Nyt luon itselleni parempaa nimeä
Kertonut intiaanipäällikkö William Jeffrey
Eräs Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa sijaitseva museo julkaisi vuonna 1982 kirjasen nimeltään ”Prince Rupertin toteemipaaluja”. Siinä kuvatuista 22 toteemipaalusta 15 on minun veistämiäni. Prince Rupertin toteemipaalukokoelma on maailman suurimpia; sen toteemipaalujen korkeus vaihtelee 10:stä 20 metriin, ja yli 20 niistä on minun käsialaani.
Kokopäiväisesti aloin kuitenkin veistää toteemipaaluja vasta, kun pääsin eläkkeelle vuonna 1960, ja silloinkin tein niitä pääasiassa vain sellaisten alkuperäisten tilalle, jotka olivat sääolojen ja lahoamisen vuoksi menneet pilalle. Veistin paaluja eri puolilla maailmaa sijaitseville museoille ja sellaisia erikoisnäyttelyjä varten, joita järjestettiin esimerkiksi Prince Rupertissa. Vaikka monia paaluja myytiin 1000 Kanadan dollarilla (n. 4700 mk), minun paaluistani maksettiin 12000 dollaria ja enemmänkin niiden korkean laadun vuoksi. Yksi paaluistani valittiin monien ehdolla olleiden paalujen joukosta satavuotispaaluksi Brittiläisen Kolumbian (1871–1971) satavuotisjuhlille. Kerran kaiversin 56 senttimetriä korkean toteemipatsaan yhdestä jadepalasta. Minulta kului siihen yhdeksän kuukautta. Patsaan arvoksi laskettiin 75000 dollaria ja nykyisin se on näytteillä Birksissä Vancouverissa.
Olen siis jo luonut itselleni nimen toteemipaalujen mestariveistäjänä, mutta nyt luon itselleni parempaa nimeä.
Mutta aletaanpa alusta. Lapsuuteni oli tavallisuudesta poikkeava. Synnyin vuonna 1899 Port Simpson -nimisen kylän pohjoispuolella Brittiläisessä Kolumbiassa. Sen lisäksi että vanhempani olivat tsimshiani-heimon intiaaneja, he kuuluivat myös päällikkösukuun. Se merkitsi sitä, että aikanaan minä perisin heimopäällikkyyden.
Isovanhempani kasvattivat minut, sillä isäni oli metsästämässä ollessaan pudonnut jyrkältä kalliolta ja kuollut. Muistan, että kun olin vasta pieni poika, isoisäni pani terätyökalun käteeni, antoi minulle palan puuta ja käski minun veistää. Hän opetti minulle toteemipaalujen veistämisen alkeet. Minulla oli taipumusta siihen, mutta kuten edellä kerroin, aloin veistää vakavissani paaluja vasta vuosien kuluttua.
Isovanhempieni kuoleman jälkeen kävin aluksi koulua eräässä orvoille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa ja myöhemmin siirryin vuosiksi 1914–1917 sisäoppilaitokseen, jota ainoastaan intiaanit kävivät. Halusin jatkaa opintojani ja lukea asianajajaksi, mutta jos intiaanit halusivat mennä yliopistoon, heidän täytyi opiskella saarnaajiksi. Intiaanit oli näet tähän mennessä ajettu reservaatteihin, ja nämä reservaatit oli jaettu kuin pelikortit eri kirkkokunnille – yksi metodisteille, yksi Kanadan yhdistyneelle kirkolle, yksi pelastusarmeijalle, yksi katolilaisille jne. Minun reservaattini luovutettiin metodisteille. Kussakin reservaatissa oli sen oman kirkkokunnan ylläpitämä koulu. Opettajat eivät todellisuudessa olleet päteviä, opetuksen taso oli huono, eikä intiaanien sallittu tuohon aikaan käydä kunnallista koulua.
