Ihmisen valta vaa’alla punnittuna

Osa 2: Kuninkaat – kuin tähtiä jotka nousevat ja sammuvat

Monarkia: valtio, jonka hallitsijana on perinnöllinen valtionpäämies, kuten kuningas tai keisari; kuningaskunta: monarkkinen valtiomuoto, jonka hallitsijana on kuningas tai kuningatar; imperiumi: suuria alueita käsittävä, yleensä monista eri kansakunnista, osavaltioista tai kansoista koostuva valtakunta, jonka hallitsijana on yksi suvereeni vallanpitäjä, useimmiten keisari.

”JA TAPAHTUI siihen aikaan, kun Amrafel oli Sinearin kuninkaana.” Näissä 1. Mooseksen kirjan 14. luvun alkusanoissa käyttää Raamattu ensi kerran sanaa ”kuningas”. Emme tiedä, oliko Amrafel Babylonian kuuluisan kuninkaan Hammurabin toinen nimi, kuten jotkut ovat väittäneet. Oli hän sitten todellisuudessa kuka tahansa, niin sen kuitenkin tiedämme, ettei ihmiskuninkuus ollut Amrafelin keksintöä. Jo satoja vuosia aiemmin elänyt Nimrod oli ilmeisesti myös kuningas, vaikka häntä ei kutsuttukaan kuninkaaksi. Hän oli todellisuudessa kaikkien aikojen ensimmäinen ihmiskuningas. – 1. Mooseksen kirja 10:8–12.

Meillä ei tosin ole minkäänlaisia ihmiskäden tuotteita kertomassa kuningas Nimrodista tai kuningas Amrafelista. ”Enmebaragesi, Kišin kuningas, on vanhin Mesopotamian hallitsija, josta on olemassa autenttisia piirtokirjoituksia”, sanoo tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica. Kiš-nimisestä muinaisen Mesopotamian kaupunkivaltiosta on peräisin hallitsijaa tarkoittava sumerilainen sana ”suuri mies”. Vaikka Enmebaragesin hallitusajan ajoitus on ristiriidassa Raamatun ajanlaskun kanssa, se menee kuitenkin lähelle Raamatun sallimaa aikaväliä ja – mikä tärkeintä – sijoittaa ihmisen vallan syntyvaiheet samaan maailmankolkkaan kuin Raamattu.

Yhtenäisyyttä yhden ihmisen ylemmyyden avulla

Kiinalaisen Shang-dynastian eli -hallitsijasuvun ajatellaan yleensä saaneen alkunsa jolloinkin 1700- ja 1500-lukujen väliseltä ajalta ennen nykyistä ajanlaskuamme, vaikka tämä ajanmääritys onkin epävarmalla pohjalla. Monarkiat ovat joka tapauksessa vanhin ihmisjohtoinen hallitusmuoto. Ne ovat olleet myös hyvin yleisiä.

Sana ”monarkia” tulee kreikan sanoista monos ’yksin’ ja arkhe ’hallita’. Monarkiassa ylin valta on siis yhdellä ihmisellä, joka syntyperänsä nojalla toimii elinikäisenä valtionpäämiehenä. Itsevaltaisessa monarkiassa kuninkaan sana on laki. Yksi ihminen siis voittaa siinä ylemmyydellään kaikki muut.

Monarkioista on aina katsottu olevan hyötyä kansakuntia koossa pitävänä siteenä. Keskiajan Euroopan historiaa opettavan John H. Mundyn mukaan keskiaikaisen valtioteorian ”lähtökohtana oli, että koska monarkia oli eri osapuolten yläpuolella, sen perustaminen sopi suurille alueille, joilla vallitsi monia erilaisia alueellisia eturistiriitoja”. Koska kuninkaat olivat poikkeuksetta myös sotapäällikköjä, tällaiset suuret alueet, joilla oli ”alueellisia eturistiriitoja”, olivat usein sotilaallisten valloitusten avulla muodostuneita. Historioitsija W. L. Warren sanookin, että sotavoittoja ”pidettiin yleisesti ensimmäisenä menestyksellisen kuninkuuden tuntomerkkinä”.

Niinpä monarkkinen hallitusmuoto myötävaikutti siihen, että syntyi esimerkiksi sellaisia maailmanvaltoja kuin Aleksanteri Suuren johtama Kreikan maailmanvalta, keisareitten hallitsema Rooman maailmanvalta ja uusimpana kaikista Brittiläinen imperiumi. Viimeksi mainitun ollessa mahtavimmillaan vuosisatamme alkupuolella siinä oli yhdistyneenä yhden hallitsijan alaisuuteen noin neljännes koko maailman väkiluvusta ja neljännes sen maa-alasta.

