Espanjan katolinen kirkko – vallan väärinkäyttäjä

”Mitä enemmän on valtaa, sitä vaarallisempaa on sen väärinkäyttö.” – Edmund Burke.

MAHTAVIN hallitsija 1500-luvun Euroopassa oli Filip II, Espanjan katolinen kuningas. Hänen laaja imperiuminsa, ”jossa aurinko ei koskaan laskenut”, ulottui Meksikosta Filippiineille ja Alankomaista aina Hyväntoivonniemelle.

Hänen kunnianhimonsa oli kuitenkin luonteeltaan enemmän uskonnollista kuin poliittista: hän halusi puolustaa katolisuutta Euroopassa ja levittää kirkon oppeja kaikkialle laajaan valtakuntaansa. Papit olivat kasvattaneet hänet, joten hän oli vakuuttunut siitä, että katolinen kirkko oli hänen monarkiansa ja sivistyksen viimeinen turva. Ennen kaikkea hän oli kirkon lapsi.

Hän pyrki edistämään kirkon etuja monin eri tavoin: hän antoi siunauksensa inkvisition julmille menetelmille; hän soti protestantteja vastaan Alankomaissa ja turkkilaisia ”vääräuskoisia” vastaan Välimerellä; hän nai vastentahtoisesti Maria I Tudorin, sairastelevan Englannin kuningattaren, jolle hän ei kuitenkaan onnistunut hankkimaan katolista perillistä; myöhemmin hän lähetti ”voittamattoman armadan” kääntämään Englantia väkisin pois protestanttisuuden otteesta, mutta yritys epäonnistui. Hänen kuollessaan Espanja oli rutiköyhä maa – siitäkin huolimatta, että siirtomaista oli saatu valtavat määrät kultaa.

Kolme ahdistavaa vuosisataa inkvisition varjossa

Kuninkaan jälkeen mahtavin mies Espanjassa oli suurinkvisiittori. Hänen tehtävänään oli pitää huolta Espanjan katolilaisten opillisesta puhtaudesta ja turmeltumattomuudesta. Harhaoppiset pitivät mielipiteensä omana tietonaan tai lähtivät maanpakoon, edellyttäen tietenkin, että inkvisition asiamiehet eivät olleet tavoittaneet heitä sitä ennen. Inkvisition epäinhimillinen koura ylti jokaiseen, ja ainoana poikkeuksena oli kenties vain kuningas – ei edes katolinen papisto ollut epäilyn ulkopuolella.

Toledon arkkipiispa sai virua vankilassa seitsemän vuotta mitä heiveröisimpien todisteiden nojalla, vaikka paavikin oli protestoinut sitä vastaan useaan otteeseen. Kukaan ei Espanjassa uskaltanut korottaa ääntään hänen puolustuksekseen. Perusteluna oli, että ’on parempi tuomita viaton mies kuin saattaa inkvisitio häpeään’.

Inkvisitio meni konkistadorien mukana Amerikoissa oleviin Espanjan siirtokuntiin. Vuonna 1539, vain muutama vuosi Meksikon valloituksen jälkeen, joutui atsteekkien päällikkö Ometochtzin syytteeseen epäjumalanpalveluksesta todisteitten perusteella, jotka oli saatu hänen 10-vuotiaalta pojaltaan. Vaikka hän vetosi omantunnonvapauteen, hänet tuomittiin kuolemaan. Kansankielinen Raamattu oli kielletty kirja niin siirtomaissa kuin Espanjassakin. Jerónimo López kirjoitti vuonna 1541: ”On mitä vaarallisin erehdys opettaa intiaaneille tiedettä ja vielä vaarallisempaa antaa heille Raamattu – – käteen. – – Monia on Espanjassamme menetetty tällä tavalla.”