Minä halusin näiden rajoitusten poistamista. Tämä mielessäni perustin yhdessä kolmen muun intiaanin kanssa vuonna 1930 Brittiläisen Kolumbian intiaanien veljesliiton (Indian Native Brotherhood of British Columbia). Tämän veljesliiton edustajana aloin käydä neuvotteluja intiaanien ongelmista liittovaltion parlamentin kanssa Ottawassa. Ennen sinne menoa keräsin tietoja intiaanien olosuhteista Brittiläisessä Kolumbiassa: tietoja intiaanien sairaala- ja kouluoloista, siitä mitä kirkot tekevät heille, intiaaneille tarjolla olevasta työstä, vanhojen ihmisten tarpeesta saada asianmukaista eläkettä, intiaanien perinnöllisistä maaoikeuksista ja jopa intiaanien syrjimisestä metsästys- ja kalastuslupia myönnettäessä.
Kunnianarvoisa Crerar oli intiaaniasiainministeri silloin vuonna 1940 kun esitin asiani parlamentin alahuoneelle. Kanadassa toimivat erilaiset uskontokunnat olivat yhdessä jättäneet raportin, jossa väitettiin, etteivät intiaanit kyenneet oppimaan.
Mainitsin esimerkkejä intiaaneista, jotka olivat yltäneet huomattaviin saavutuksiin monilla eri aloilla, ja jatkoin: ”Neuvottelematta lainkaan kanssamme te otitte meiltä maamme ja panitte meidät reservaatteihin. Te annoitte meille uskonnon, ja sen papit polttivat toteemipaalumme, koska he väittivät meidän palvovan niitä. Se ei pidä paikkaansa, vaan ne olivat muistomerkkejämme ja maamerkkejämme. Te olette hävittäneet ne ja varastaneet maamme. Te annoitte meille Raamatun – itse Raamatussa ei ole mitään vikaa – mutta te käytitte sitä väärin ettekä itse noudattaneet sitä.”
Asiat alkoivat pian muuttua. Intiaanilasten sallittiin kaikkialla Kanadassa käydä kunnallista koulua ja jatkaa opintojaan yliopistoissa ja korkeakouluissa. Sen jälkeen intiaanit saivat lisää oikeuksia: heille myönnettiin metsästys- ja kalastuslupia, he saivat valtuudet neuvotella kalansa hinnasta, heidän työolojaan säilyketehtaissa parannettiin, heille järjestettiin työllisyyskoulutusta jne.
Viimeiset neuvotteluni koskivat maata – sopimusta intiaanien kanssa, joiden maa oli riistetty ja jotka oli ajettu yhteen reservaatteihin. Ottawan ja maan alkuasukkaiden, intiaanien, välillä ei ole tähän päivään mennessä päästy todelliseen yhteisymmärrykseen tässä kiistakysymyksessä.
Olin useiden edellisten vuosien aikana kuullut puhuttavan toisenlaisesta hallituksesta, joka toisi rauhan ja oikeudenmukaisuuden kaikkiin rotuihin, kansallisuuksiin ja uskontoihin kuuluville ihmisille heidän ihonväristään riippumatta.
Ensimmäisen kosketukseni tähän sanomaan sain vuonna 1930. Asuin silloin Kispioxissa ja olin juuri salkku kädessäni lähdössä kodistani edustamaan Veljesliittoa ja taistelemaan intiaanien oikeuksien puolesta. Frank Franske tuli minua vastaan ja kysyi: ”Haluaisitteko oppia tuntemaan totuuden, joka vapauttaa teidät?” Hän alkoi todistaa minulle. Hän oli Jehovan todistajien matkaedustaja. Kymmenen vuoden kuluttua asuin Port Edwardissa ja Leonard Seiman -niminen todistaja tutki viikoittain Raamattua perheeni kanssa. Päästäkseen meille hänen täytyi kävellä 19 kilometriä. Edestakaista matkaa kertyi näin 38 kilometriä, mutta hän ei koskaan jättänyt viikkoakaan väliin! Lopulta vaimostani tuli todistaja ja samoin monet lapsistani omaksuivat totuuden. Minä hankin veneitä ja ruokaa matkavalvojille, niin että he saattoivat todistaa pitkin rannikkoa.
Olin nyt tehnyt noin 30 vuoden ajan kaikenlaisia töitä – metsästänyt, kalastellut, ollut kaivostöissä, kaatanut puita, työskennellyt sahalla, toiminut rakennusurakoitsijana ja tehnyt muita töitä – elättääkseni perheeni, joka koostui vaimostani, kuudesta pojastani ja neljästä tyttärestäni. Tämä sekä työni Veljesliiton parissa oli niellyt kaiken aikani. Mutta vuonna 1953 menin lopultakin kasteelle. Tuona vuonna olin läsnä New Yorkissa Yankee-stadionilla pidetyssä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa. Ensimmäistä kertaa näin todellisen veljeyden. Kaikki rodut kokoontuivat rauhaisasti yhteen; siellä ei tunnettu ennakkoluuloja ihonvärin vuoksi vaan kaikkialla vallitsi todellinen ykseys.
