Oppia jarawalaisilta

Herätkää!-lehden Intian-kirjeenvaihtajalta

”VERENPAINEESI on liian korkea, ja hermosi ovat riekaleina. Matkusta jollekin trooppiselle saarelle ja rentoudu!” Jos olet nykyajan sivistyksen aiheuttamien jännitysten ja paineiden alaisena, juuri tämä saattaisi olla tarvitsemasi neuvo. Ja vaikka kyseessä eivät olisikaan lääketieteelliset syyt, kuka voi vastustaa näin houkuttelevaa ehdotusta? Miksi et siis lähtisi pois kaiken kiireen keskeltä käymällä Andamaaneilla, jarawalaisten kotiseudulla?

Andamaanit? Jarawalaiset? Älä ole ihmeissäsi, jos et ole koskaan kuullut niistä, sillä ne ovat kaukana maailman turismin tavanomaisista reiteistä. Jos katsot kartasta, löydät Andamaanit Bengalinlahdesta Intian ja Myanmarin (entisen Burman) välistä. Tämä saaristo, joka koostuu noin 300 saaresta, on nykyään Intian tasavallan äärilaidalla.

Sivistymätön kansa?

Saaret ovat neljän negriittoheimon – isoandamaanilaisten, jarawalaisten, sentineliläisten ja ongelaisten – kotiseutua. Negriittojen – sana tarkoittaa ”pieniä neekereitä” – ajatellaan olevan muinaisen, tummaihoisen, kääpiörodun jälkeläisiä. Tämä rotu asutti aikoinaan suurimman osan Kaakkois-Aasiaa ja Oseaniaa. Eristyneisyytensä vuoksi heidän on sanottu olevan ”kivikauden ihmisen” puhtaimpia jäänteitä tai kuten saaria aikanaan hallinneen brittiarmeijan luutnantti Colebrook sanoi, ”sivistymättömimpiä maailmassa”.

Vuonna 1858, jolloin englantilaiset perustivat saarille rangaistussiirtokunnan, isoandamaanilaisia oli tuhansia. Pian ulkopuolisten taudit – tuhkarokko, kuppa ja muut – oopiumiriippuvuuden ja alkoholismin ohella hävittivät heimon jäseniä. Nykyään vain muutamia heistä, kaikki sekarotuisia, on jäljellä pienellä Straitsaarella. Ongelaiset kärsivät samanlaisen kohtalon.

Vuosikausia jarawalaiset ja sentineliläiset pidättyivät yhteyksistä ulkopuolisiin, ja siten he välttyivät riistämiseltä. Vihamielisyytensä vuoksi he onnistuivat pysymään eristyksissä mutta saivat myös sivistymättömien ja verenhimoisten kannibaalien maineen. Vain muutama vuosi sitten kun antropologisen osaston virkailijat Port Blairista, Andamaanien pääkaupungista, yrittivät ottaa yhteyttä erääseen heimoryhmään North Sentinelin saarella, heidän moottoriveneensä sai vastaansa nuolisuihkun; yksi nuoli lävisti valokuvaajan jalan.

Mikä on tehnyt heistä niin vihamielisiä? M. V. Portman, viime vuosisadan lopulla saaria hallinnut brittiläinen viranomainen, huomautti: ”Saapuessamme jarawalaiset olivat rauhallisia ja meille vaarattomia, eivätkä he koskaan häirinneet meitä, kunnes me rupesimme jatkuvasti ahdistelemaan heitä yllyttämällä rannikon andamaanilaiset heitä vastaan. Kun näitä levottomuuksia oli kestänyt muutama vuosi, jarawalaisten elämä kävi hyvin vaikeaksi, ja kostoksi he alkoivat hyökätä meidän kimppuumme. Oli meidän syytämme, että jarawalaisista tuli vihamielisiä.”

Jarawalainen elämäntapa

Jarawalaiset ovat puolipaimentolaisia. He elävät noin 30:n ryhmissä, ja muutama naapuriryhmä muodostaa heimon. Kukin ryhmä siirtyy paikasta toiseen selvästi määriteltyjen rajojen sisäpuolella eikä tunkeudu luvatta toisten ryhmien alueelle. He elävät rehevässä, trooppisessa ympäristössä. He eivät viljele maata eivätkä pidä kotieläimiä. Heidän toimeentulonsa riippuu heidän jousistaan, nuolistaan ja keihäistään – he ovat metsästäjiä ja kalastajia.

Heidän elämäntapaansa kuuluu, että ruoka jaetaan yhteisesti. Jos siis joku ryhmässä pyydystää kilpikonnan, se kuuluu kaikille. Jos joku pyydystää sian, se kuuluu kaikille. Heidän sosiaalisessa järjestyksessään ei ole mitään omistamiseen perustuvia luokkaeroja. ”Jarawalaisia ei voida laisinkaan pitää köyhinä”, sanoi eräs antropologisen osaston virkamiehistä. ”Heillä on yltäkyllin kaikkea, mitä he tarvitsevat.”

