Vaikeasti tavoitettava viidakkokissa

Herätkää!-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta

VAIMONI ja minä näimme ensi kerran tämän vaikeasti tavoitettavan kissaeläimen kulkiessamme viidakkotietä pitkin. ”Katso!” huudahdin, kun jeeppimme kääntyi tienmutkassa. Olimme silmätysten penitigrin eli pilkullisen tiikerin kanssa, kuten me kutsumme jaguaaria Surinamissa. Sen kellanruskea turkki loisti ikään kuin se olisi ollut vastamaalattu. Laskeva aurinko syvensi sen värejä: kullankeltaisesta punertavan ruskeaan, sen posket, rinta ja vatsa olivat vaaleamman ruskeat. Kuitenkin huomiota herättävimmät olivat epäsäännölliset mustat täplät, ”silmätäplät”, joita oli lähes kauttaaltaan sen ruumiissa.

Kissan huomiota herättävä ulkonäkö teki ennen Kolumbuksen tuloa eläneisiin intiaaneihin niin suuren vaikutuksen, että he kutsuivat sitä jumalaksi! He sanoivat sen täplikkään turkin edustavan tähtien kirjomaa yötaivasta. Nykyäänkin jotkut pitävät jaguaaria Etelä-Amerikan eläinten kiistattomana kuninkaana. Uros – usein 1,8 metriä pitkä, ellei häntää lasketa mukaan – saattaa painaa noin 110 kiloa.a Sen pyöreä pää ja lihaksikas niska, sen tynnyrimäinen ruumis, sen lyhyet, vahvat jalat ja suuret tassut uhkuvat kaikki majesteettista voimaa.

Jaguaarimme kuitenkin vain käveli hitaasti pois – mustapäinen häntä pystyssä – ja pysähtyi ollessaan aluskasvillisuuden seassa. ”Mikä suojaväri!” kuiskasimme, koska se sulautui täysin auringon täplittämään ympäristöön, sen täplät muistuttivat varjolaikkuja.

Jaguaaria näkee harvoin, koska se suosii suojaisia paikkoja. 80 prosenttia Surinamista on sademetsää, niinpä se on ihanteellinen maa jaguaarille.

’Käyntikorttinsa’ jättäminen

Jaguaari jättää kuitenkin ’käyntikorttinsa’ ympäri maata. ”Olen nähnyt niiden tassunjälkiä Atlantin mutaisilla rannoilla”, kertoi muuan erämies minulle myöhemmin. ”Olen myös nähnyt kynsittyjä puunrunkoja Brasilian rajalla.” On esitetty, että jaguaarit merkitsevät tällä tavalla reviirinsä rajat.

”Se on totta”, vahvistaa 83-vuotias James Brown, entinen viidakkoretkien opas. ”Usein löysimme kynsittyjä puita, jotka olivat merkkinä siitä, että penitigri oli ollut meidän edellämme.” Jaguaarit raapivat puita myös teroittaakseen kynsiään.

Jaguaarit antavat merkin siitä, että ne ovat olleet paikalla myös jättämällä jälkeensä hajumerkkejä ja ulosteita. Tri Alan Rabinowitz sai hiljattain valmiiksi kaksivuotisen tutkimuksen jaguaareista. Hän kertoi minulle, että yksi jaguaari usein merkitsee alueen, joka on laajuudeltaan 40–100 neliökilometriä tiheää viidakkoa. Ei ihme, että tutkijat ovat nähneet vain vilaukselta jaguaarin elämää! Mutta kun panemme kaikki nämä havainnot yhteen, syntyy kiehtova kuva. Katsohan, kuinka se paljastuu.

Silmäys jaguaarien maailmaan

Ilta lähestyy. Surisevien hyönteisten, livertelevien lintujen ja kirkuvien apinoiden äänet ympäröivät meidät. Mutta kuuntele! Uhkaava, käheä murina kantautuu metsän läpi. Sitten seuraa pahaenteinen hiljaisuus. Pakoon säntäävät eläimet ja viuhahtelevat maalinnut hajaantuvat ympäriinsä. Nyt kuuluu toisen kerran syvää murinaa, yhtä pelottavaa kuin leijonan karjunta! Vankkarakenteinen urosjaguaari tulee esiin.

Tämä on sen valtakuntaa – joen varrella olevaa viidakkoa ja soita. Kaikista isoista kissaeläimistä juuri jaguaari viihtyy parhaiten vedessä. Todellisuudessa se tarvitsee vettä sekä hauskanpitoon että ravinnon hankkimiseen – nimittäin kalastamiseen. Se menee kalavesilleen joen toiselle puolelle. Se ui taitavasti lähes suoraa linjaa ja pitää koko ajan päänsä, selkärankansa ja hännänpäänsä veden pinnan yläpuolella. ”Jaguaarit ovat erinomaisia uimareita”, kertoo viidakontutkija Heinz Heyde minulle. ”Ne uivat niin nopeasti, että ne synnyttävät aaltoja. Olen nähnyt niiden ylittävän vesiputouksia!”

Kun jaguaari pääsee vastarannalle, se kiipeää ylös vedestä ja ravistelee veden pois ruumiistaan. Se kyyristyy joen päälle ulottuvalle tukille ja naulitsee katseensa veden pintaan, ikään kuin se haluaisi lävistää alapuolella olevan veden. Sitten salamannopeasti sen teräväkyntinen tassu nappaa saaliskalan.

”Eräänä kuutamoisena yönä”, muistelee Heyde, ”näin jaguaarin iskevän metrin mittaisia anjoemara-kaloja niin suurella voimalla, että ne lensivät ilman halki ja putosivat viiden metrin päähän sen taakse. Jaguaarit ovat uskomattoman voimakkaita!” Biologi Pieter Teunissen, joka myös on tarkkaillut jaguaareja luonnossa, sanoo: ”Kerran sain selville rannalla olleista laahausjäljistä, että jaguaari oli paiskannut valtavaa aitkantieta [merinahkakilpikonnaa] neljä metriä ilmassa.”