Tuosta ajankohdasta lähtien elämässäni alkoi täyden toiminnan aika. Saarnasin kaikille, jotka vain kuuntelivat, varsinkin omaan kansaani kuuluville. Vein perheeni veneellä Prince Rupertin rannikolla sijaitseviin erillisiin intiaanikyliin saarnaamaan hyvää uutista Jumalan valtakunnasta. Mutta seuraavat vuodet eivät suinkaan olleet ongelmattomia. Eräässä kylässä vaimoni Elsie sai halvauskohtauksen ja minä lennätin hänet Prince Rupertiin sairaalaan. Ollessani todistamassa Pohjois-Vancouverissa kimppuuni hyökkäsi dobermanninpinseri, minkä johdosta vasen silmäni sokeutui. Kerran olin auto-onnettomuudessa, ja poikani George sai vedettyä minut ulos autosta juuri ennen kuin se räjähti; molemmat jalkani sekä solisluuni murtuivat. Nuo loukkaantumiset rajoittivat talosta-taloon-todistamistani.
Elsien kuoltua menin naimisiin nykyisen vaimoni, Juanan, kanssa. Me teemme nykyisin katutyötä joka aamu. Iltapäivisin kirjoitan kirjeitä ja lähetän postitse kuukausittain 192 lehteä. Käytän tähän toimintaan sekä mahdollisuuksieni mukaan lisäksi talosta-taloon-todistamiseen kuukausittain aikaa yhteensä 60–100 tuntia.
Aika ajoin käyn todistamassa Brittiläisen Kolumbian etelä-, keski- ja pohjoisosissa sijaitsevissa reservaateissa asuville intiaaneille ja vien heille satoja kirjoja ja lehtiä, jotka kertovat Jumalan valtakunnan olevan heidän ainoa toivonsa paratiisimaan oikeudenmukaisuudesta ja ikuisesta elämästä. Yleensä Jehovan todistajat eivät pääse saarnaamaan noihin reservaatteihin. Kirkkokunnat, joiden kesken reservaatit on jaettu, kieltäytyvät laskemasta heitä sisään. Minua ne eivät kuitenkaan pysty pitämään poissa niistä. Sen lisäksi, että olen syntyperäinen intiaani, olen myös heimopäällikkö. Vuonna 1982 teimme tyttäreni kanssa yhteensä 3200 kilometrin pituisen matkan käydessämme todistamassa reservaateissa. Kävin niissä taas vuonna 1983 ja jälleen viime vuonna, jolloin mukanani oli kolme perheeni jäsentä.
Menneisyydessä loin itselleni nimen veistämällä toteemipaaluja. Nyt pyrin luomaan itselleni nimen Jehova Jumalan silmissä – hyvän nimen, jonka hän muistaa ja joka merkitsee ikuista elämää uudessa paratiisimaassa, jossa miljoonat ”kaikista kansakunnista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä” tulevat yhtyvät iäksi ylistämään Jehova Jumalaa ja Kristusta Jeesusta. – Ilmestys 7:9, 10; Saarnaaja 7:2.
Hyvän nimen luomisella tämän maailman silmissä ei ole paljon arvoa. Hyvän nimen luominen Jumalan silmissä johtaa pelastukseen.
[Huomioteksti s. 13]
Te annoitte meille uskonnon, ja sen papit polttivat toteemipaalumme, koska he väittivät meidän palvovan niitä. Mutta se ei pidä paikkaansa!
[Huomioteksti s. 14]
Hyvän nimen luomisella tämän maailman silmissä ei ole paljon arvoa. Hyvän nimen luominen Jumalan silmissä johtaa pelastukseen
[Tekstiruutu s. 12]
Kautta maailman esiintyy monia eri totemismin muotoja, jotka vaihtelevat pelkistä heimon vertauskuvista aina toteemieläinten palvontaan asti. – The New Encyclopædia Britannica Macropædia (1976) 18. osa, s. 529–533.
