten siitä vedetään kämmenenkokoisia kappaleita, jotka taputetaan litteiksi, ja asetetaan löysinä kerroksina koreihin valmiina kehräystä varten.

Seuraava vaihe, kehrääminen, on useimmiten naisten työtä. Tämä tuo mieleen Raamatun suosituksen kelpo vaimosta: ”Hän ojentaa kätensä kehrävarteen ja käyttelee värttinää kämmenissään.” (Sananlaskut 31:19) Tämä kuvaakin täsmällisesti yhä käytettyä menetelmää, jonka Siah näytti minulle.

Ensin hän kiertää karstatun puuvillakuituhahtuvan löysästi sileän kepin, kehrävarren ympärille. Pitäen kehrävartta korkealla vasemmassa kädessään hän vetää kuituja alas oikealla kädellään pyörittäen niitä samalla yhteen muodostamaan karkeaa lankaa. Lanka kiinnitetään värttinään, ja nopeasti pyörivä värttinä kiertää sitä edelleen.

Koska puuvilla on tavallisesti valkoista tai ruskeaa, ihmettelin, miten heleät värit saatiin aikaan. Kirkasta punaista väriä saadaan keittämällä afrikkalaisen punapuun kaarnaa. Keltainen väri tulee kurkumakasvista. Erästä juurta käsitellään samalla tavalla ruskean värin aikaansaamiseksi. Tuhkaa lisätään tekemään väreistä pysyviä.

Heleän sininen väri saadaan indigokasvin nuorista hennoista lehdistä. Lehdet murskataan jaloilla maton päällä, ja sitten niitä kuivataan auringossa kolme- tai neljä päivää. Sen jälkeen ne asetetaan löysästi varastokoreihin, jotka ripustetaan talon räystään alle. Myöhemmin väriaineet otetaan koreista ja sekoitetaan veteen. Silloin niitä pidetään suurissa päällystetyissä saviruukuissa, joita voidaan nähdä pihalla tai talon takana pystyssä tai maahan upotettuna. Lankaa pidetään väriaineessa noin päivän kerrallaan, ja eri värisävyt saadaan aikaan sillä, miten monta kertaa lankoja käytetään väriaineessa.

Kehräämisen taitoa on käytetty vuosisatojen ajan monien sellaisten esineitten valmistamiseen, jotka lisäävät elämämme nautintoa. Minusta oli varsin ihastuttavaa oppia omin silmin joitakin siihen liittyviä yksityiskohtia.