Haidat – ”sumuisten saarten” ainutlaatuinen kansa
Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
NOIN 200 vuotta sitten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat ja kauppiaat olivat sekä ihastuneita että yllättyneitä tavatessaan ensi kerran haida-intiaaneja, Kanadan länsirannikolla sijaitsevan vasta äskettäin löydetyn saariryhmän ainutlaatuisia asukkaita.
Nämä ensitapaamiset olivat sekä juhlallisia että ystävällisiä. Huolitellut käsin yhdestä setripuusta koverretut kanootit täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat toisinaan pukeutuneet hienoimpiin hylkeennahkaviittoihin, tulivat joukoittain tapaamaan jokaista kauppalaivaa. Erään kerran erään kanootin soutajat alkoivat laulaa, ja ystävällisenä eleenä yksi miehistä nousi seisomaan pudottamaan sulkia veteen. (Kotkan untuvat vertauskuvasivat ystävyyttä ja tervetulotoivotusta.) Erään toisen kerran muuan intiaanipäällikkö lähestyi vieraita ja lauloi tervetuliaisiksi yksinlaulun 200 rannalla seisovan äänen yhtyessä lauluun.
Haida Gwaii eli haidojen kotimaa koostuu 150 saaren muodostamasta tikarinmuotoisesta saaristosta, joka sijaitsee noin 100 kilometrin päässä Kanadan läntisen provinssin, Brittiläisen Kolumbian, rannikolta. Nykyään näitä sumuisia saaria kutsutaan Kuningatar Charlotten saariksi. Japanista tuleva lämmin Japanin merivirta tasoittaa saaren sääoloja. Leudoista lämpötiloista huolimatta saaret voivat joutua kovien myrskytuulien riepoteltaviksi.
Keitä haidat ovat?
Haidojen alkuperästä tai heidän saapumisestaan Kuningatar Charlotten saarille tiedetään hyvin vähän, sillä heidän historiastaan tai kulttuuristaan ei ole olemassa lainkaan kirjoitettuja muistiinmerkintöjä. Heidän menneisyytensä peittyy menneisyyden hämäryyteen aivan kuin nuo sumuiset saaret itse. Joidenkuiden mielestä haidat saapuivat Aasiasta Beringinsalmen kautta, kun taas toiset väittävät heidän tulleen kanooteilla Japanin virran mukana. Käytettävissä on vain Jäljellä on kuitenkin pelkkä suullisten perinteitten kokoelma, jossa tosiasiat ja tarut ovat sekoittuneet toisiinsa. Yhden tarun mukaan haidat nousivat suuresta korpin avaamasta simpukankuoresta, joka oli ollut Kuningatar Charlotten saarten suurimman saaren, Grahamsaaren, Rose Point -nimisessä pohjoisimmassa kärjessä.
Nämä lukuisat myytit ja legendat luovat vain vähän jos lainkaan valoa haidojen alkuperään, mutta on kiinnostavaa, että useat tarinat kertovat kuitenkin suuresta tulvasta, joka peitti korkeimmat huiput, ja vain rakentamalla suuren tukkilautan ja viemällä sinne elintarvikkeita saattoi kukaan pysyä hengissä. Muuan Skidegatesta kotoisin oleva haida-vanhin todisti: ”Monet kansaamme kuuluvista tuntevat tämän vedenpaisumuskertomuksen, sillä se on totta. Niin todella tapahtui monta, monta vuotta sitten.”
Haidat, jotka ovat itsevarmoja, kekseliäitä ja erittäin luomiskykyisiä, olivat perustaneet rikkaan ja monimutkaisen yhteiskuntarakennelman jo kauan ennen vuotta 1774, jolloin eurooppalaiset saapuivat. Kansa oli jakautunut kahtia: Kotkan heimoon ja Korpin heimoon. Vastasyntynyt lapsi kuului automaattisesti äitinsä heimoon. Tässä äidin sukuperään perustuvassa yhteiskunnassa lapset kuuluivat aina äidin heimoon. Aviopuolisot tuli valita vain vastakkaisesta heimosta, ja kihlauksen hoiti usein äiti, kun hänen poikansa tai tyttärensä oli vielä hyvin nuori.