Kuninkuus uskonnon kaavussa

Monet muinaiset kuninkaat väittivät olevansa jumalolentoja. Historioitsija George Sabine toteaa: ”Aleksanteri oli helleenisistä kuninkaista ensimmäinen, joka liitettiin myös Kreikan kaupunkien jumalten joukkoon. Jumaliksi korotetuista kuninkaista tuli yleinen instituutio itämailla, ja lopulta joutuivat Rooman keisaritkin omaksumaan sen.” Hänen mukaansa usko kuninkaitten jumaluuteen on säilynyt Euroopassa ”muodossa tai toisessa aina meidän aikaamme asti”.

Keski- ja Etelä-Amerikassa olleita atsteekki- ja inkavaltioita pidettiin pyhinä monarkioina. Mitä Aasiaan tulee, niin vasta vuonna 1946 kielsi nyt jo edesmennyt Japanin keisari Hirohito sen, että hän olisi ollut auringonjumalatar Amaterasu Omikamin 124. ihmisjälkeläinen alenevassa polvessa.

Vaikka kaikki kuninkaat eivät väittäneetkään olevansa jumalia, useimmat heistä esittivät ainakin sellaisen väitteen, että heillä on Jumalan tuki. Koska heidät oli valittu edustamaan Jumalaa maan päällä, tämä tehtävä antoi heille myös papillista tenhovoimaa. John H. Mundy selittää, että ”se ikivanha ajatus, jonka mukaan kuninkaat ovat itsessään papillisia, levisi kaikkialle länteen ja teki ruhtinaasta kirkkonsa hallitsijan ja sen apostolinviran johtajan”. Kyseinen uskonnollinen käsite ”oli peräisin Konstantinuksen [300-luvulla] luomasta kirkon ja valtion kumppanuudesta ja kirkon samoihin aikoihin omaksumasta uusplatonisesta ajattelusta”. Uskonnon kruunajaisten yhteydessä kuninkaalle suoma siunaus antoi hänen vallalleen hohtoa ja jonkinlaisen oikeutuksen, joka siltä muutoin olisi puuttunut.

Vuonna 1173 alkoi Englannin kuningas Henrik II käyttää arvonimeä ”kuningas Jumalan armosta”. Tämän avulla syntyi myöhemmin käsitys kuninkaitten jumalallisesta oikeudesta, joka tarkoittaa, että kuningas on saanut valtansa perintönä. Jumalan katsottiin tuovan valintansa julki syntymän yhteydessä. Ranskan kuningas Ludvig XIV vei tämän opin äärimmäisyyksiin keskittämällä vuonna 1661 kaiken vallan täysin omiin käsiinsä. Hän katsoi vastaanhangoittelun olevan syntiä Jumalaa vastaan, jota hän edusti. Hän ylvästeli sanomalla: ”Valtio olen minä!” (”L’état c’est moi!”).

Samoihin aikoihin syntyi Skotlannissa samansuuntainen ajatus. Ennen kuin Skotlannin kuninkaasta Jaakko VI:sta tuli vuonna 1603 Englannin kuningas nimellä Jaakko I, tämä monarkki kirjoitti: ”Kuninkaita kutsutaan jumaliksi – –, koska he istuvat Jumalan valtaistuimella maan päällä, ja heidän on tehtävä Hänelle tiliä hallinnostaan.” Emme tiedä, missä määrin tällainen käsitys vaikutti siihen, että Jaakko antoi luvan Raamatun kääntämiseen Englanniksi. Sen me kuitenkin tiedämme, että käännöstyön lopputulosta, ”Kuningas Jaakon käännöstä”, käyttävät protestantit yhä yleisesti.

Itsevaltaisten monarkioitten aika

Varhaiskeskiajalta lähtien olivat monarkiat tavallisin hallitusmuoto. Kuninkaat kehittelivät huokean ja kätevän hallintotavan: he siirsivät valtaa mahtaville lääninherroille. Nämä vuorostaan perustivat läänitys- eli feodaalilaitoksena tunnetun poliittisen ja sotilaallisen järjestelmän. Vastikkeeksi asemiesten ylläpidosta ja muista palveluksista lääninherrat antoivat vasalleilleen maata. Mitä lujemmaksi lääninherrojen valta kasvoi, sitä todennäköisempää kuitenkin oli, että valtakunta hajosi heidän hallitsemikseen valtaryhmittymiksi.