Erikoista jarawalaisissa on se, että he kuuluvat niihin harvoihin kansoihin kautta maailman, jotka eivät osaa tehdä tulta. He saavat tulensa metsäpaloista, jotka ovat syttyneet usein toistuvien ukkosmyrskyjen aikana iskeneestä salamasta. Ja he varjelevat tuliaan huolellisesti pitäen ne palamassa ja jopa kantaen niitä mukanaan liikkuessaan.

Nykyisen sivistyneen maailman onnettomuus on moraaliarvojen luhistuminen. ”Jarawalaisten keskuudessa ei ole esiaviollisia sukupuolisuhteita”, sanoi virkamies, jota lainattiin edellä. ”Aviorikos on hyvin harvinaista. Syyllinen kohtaisi voimakkaan paheksunnan yhdyskunnan taholta. Hänestä voisi tuntua niin pahalta, että hän jättäisi yhdyskunnan joksikin ajaksi, ennen kuin tuntisi voivansa palata.” Onko sinun ”sivistyneessä” yhdyskunnassasi elävillä ihmisillä näin herkkä moraalitaju?

Nykyajan sivistyneen maailman tunnusmerkkejä ovat korkea verenpaine, sydäntauti, syöpä ja muut sellaiset. Jarawalaisia eivät vaivaa tällaiset sairaudet. Vaikka he ovatkin pienikasvuisia – miehet eivät ole 1,5 metriä pidempiä ja naiset ovat näitä lyhyempiä – heitä on sanottu ”sopusuhtaisimmiksi pikkuihmisiksi, joita on olemassa”. Omassa ympäristössään he sairastuvat harvoin.

Vaikka uskonto ei olekaan näkyvästi esillä jarawalaisten elämässä, heillä on joitakin rituaaleja, jotka liittyvät kuolleisiin. Kun joku kuolee, ruumis haudataan, ja maja, jossa vainaja aikaisemmin asui, hylätään. Joidenkin kuukausien kuluttua ruumis kaivetaan esiin. Sitten lähin sukulainen pitää pääkalloa tai useimmiten alaleukaa mukanaan. Jonkin ajan kuluttua muut sukulaiset pitävät sitä vuorollaan. Tämän tavan ajatellaan osoittavan kunnioitusta kuollutta kohtaan, ja se liittyy selvästi heidän käsityksiinsä kuolleista. Jarawalaiset uskovat, että on olemassa sielu, elämän kantaja, joka jatkaa elämäänsä toisessa maailmassa. Lisäksi he uskovat, että sielu on yhä kiinnostunut heistä. Niinpä he eivät tee mitään, mikä saattaisi suututtaa sitä.

Koti yltäkylläisyyden keskellä

Jarawalaiset saavat nauttia kotiseudusta, jossa on kaikkea runsaasti. Monien saaria koristavien kauniiden kasvien joukossa on loisteliaita orkideoita, joista joitakin tavataan vain näiltä saarilta. Tuon seudun kasvitieteilijän tri N. B. Balakrishnanin mukaan saatiin vuonna 1880 joistakin näistä orkidealajeista ”ikään kuin harvinaisista timanteista” ”satumaisia hintoja Englannissa”.

Eräs saksalainen tiedemies löysi hiljattain Sentinelsaarelta, sormensa menettämisen hinnalla, palmurosvon eli kookosravun. Valtion kalastusosaston näyttelyssä Port Blairissa Andamaaneilla on ollut näyttelytaulussa kuvaus palmurosvosta, jossa väitetään: ’Vaarallinen kookospähkinäviljelmille. Kiipeää kookospalmuihin. Poimii kypsät hedelmät. Murskaa kuoren pelottavilla saksillaan. Juo kookosmaidon ja syö siemenvalkuaisen.’ Toiset kuitenkin epäilevät sitä, että tämä rapu todella tekee kaiken tämän. Vaikka arvostelijat myöntävätkin, että tämä rapu kiipeää puissa, he sanovat, että se vain avaa ja syö vaurioituneita kookospähkinöitä, jotka ovat jo maassa.

Entä tulevaisuus

Käykö jarawalaisille nykyisen sivistyneen maailman painostuksen alaisuudessa kuten isoandamaanilaisille ja ongelaisille – vähenevätkö he vähitellen ja häviävätkö he ehkä lopulta sukupuuttoon? Vain aika näyttää. Mutta vuosisatojen ajan ennen ulkopuolisten tuloa he olivat pitäneet huolta heidän Jumalalta saamastaan kodista ja käyttäneet sen antimia epäitsekkäästi. He ovat todellakin viettäneet yksinkertaista, rauhallista elämää. Voimmeko me oppia jotakin jarawalaisilta?

[Kuva s. 24]

Tämä puissa kiipeilevä rapu syö kookospähkinöitä