Toteemipaalujen merkitys
Suvun tai heimon vaakunat, joissa esiintyi symboleina joko luonnon eläimiä tai mytologisia olentoja, olivat omistajansa ylpeyden aihe, josta hänet saattoi tunnistaa. Kotkan heimon vaakunoissa esiintyi kaiverrettuja tai maalattuja tyyliteltyjä kotkia, merimetsoja, majavia ja koirahaita, kun taas Korpin heimon vaakunoissa oli lumivuohia, tappajavalaita, harmaakarhuja sekä sateenkaaria. Nämä vaakunat eivät olleet pelkkiä koristeita vaan kuvasivat itse sukua, sen varakkuutta ja yhteiskunnallista asemaa sekä heimon etuoikeuksia, lauluja ja tarinoita.
Vaikka noita kaiverrettuja paaluja ei palvottu epäjumalina, joillakin vaakunan kuvilla oli mytologisia tai hengellisiä merkityksiä, joten ne kuvasivat yliluonnollisia esi-isiä, joilla oli taikavoimia muuttaa itsensä eläimiksi ja takaisin kuviksi. Alle sadan vuoden ajan, noin vuodesta 1840 eteenpäin, paalujen kaivertaminen ja pystyttäminen oli hyvin yleistä. Nyt nämä suuret setripuiset paalut, jotka sääolot ovat haalistaneet hopeanharmaiksi, hiljalleen mätänevät ja kaatuvat. Jotkin paalut olivat 18 metrin korkuisia ja puolentoista metrin paksuisia.
Keväästä syksyyn haidalaiset keräsivät ja varastoivat ravintoa. Merestä he saivat paljon kalaa, simpukoita, sillinmätiä sekä merilevää. He ottivat kiinni hylkeitä sen rasvan vuoksi voidakseen vaihtaa sitä kynttiläkuoreen rasvaan, sillä tuota kalaa ei ollut pyydettävissä heidän saaristovesistään. Kynttiläkuoreen rasvaa arvostetaan yhä tänäkin päivänä, sillä se antaa hyvän maun kaikenlaisiin ruokiin. Heidän ruokavalionsa lisänä syötiin linnunmunia, metsämarjoja, hienonnettuja juuria sekä metsänriistaa.
Haidalaisia ei tunnettu maanviljelijöinä, mutta kun he tutustuivat mantereella kasvavaan perunaan, hekin alkoivat menestyksellisesti viljellä sitä ja myivät sadon takaisin mantereella asuville kansoille. Talvikuukausina järjestettiin lahjojenvaihtoseremonioita, hauskoja yhteenkokoontumisia, jolloin suvut usein pukeutuivat kauniista hylkeennahoista tehtyihin juhla-asuihin. Lahjojenvaihtotilaisuuksissa annettiin lahjoja puolin ja toisin, siis jaettiin toisille vaurautta ja saatiin entistä korkeampi asema yhteiskunnassa. Noina päivinä juhlittiin ja herkuteltiin, tanssittiin, laulettiin ja kerrottiin tarinoita.
Haida-intiaanikylien jäänteet kaikkialla ympäri saaria todistavat, että kerran näillä Kuningatar Charlotten saarilla asui melkoisen paljon haidoja. 1800-luvun alkupuolella saarilla asui noin 7000 asukasta. Mutta valkoinen mies toi mukanaan sairautensa ja alkoholinsa, mikä johti yleiseen alkoholin väärinkäyttöön. Kylät jäivät tyhjilleen, kun haidat yrittivät paeta ennen tappavan isorokkovitsauksen tuloa. Vuoden 1885 tienoilla heitä oli jäljellä enää 800 henkeä.
