Avaruusolennot – ikivanha unelma
AVARUUSOLENNOT eivät ole nykyajan tieteiskirjailijoitten keksintöä. 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt kreikkalainen filosofi Metrodorus opetti, että maailmankaikkeus, joka käsittäisi vain yhden asutun maailman, olisi samanlainen mahdottomuus kuin se, että suuri pelto kasvattaisi vain yhden maissintähkän. Roomalainen runoilija Lucretius kirjoitti 100-luvulla eaa., että ”muissa osissa avaruutta on muita maailmoja ja erilaisia ihmisrotuja”.
Tällainen oppi maailmojen monilukuisuudesta oli vuosisatoja vastenmielinen kristikunnalle. Kuitenkin noin vuodesta 1700 lähtien aina vuosisatamme alkupuolelle asti olivat useimmat lukeneet ihmiset – heidän joukossaan monet historian suurimmista tiedemiehistä – vakaasti sitä mieltä, että on muitakin sellaisia maailmoja, joissa on elämää. Erästä etevää opettajaa ryöpytettiin viime vuosisadan puolivälissä joka suunnalta, kun hän oli rohjennut laatia kirjoitelman, jossa hän kiisti koko opin.
Ihmiset olivat ilmeisen halukkaita uskomaan avaruusolentoihin siitäkin huolimatta, että todisteet olivat hyvin heiveröisiä. Vuonna 1835 eräs sanomalehtimies kirjoitti, että tähtitieteilijät olivat löytäneet kuusta elämää. Hänen mukaansa kaukoputkella oli nähty merkillisen näköisiä eläimiä, eksoottisia kasveja ja jopa pieniä siivekkäitä ihmisiä, jotka liitelivät ilmassa ja elehtivät näkyvästi käsillään. Hänen sanomalehtensä levikki kasvoi huimasti. Monet uskoivat hänen tarinaansa senkin jälkeen, kun se oli osoittautunut huijaukseksi.
Tiedemiehet olivat hekin optimistisia. 1800-luvun loppupuolella tähtitieteilijä Percival Lowell oli vakuuttunut siitä, että hän saattoi nähdä planeetta Marsissa mutkikkaan kanavaverkoston. Hän piirsi siitä tarkat kartat ja kirjoitti kirjoja, joissa kerrottiin kanavanrakentajien ympärilleen luomasta kulttuurista. Ranskassa oli tiedeakatemia niin varma siitä, että avaruudessa on elämää, että se tarjosi palkkion sille, joka ensimmäisenä saisi yhteyden joihinkin muihin maapallon ulkopuolella eläviin olentoihin kuin marsilaisiin.
Jotkut ehdottivat omituisia keinoja yhteyden saamiseksi lähimaailmoissa asustaviin olentoihin. Ne vaihtelivat Saharaan sytytettävistä valtavista tulista geometrisen muotoisiin metsiin, joita olisi pitänyt istuttaa Siperiaan. Vuonna 1899 eräs amerikkalainen keksijä pystytti maston, jonka päässä oli kuparinen pallo, ja hän lähetti sen avulla voimakkaita sähkösykäyksiä merkiksi marsilaisille. Ihmisillä nousivat hiukset pystyyn, ja valot hehkuivat kahdeksan kilometrin säteellä, mutta Marsista ei tullut vastausta.
Täynnä toivoa
Vaikka se tekniikka, jonka avulla tänä päivänä etsitään elämää muista maailmoista, voikin olla uutta, niin eräs asia on kuitenkin ennallaan: Tiedemiehet ovat edelleen varmoja siitä, ettei ihmiskunta ole yksin maailmankaikkeudessa. Näin tähtitieteilijä Otto Wöhrbach länsisaksalaisessa sanomalehdessä Nürnberger Nachrichten: ”On tuskin yhtään sellaista luonnontieteilijää, joka vastaisi kieltävästi, jos häneltä kysyttäisiin, onko maapallon ulkopuolella elämää.” Gene Bylinsky, kirjan Life in Darwin’s Universe (Elämä Darwinin maailmankaikkeudessa) tekijä, ilmaisi asian seuraavasti: ”Jos radioastronomeihin on uskomista, niin jonain päivänä avaruuden käsittämättömän leveän kuilun yli kiitää tähdistä tuleva viesti, joka lopettaa kosmisen yksinäisyytemme.”
Miksi tiedemiehet ovat niin varmoja siitä, että muissakin maailmoissa on elämää? Heidän optimisminsa lähtökohtana ovat tähdet. Niitä on runsaasti – omassa Linnunradassammekin eli galaksissa miljardeja. Sen jälkeen tulee olettamusten vuoro. Koska monilla näistä tähdistä täytyy olla myös planeettoja eli kiertotähtiä, jotka kiertävät niiden ympäri, niin joihinkin näistä maailmoista on täytynyt kehittyä myös elämää. Tällaisen päätelmäketjun perusteella tähtitieteilijät ovat arvelleet, että Linnunradassamme saattaa olla tuhansia tai kenties jopa miljoonia kulttuureja.
Onko sillä merkitystä?
Mitä merkitystä sillä on, onko muilla taivaankappaleilla elämää vai ei? Tiedemiesten mielestä vastauksen saaminen – oli se sitten kumpainen tahansa – tekisi ihmissukuun valtavan vaikutuksen. Jos saamme tietää olevamme yksin koko kaikkeudessa, heidän mukaansa se opettaisi ihmiset antamaan arvoa täällä vallitsevalle elämälle sen ainutlaatuisuuden takia. Toisaalta eräs arvostettu tiedemies on ajatellut asiaa niin, että jos avaruudesta löytyy kulttuureja, ne todennäköisesti olisivat meitä miljoonia vuosia edellä kehityksessä, ja ne voisivat jakaa meille laajaa viisauttaan. Ne voisivat opettaa meitä parantamaan sairautemme ja tekemään lopun saastumisesta, sodista ja nälästä. Ne saattaisivat jopa osoittaa meille, miten kuolemakin voidaan voittaa.
Ei enää sairauksia, sotia eikä kuolemaa – tällainen toivo olisi ihmisille suuriarvoinen näinä ahdistavina aikoina. Epäilemättä se olisi sitä sinullekin. Olet silti todennäköisesti yhtä mieltä siitä, että on parempi olla ilman minkäänlaista toivoa kuin turvautua pettävään toivoon. Siksi meidän onkin tärkeää selvittää itsellemme, onko tiedemiehillä riittäviä perusteita sille väitteelleen, että maailmankaikkeus tosiaankin on täynnä asuttuja maailmoja.
[Huomioteksti s. 5]
Onko tiedemiehillä riittäviä perusteita sille väitteelleen, että maailmankaikkeus on täynnä asuttuja maailmoja?