Jaguaari ei ole ainoastaan vahva vaan myös monipuolinen. Se on mestarimetsästäjä kolmessa ympäristössä: vedessä, maalla ja puissa. Kahlatessaan tai kiipeillessään puissa se saa kynsillään varman otteen, kuten vuorikiipeilijä vuoristokengillään. Maalla se vetää kyntensä sisään ja liikkuu ikään kuin ääntä vaimentavilla sukilla kävellen – erinomaiset jalat hiipimiseen.

Mutta metsästäjä tarvitsee myös kärsivällisyyttä, nopeutta ja oikeaa ajoitusta. Ei ihme, että emon on valmennettava kaksi vuotta poikasiaan, ennen kuin nuoret jaguaarit pystyvät pitämään huolta itsestään. Kuuden viikon ikäisinä pennut seuraavat emoaan joka puolelle. Ne pysyvät kuitenkin tiheikön suojassa, kun emo lähtee metsästämään.

Varovaisesti se kulkee pitkin joen vartta, kunnes se huomaa ryhmän vesisikoja, maailman suurimpia jyrsijöitä. Oikein ajoitetuin liikkein se liikkuu hitaasti eteenpäin, sitten se pysähtyy katse naulittuna uhriin. Sen koko ruumis on liikkumaton, vain hännänpää nytkähtelee. Mutta vesisiat vaistoavat sen läsnäolon ja sukeltavat veden alle. Jaguaari kokee kuitenkin harvoin tappion. Tämä kissaeläin onnistuu niin usein, että vesisikaa on kutsuttu ”jaguaarin jokapäiväiseksi leiväksi”.

Onko muita ruokalajeja? Niitä on runsaasti, ja ne vaihtelevat pienestä kultajäniksestä isoon tapiiriin. Eivät edes puupiikkisiat, kilpikonnat eivätkä kaimaanit ole turvassa. Silloin tällöin jaguaari katselee jopa metsän takana oleville laidunmaille. ”Tässä eräänä päivänä jaguaari hyökkäsi lehmän ja vasikan kimppuun”, sanoo eläinlääkäri Ronnie Kranenburg. ”Se tapahtui vain muutaman kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella.” Mutta tällaisia hyökkäyksiä tekevät enimmäkseen vanhat jaguaarit, jotka nuoremmat kilpailijat ovat häätäneet pois, tai eläimet, jotka kärsivät vanhoista metsästysaseiden aiheuttamista vammoista.

Entä hyökkäävätkö jaguaarit ihmisen kimppuun? ”Ei, se on varmasti harvinaista”, sanoo eläinlääkäri. Biologi Teunissen on samaa mieltä. Hän muistelee kävelleensä rantaa pitkin eräänä yönä osallistuessaan merikilpikonnia koskevaan tutkimushankkeeseen. Palatessaan hän näki taskulamppunsa valossa jaguaarin tassunjäljet painautuneina omien jalanjälkiensä päälle. Jaguaari oli seurannut häntä! Sen sijaan että se olisi vahingoittanut häntä, se häipyi heti, kun biologi kääntyi palatakseen takaisin.

”Ne käyvät kyllä kilpikonnien kimppuun”, sanoo Teunissen, ”joten kun minun oli yöllä kaivettava kilpikonnanmunia esiin, tunsin oloni hivenen epämukavaksi. Putoavan hiekan ääni muistuttaa kaivavan kilpikonnan synnyttämää ääntä.” Hän jatkaa: ”En voinut tehdä muuta kuin heilauttaa taskulamppuani aina silloin tällöin ja toivoa, että jaguaarit tietävät, ettei kilpikonnilla ole taskulamppuja mukanaan.”

Salakuljettajien käymä kauppa

Mutta entä ihmisen aiheuttama uhka jaguaareille? Jaques Berney on apulaispääsihteerinä CITES:ssä (luonnonvaraisilla kasvi- ja eläinlajeilla käytävää kauppaa säätelevä sopimus), järjestössä joka yrittää valvoa villieläinten kauppaa. Hän kertoi minulle, että jaguaareja uhkaa vakava vaara kuolla sukupuuttoon. Jaguaareilla käytävä kauppa on näin ollen kielletty.

Maailman luonnonsäätiön julkaiseman Focus-tiedotuslehden mukaan laiton salametsästys on kuitenkin yhä kukoistavaa liiketoimintaa. Syynä on täplikkäitten kissaeläinten nahasta tehtyjen turkkien suuri kysyntä! Salametsästäjät vaeltelevat Amazonin viidakossa yöllä, sokaisevat jaguaarit tehokkaiden lamppujen häikäisevällä valolla ja ampuvat sitten yllättyneitä eläimiä päähän.

Focus-lehti kertoo, että muutamassa tunnissa jaguaarin nahka on kuivumassa kehikossa. Pian se salakuljetetaan rajan yli, pakataan sälelaatikkoon, jossa on nimilappu ”Kahvia”, ja lähetetään Eurooppaan. Jotkut viranomaiset arvelevat, että noin 6000 jaguaaria tapetaan ja käsitellään tällä tavalla vuosittain.

Tällä hetkellä Surinamissa on kuitenkin suhteellisen runsaasti näitä suurenmoisia eläimiä. Toivotaan, että tilanne säilyy tällaisena. Muutoin voi tulla aika, jolloin tätä vaikeasti tavoitettavaa, pilkullista kissaeläintä ei enää nähdä.

[Alaviitteet]

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

H. Armstrong Roberts