Luoteisen Tyynenmeren viikingit
Koska haidojen kotimaa on veden ympäröimä, he ovat aina olleet kuin kotonaan merellä, varsinkin valtavissa kanooteissaan. Jotkin näistä kanooteista olivat niin suuria, että ne olivat jopa pitempiä kuin varhaisten eurooppalaisten tutkimusmatkailijoitten purjelaivat! Kanootit vaihtelivat 23 metrisistä jättiläisistä, jotka pystyivät kantamaan 40 ihmistä sekä kaksi tonnia lastia, pienempiin kahdeksanmetrisiin kanootteihin, joita käytettiin päivittäin saarten välisillä pikku matkoilla. Tiedetään kiistatta, että näillä suuremmilla kanooteilla haida-intiaanit tekivät rosvoretkiä ja kauppamatkoja satojen vuosien ajan pohjoisesta Alaskasta etelään Puget Soundiin, nykyiselle Kanadan ja Yhdysvaltain rajaseudulle asti. He herättivät pelkoa ja kunnioitusta mantereella asuvien alkuperäiskansojen keskuudessa, ja heitä onkin kutsuttu luoteisen Tyynenmeren viikingeiksi.
Vaikka haidoilla on nykyään nykyaikaiset hyvin varustetut merialukset, niin alkuperäisiä punaisia setrikanootteja ei ole unohdettu. Muutamia sellaisia rakennetaan yhä erityistilaisuuksia varten, kuten Kanadan maailmannäyttelyä, Expo 86:ta varten, joka pidettiin Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa. Suuren punaisen setrin pehmeä puu oli ihanteellista kanoottien muotoilemiseen. Puun syyt olivat suoria, helppoja työstää, eikä puuaine helposti mädäntynyt.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Haida-intiaaneja asuu enää kahdessa kylässä, Old Massetissa ja Skidegatessa, ja monet pohtivat, mitähän tulevaisuus tuo heille ja heidän kulttuurilleen sekä heidän kauniille ”sumuisille saarilleen”. Alkoholin väärinkäyttö ja sairaudet ovat todellakin jättäneet traagiset jälkensä heihin. Kaupunkielämän houkutukset ovat aiheuttaneet nuoren sukupolven poismuuton suuriin mantereen kaupunkeihin, Prince Rupertiin ja Vancouveriin. Vaikka teollistunut puunhakkuu antaakin työtä monille saarelaisille, se on herättänyt epäluuloa ja huolta niiden keskuudessa, jotka näkevät heidän rakkaitten saariensa olevan vaarassa.
Kristikunnan uskonnot ovat myös vaikuttaneet kielteisesti haidojen elämäntapaan. Yrittäessään innokkaasti käännyttää ja valvoa haidoja kirkon lähetyssaarnaajat eivät ole paljoakaan ajatelleet hyvin vanhaa, lujasti juurtunutta kulttuuria. He ”eivät koskaan yrittäneet ymmärtää haida-intiaania – hänen ilmaisutapojaan, hänen ajattelutapaansa, hänen arvojaan”, väitetään eräässä historiateoksessa. Lähetyssaarnaajat kielsivät yhden toisensa jälkeen lahjojenantotilaisuudet, tanssimisen, toteemipaalut sekä šamaanit. Kasteen yhteydessä heidät pakotettiin omaksumaan uudet nimet. Arvossa pidetyt nimet, jotka olivat täynnä merkitystä, hylättiin täysin ja korvattiin anglosaksisilla sukunimillä, kuten Smith, Jones ja Gladstone. Uudet nimet periytyivät isän suvun mukaan haidojen käyttämän äidin kautta määräytyvän sukujärjestelmän sijasta. Lähetyssaarnjaajat riistivät heiltä heidän vanhat arvonsa, mutta eivät antaneet tilalle Raamatun arvoja.