Lisäksi feodaalilaitos riisti kansalaisilta heidän arvokkuutensa ja vapautensa. Sotilaat, vuokraisännät, olivat heidän herrojaan, ja heiltä nämä isännät saivat valtaosan tuloistaan. Maaorjilla ei ollut mahdollisuuksia lähteä opintielle eikä muutoinkaan sivistää itseään, ja ”maaorjalla oli vain vähän sellaisia etuja, joihin hänen kartanonherrallaan ei lain mukaan ollut oikeutta kajota”, selittää tietosanakirja Collier’s Encyclopedia. ”Hän ei saanut mennä naimisiin, siirtää vuokratilaansa perillisilleen eikä poistua kartanon alueelta ilman herransa lupaa.”

Tämä ei ollut ainut hallintomenetelmä itsevaltaisissa monarkioissa. Jotkut kuninkaat antoivat hallintovirkoja miehille, jotka myöhemmin voitiin tarpeen vaatiessa poistaa näistä viroistaan. Toiset kuninkaat uskoivat paikallishallinnon yleisille instituutioille, jotka hallitsivat kirjoittamattomien lakien ja sosiaalisen paineen avulla. Kaikki tällaiset menetelmät olivat kuitenkin tavalla tai toisella epätyydyttäviä. Silti esimerkiksi sellaiset 1600-luvun filosofit kuin englantilainen Robert Filmer ja ranskalainen Jacques-Bénigne Bossuet puolustivat yhä rajatonta yksinvaltiutta ainoana oikeana hallitusmuotona. Sen päivät olivat kuitenkin luetut.

”Jumalten” alentaminen keulakuviksi

Vaikka yleisesti uskottiinkin, että monarkit ovat tilivelvollisia ainoastaan Jumalalle, oli jo pitemmän aikaa esiintynyt kasvavaa painetta siihen suuntaan, että heidät saataisiin kunnioittamaan ihmisten lakeja, tapoja ja ihmisviranomaisia. Historiateoksessa The Columbia History of the World sanotaan, että 1700-luvulla ”monarkit turvautuivat erilaiseen kaunopuheisuuteen kuin 1600-luvun itsevaltiaat”, mutta että ”tämän kaunopuheisuuden alla ja takana he olivat yhä itsevaltiaita”. Sen jälkeen siinä selitetään, että ”vaikka Fredrik Suuri sanoi itseään ’kansansa ensimmäiseksi palvelijaksi’ ja sanoutui irti kuninkaitten jumalallisesta oikeudesta, hän ei ajatellut luovuttaa pois valtaansa”.

Joka tapauksessa Englannissa vuonna 1688 ja Ranskassa vuonna 1789 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen olivat itsevaltiuden päivät enimmältään ohi. Vähitellen itsevaltaiset monarkiat väistyivät antaen tilaa rajallisille monarkioille, joilla oli lainsäädäntöelimensä tai perustuslakinsa tai molemmat. Verrattuna 1100-lukuun, jolloin historioitsija W. L. Warrenia lainataksemme ”kuninkuus oli yhä kiinni vain kuninkaan kyvykkyydestä ja siitä, mitä hänen alamaisensa olivat valmiita hyväksymään”, tilanne on nykyään se, että useimmilla kuninkailla ja kuningattarilla on enää hyvin vähän poliittista valtaa.

Tietenkin joillakin monarkeilla on yhä melkoisesti valtaa. Useimmat ovat kuitenkin jo aikoja sitten menettäneet ”jumaluuden” sädekehänsä, ja he tyytyvät toimimaan keulakuvina, keskeisinä vallan symboleina, joiden ympärille kansoja voidaan kannustaa kerääntymään alamaisuutta tuntien. Rajalliset monarkiat ovat koettaneet säilyttää yksinvallan yhtenäisyyttä luovat piirteet ja toisaalta poistaa sen kielteiset puolet siirtämällä todellisen vallan lainsäädäntöelimelle.

Rajallisten monarkioitten ajatukselle löytyy yhä kannatusta. Vielä niinkin äskettäin kuin vuonna 1983 puolusti Krishna Prasad Bhattarai, Nepalin kongressipuolueen johtaja, monarkiaa sanomalla, että se on ’este kaaosta vastaan’ ja että ’kuningas on välttämätön maan koossapitäjänä’. Samaan aikaan kun ranskalaiset vuonna 1987 tekivät vielä viime hetken valmistelujaan Ranskan vallankumouksen 200-vuotispäivää varten, kannatti 17 prosenttia erääseen haastattelututkimukseen osallistuneista monarkiaan paluuta. Erään monarkistiryhmän jäsen sanoi: ”Kuningas on ainut kansakunnan eheyttäjä sen jälkeen, kun poliittiset kiistat ovat näin kauan olleet repimässä sitä hajalle.”