300 vuotta inkvisitio piti Espanjaa ja sen valtapiiriä tiukassa valvonnassaan, kunnes siltä vihdoin loppuivat rahat ja uhrit. Ja ilman uhreja, jotka pakotettiin maksamaan kovia sakkoja, koko koneisto lakkasi vähitellen toimimasta.a

Muutoksen tuulia

Inkvisitiolaitoksen häviäminen sai 1800-luvun Espanjassa vapaamielisyyden kasvamaan ja katolisen kirkon mahdin vähitellen heikkenemään. Perättäiset hallitukset ottivat takavarikkoon kirkon maat, jotka noihin aikoihin käsittivät kolmanneksen koko viljellystä maa-alasta. 1930-luvulla sosialistinen pääministeri Azaña julisti: ”Espanja on lakannut olemasta katolinen”, ja hänen hallituksensa toimi sen mukaisesti.

Valtio ja kirkko erotettiin täysin toisistaan, ja pappien valtiolta saama rahallinen tuki lakkautettiin. Koululaitos oli tarkoitus irrottaa kirkon alaisuudesta, ja jopa siviilivihkiminen ja -avioero otettiin käyttöön. Kardinaali Segura pahoitteli näin ’ankaraa iskua’ ja pelkäsi kansakunnan säilymisen puolesta. Näytti siltä kuin katolisuus väistämättä taantuisi, mutta siinä vaiheessa – vuonna 1936 – tapahtui jotakin erikoista: puhkesi sotilaskapina, joka järkytti Espanjaa.

Sisällissota – julma ristiretki

Vallankaappausta johtavilla kenraaleilla oli vaikuttiminaan poliittiset näkökohdat, mutta pian selkkaus sai uskonnollisia sävyjä. Muutaman viikon kuluttua kapinaannoususta huomasi kirkko, jonka valtaa hieman aiemmin laaditut lait olivat jo heikentäneet, joutuneensa äkisti kaikkialla rajun hyökkäyksen kohteeksi.b Sotilaskaappauksen intomieliset vastustajat, jotka rinnastivat Espanjan kirkon diktatuuriin, tappoivat tuhansia pappeja ja munkkeja. Kirkkoja ja luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Joissakin osissa Espanjaa riitti pelkkä papinkaavun käyttäminen miehelle kuolemantuomioksi. Oli aivan kuin inkvisition hirviö olisi noussut haudastaan nielemään omia alullepanijoitaan.

Tällaisen uhan edessä Espanjan kirkko kääntyi jälleen kerran maallisen vallan – tällä kertaa armeijan puoleen – puolustaakseen etujaan ja palauttaakseen maan puhdasoppiselle katoliselle tielle. Ensimmäiseksi sisällissodalle täytyi kuitenkin antaa ”pyhän sodan”, ”ristiretken” – kristinuskon puolustajan – leima.

Kardinaali Gomá, Toledon arkkipiispa ja Espanjan kirkon pää, kirjoitti: ”Onko Espanjan sota sisällissota? Ei, vaan siinä on kyse niiden taistelusta, joilla ei ole Jumalaa – – todellista Espanjaa vastaan, katolista uskontoa vastaan.” Hän sanoi kenraali Francoa, kapinallisten johtajaa, ”Jumalan maallisten suunnitelmien toteuttajaksi”. Muut Espanjan piispat esittivät samanlaisia mielipiteitä.

Totuus ei luonnollisestikaan ollut aivan näin yksioikoinen. Myös monet tasavaltalaisten puolella taistelleista olivat vilpittömiä katolilaisia, varsinkin baskialueella, joka perinteisesti on ollut vahva katolisuuden linnake. Niinpä tässä sisällissodassa taistelivat katolilaiset katolilaisia vastaan – kaikki yhdessä Espanjan katolisen uskonnon puolesta, jollaiseksi piispat olivat sodan luonteen määritelleet.c

Kun Francon joukot lopulta valloittivat baskimaakunnat, ne teloittivat 14 pappia ja vangitsivat vielä useampia. Kirjoittaessaan katolisiin baskeihin kohdistuneista julmuuksista ranskalainen filosofi Jacques Maritain toteaa, että ”pyhä sota vihaa uskovaisia, jotka eivät palvele sitä, kiihkeämmin kuin vääräuskoisia”.