Myöhempinä vuosina haidoja on kuitenkin siunattu heidän rannoilleen tulleilla erilaisilla lähetystyöntekijöillä: Jehovan todistajilla. Heidän sanomansa on vedonnut haidojen hyviin ominaisuuksiin, ja se antaa heille todellisen toivon paremmasta tulevaisuudesta. Kun nämä kristityt lähetystyöntekijät käyvät edelleen talostataloon kautta saarten käyttäen toisinaan kalastusveneitä ja pieniä lentokoneita tavoittaakseen kaukaisia asutuskeskuksia Saint Jamesin niemeltä Langarasaarelle asti, heidät häkellyttää se verrattain koskematon kauneus, joka Kuningatar Charlotten saarilla vallitsee, sekä niiden asukkaitten lämpö ja ystävällisyys.
Samoin kuin 200 vuotta sitten tulleet tutkimusmatkailijat, Jehovan todistajatkin ovat löytäneet haidojen keskuudesta todellisia ystäviä viedessään ahkerasti hyvää uutista Jumalan perustetusta valtakunnasta saarten jokaiseen kotiin. Monet haida-perheet ovat suhtautuneet sanomaan suopeasti ja tunnistaneet siinä olevan totuuden soinnin, jonka Jumalan sana Raamattu sisältää. Tutkimalla Raamattua Jehovan todistajien kanssa he ovat oppineet ymmärtämään, millainen on se oikealaatuinen suhde, jonka tulee vallita ihmisen ja Jumalan välillä, ihmisten välillä sekä ihmisen ja eläimen välillä.
He ovat oppineet tuntemaan ”korkeimman” nimen ei pelkästään ”Loistavien taivaitten voimana” vaan Jehova Jumalana. He ovat alkaneet arvostaa ihmisten veljeyttä, sitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia Jehovan edessä Jeesuksen Kristuksen kautta. (Apostolien teot 10:34, 35) Ja he ovat oppineet ymmärtämään sen, että eläimet, linnut ja kalat ovat kaikki sieluja aivan samoin kuin ihminen on sielu. Heillä ei ole kuolematonta sielua eikä yliluonnollisia voimia, joita haidalaiset tarinankertojat sanoivat heillä olevan. – 3. Mooseksen kirja 24:17, 18, UM; Saarnaaja 3:18–21; Hesekiel 18:4, 19.
Kymmenen valaslajia aterioi runsasplanktonisissa vesissä. Stellerin merileijonia lepäilee suurin joukoin kivisillä kallionkielekkeillä. Puoli miljoonaa merilintua asuu jyrkillä kallionkielekkeillä yhdessä harvinaisten jalohaukkojen, valkopäämerikotkien ja korppien kanssa. Kaikenlaiset kalat parveilevat rannikkovesissä, joissa ja järvissä. Mustakarhut, jotka ovat kookkaampia kuin mitkään missään muualla maailmassa, vaeltelevat sammalpohjaisissa metsissä, joissa kasvaa tuhat vuotta vanhoja puita, mukaan luettuina jättiläissitkakuusi, punainen setri ja hemlokki.
Luonnonsuojelijat ovat huolissaan siitä, että tämä Charlotten saarten koskematon kauneus ja rikas ympäristö tuhoutuvat samalla tavalla kuin muut alueet, jotka ovat muuttuneet autiomaiksi ihmisen huonon asiainhoidon vuoksi. Ne haidaintiaanit, jotka ovat omaksuneet Korkeimman, Jehova Jumalan, lupaukset, katsovat tulevaisuuteen kuitenkin luottavaisesti, sillä hänen lupauksensa eivät koskaan jää täyttymättä. (Joosua 23:14) Suuri Luojamme lupaa, että koko maasta tulee paratiisi Jumalan valtakunnan vanhurskaan asiainhoidon alaisuudessa. Silloin ”sumuisten saarten” unohtumaton kauneus ei koskaan enää ole uhattuna. – 2. Pietari 3:13.
[Kuvat s. 25]
Oikealla: Luonnonkauniita ”sumujen saaria”
Takana oikealla: Anthonysaarella Ninstintsin kylässä sijaitsevia toteemipaaluja
Alla: Stellerin merileijonia Saint Jamesin niemellä
[Kuvat s. 26]
Vasemmalla: Valtakunnansali Queen Charlotten kaupungissa
Yllä: Värihernepensas kukassa