Tuona samana vuonna viikkolehti Time totesi: ”Kuninkuus saa aikaan alamaisuutta sen takia, että monarkit ovat maallistuneen aikamme viimeisiä suuria ikoneja, ainoita suuruuksia, jotka yhä voivat herättää salaperäisyydellään luottamusta. Jos Jumala on kuollut, kauan eläköön kuningatar!” Sen jälkeen lehti arvioi asiaa realistisemmin ja jatkaa, että ”[Englannin] kuningattaren hallitsijanvalta perustuu pääasiassa hänen sädehtivään voimattomuuteensa”.

Köykäiseksi havaittu

Itsevaltaiset monarkiat ovat epätyydyttäviä. Ne ovat jo luonnostaan epävakaita. Ennemmin tai myöhemmin jokainen hallitsija kuolee, ja hänelle täytyy saada joku seuraaja, ja useimmiten seuraajan valintaperusteina on syntyperä eikä se, että hänellä olisi korkea moraali tai että hän olisi erityisen kyvykäs. Kuka voi taata sen, että pojasta tulee yhtä hyvä kuin isästään? Tai jos isä oli huono, niin onko poika yhtään sen parempi?

Cristiano Grottanelli kiinnittää huomiota vielä erääseen asiaan: ”Koska kuninkaan seuraajan valinnasta” usein ”on vain löyhät ohjeet, voi kuningashuoneen kelvollisten jäsenten kesken syntyä kilpailua. Kuninkaan kuoleman jälkeinen aika on yleensä sosiaalisen (ja kosmisen) kaaoksen aikaa sekä käytännössä että kuvaannollisesti.”

Koska itsevaltaisessa monarkiassa valta on keskitetty yksiin käsiin, on tällaisen hallitusmuodon tehokkuus kiinni siitä, miten aikaansaapa ja työteliäs tämä yksi ihminen on hallitsijana. Hänen hallintonsa voi kuvastaa yhtä hyvin hänen lahjojaan ja vahvoja puoliaan kuin myös hänen heikkouksiaan, rajoituksiaan ja tiedonpuutettaan. Siniverisetkin ovat epätäydellisiä. Kehnot kuninkaat perustavat kehnoja hallituksia, hyvät kuninkaat kenties parempia, mutta ainoastaan täydellinen kuningas voi perustaa sellaisen hallituksen, jollaista ihmissuku kaipaa ja jollaisen se myös ansaitsee.

Parlamentaariset eli rajalliset monarkiat ovat myös osoittautuneet vajavaisiksi. Tällä vuosisadalla on nähty se, miten maailmanhistorian toistaiseksi suurin ja mahtavin imperiumi on Englannin kuninkaitten ja kuningatarten johdolla pilkkoutunut palasiksi.

Toisenlainen tähti

Kuninkaat ovat kuin tähtiä, jotka ensin nousevat ja sen jälkeen sammuvat – yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Jeesuksesta Kristuksesta näet sanotaan, että hän on ”Daavidin juuri ja jälkeläinen, se kirkas aamutähti”. (Ilmestys 22:16) Jeesus on kuningas Daavidin luonnollinen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, joten hän on kelvollinen Jumalan yli-inhimillisen hallituksen kuninkaaksi. Paitsi ”kirkas aamutähti” Jeesus on myös ”kointähti”, jonka Pietari sanoi nousevan ja saavan päivän sarastamaan. – 2. Pietari 1:19; 4. Mooseksen kirja 24:17; Psalmi 89:35–38.

Miten viisasta siis on etsiä opastusta ihmismonarkioitten sammuvilta tähdiltä, kun otamme huomioon kaiken edellä esitetyn? Sen sijaan viisaus sanoo, että meidän tulee panna toivomme Jumalan nimittämään Kuninkaaseen, Jeesukseen Kristukseen, ”kuninkaina hallitsevien Kuninkaaseen ja herroina hallitsevien Herraan, jolla yksin [ei siis kellään ihmiskuninkaalla] on kuolemattomuus”. (1. Timoteukselle 6:15, 16) Hän on jo noussut näkymättömäksi Kuninkaaksi taivaassa, ja hän tulee pian tuottamaan aamun uudelle maailmalle. Hän on tähti – kuningas – joka on nyt noussut taivaalle mutta joka ei tule koskaan sammumaan!

[Kuva s. 17]

Kuolema jättää parhaittenkin kuninkaitten työn epävarmoihin käsiin