Kun sisällissotaa oli käyty kolme vuotta ja molemmin puolin oli syyllistytty julmuuksiin ja verenvuodatukseen, se päättyi Francon joukkojen voittoon. 600000–800000 espanjalaista kuoli, monet heistä voittajien raakojen kostotoimien uhreina.d Kardinaali Gomá väitti häpeämättä paimenkirjeessään: ”Kukaan ei voi kiistää, etteikö se voima, joka on ratkaissut tämän sodan, olisi ollut itse Jumala, hänen uskontonsa, hänen säädöksensä, hänen lakinsa, hänen olemassaolonsa ja hänen toistuva vaikutuksensa historiaamme.”

Inkvisition 1400-luvulla tapahtuneesta perustamisesta aina Espanjan sisällissotaan (1936–1939) asti kirkko ja valtio olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina toimineet yhdessä. Epäilemättä tämä epäpyhä liitto oli palvellut kummankin etuja. Ne viisi vuosisataa, jotka kirkko oli käyttänyt maallista valtaa – ja käyttänyt sitä myös väärin – olivat kuitenkin vakavasti heikentäneet kirkon hengellistä arvovaltaa. Siitä enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 8

Miten piispat suhtautuivat Espanjan sisällissotaan

Pian sen jälkeen kun sota oli puhjennut (vuonna 1936), sanoi kardinaali Gomá sitä kamppailuksi, jossa ovat vastakkain ”Espanja ja anti-Espanja, uskonto ja ateismi, kristillinen sivistys ja barbarismi”.

La Guerra de España, 1936–1939, s. 261.

Cartagenan piispa lausui: ”Siunattuja ovat tykit, jos evankeliumi kukoistaa niiden avulla murretuissa aukoissa.”

La Guerra de España, 1936–1939, s. 264, 265.

Heinäkuun 1. päivänä 1937 julkaisivat Espanjan piispat yhteisen kirjeen, jossa hahmoteltiin katolisen kirkon kanta sisällissotaan. Siinä sanottiin muun muassa näin:

”Rauhaisasta hengestään huolimatta kirkko – – ei ole voinut suhtautua tähän sotaan välinpitämättömästi. – – Espanjassa kansallinen liike [fasistisen Francon sotavoimat] on ainut keino, jolla oikeudenmukaisuus, rauha ja niistä koituvat siunaukset voidaan saada takaisin.”

”Uskomme, että nimi Kansallinen liike on sopiva nimi, ensinnäkin sen hengen takia, joka tähän nimeen liittyy, sillä se heijastaa Espanjan kansan valtaenemmistön ajattelutapaa, ja se on koko kansakunnan ainut toivo.”

Enciclopedia Espasa-Calpe, vuosia 1936–1939 koskeva liite, s. 1553–1555.

Muissakin maissa ryhtyivät katoliset piispat nopeasti tukemaan espanjalaisia virkaveljiään. Pariisin arkkipiispa, kardinaali Verdier, sanoi sisällissotaa ”kristillisen sivistyksen ja ateistisen sivistyksen väliseksi kamppailuksi”, kun taas saksalainen kardinaali Faulhaber kehotti kaikkia maanmiehiään rukoilemaan niiden puolesta, jotka ”puolustavat Jumalan pyhiä oikeuksia, jotta Hän soisi voiton niille, jotka taistelevat [tässä] pyhässä sodassa”.

Enciclopedia Espasa-Calpe, vuosia 1936–1939 koskeva liite, s. 1556, 1557.

[Kuva s. 7]

Luostaripalatsi San Lorenzo del Escorial. Täältä käsin hallitsi Filip II imperiumiaan, ”jossa aurinko ei koskaan laskenut”