Mutta The New Encyclopædia Britannica Micropædia (1976) sanoo luoteisrannikon intiaanien toteemipaaluista: ”Sana toteemi on harhaanjohtava nimitys, sillä sen paremmin paalua kuin siinä kuvattuja eläimiäkään ei palvota.” – 10. osa, s. 62. Katso myös tämän kirjoituksen sivua 15.
[Tekstiruutu s. 15]
Brittiläisen Kolumbian toteemipaalujen tarkoitus
”Totemismin sisältö ja tarkoitus vaihtelevat suuresti eri puolilla maailmaa – –. Yksi tämän alueen [Brittiläisen Kolumbian rannikon] huomattavista ominaispiirteistä on toteemipaaluiksi kutsuttujen veistettyjen paalujen runsas esiintyminen – – [ne] edustavat klaanin tai suvun heraldista vaakunaa. Nämä heraldiset luomukset esittävät usein suvun historian.” – Encyclopedia Americana, 1977, 26. osa, s. 872.
”Toteemiveistosta voidaan ymmärtää paremmin, jos sitä pidetään eurooppalaisen vaakunan vastineena; sitä kunnioitetaan, mutta ei koskaan palvota; sillä on vaakunakilven tunnuskuvan tavoin merkitystä, mutta ei uskonnollista merkittävyyttä.” – S. W. A. Gunn, Haida Totems in Wood and Argillite, 1967, s. 5.
”Paalut olivat merkkinä pystyttäjänsä arvoaseman kohoamisesta, talon rakentamisesta, jonkun huomattavan henkilön kuolemasta, ja joskus harvoin niitä pystytettiin jonkin hyvin merkittävän tapahtuman muistoksi. Lisäksi korkeat pystypaalut selvittivät muukalaisille kylässä asuvien yhteiskuntaluokan ja arvoaseman ja osoittivat, mitkä talot kuuluivat hänen oman klaaninsa tai eksogaamisen ryhmänsä jäsenille.” – Dawn Hassett ja F. W. M. Drew, Totem Poles of Prince Rupert, 1982, s. 6.
”Meidän täytyy erityisesti muistaa, että alkuasukkaille toteemipaalujen symbolit olivat painetun sanan vastineita. Toteemipaalu oli kyltti, sukutaulu, muistomerkki tai erityinen ilmoitus kyseisestä alueesta. Se oli huomattaville miehille keino hankkia julkisuutta, ja henkilökohtaisten vaakunoiden välityksellä paalu kertoi hänestä ja hänen perheestään, hänen klaanistaan ja toisinaan myös hänen heimostaan sekä kertoi todellisen ja mytologisen menneisyyden merkittävistä tapahtumista.” – Joseph H. Wherry 1964, The Totem Pole Indians s. 90.
Encyclopædia Britannica Micropædia (1976, 10. osa, s. 62) kertoo seuraavasti siitä, mikä on ominaista Tyynenmeren puoleisen luoteisrannikon intiaaneille: ”Sana toteemi on harhaanjohtava nimitys, sillä sen paremmin paalua kuin siinä kuvattuja eläimiäkään ei palvota. Toteemipaaluun veistetyn todellisen tai mytologisen eläimen tarkoitus on tunnistaa huonekunnan pään sukuperä. Eläin esitetään tyypillisenä perheen vaakunana paljolti samaan tapaan kuin jollakin englantilaisella saattaa olla leijonan kuva vaakunassaan tai karjatilallisella härän kuva polttoraudassaan.”
Varhaiset kristikunnan lähetystyöntekijät ryhtyivät kuitenkin toimiin pelastaakseen nämä ”villi-ihmiset” ja menettelivät tämän väärän olettamuksen mukaisesti: ”Monet lähetystyöntekijät olettivat paalujen olevan veistettyjä epäjumalankuvia. Toteemipaalujen hajottaminen ja polttaminen kuului osana intiaanien käännyttämisyrityksiin. Monta paalua tosiaan poltettiin, rikottiin, katkottiin tai hävitettiin muulla tavoin.” – Totem Poles of Prince Rupert s. 12.
[Kuva s. 15]
Veistänyt William Jeffrey