Uhrit kasvotusten rattijuoppojen kanssa
PÄÄSEMME nyt seuraamaan New Yorkin osavaltioon kuuluvassa Geneseen piirikunnassa tilaisuutta, jonka on järjestänyt DWI Victims Panel. Rattijuoppoudesta tuomitut tapaavat kuusi sellaista ihmistä, joille he holtittomalla alkoholinkäytöllään ovat aiheuttaneet tuskaa ja murhetta. Näitä kuutta yhdistää toisiinsa murhe ja suru, ja he pitelevät käsissään omaistensa kuvia. He koettavat saada juopuneina ajaneet oivaltamaan sen, miten suurta tuskaa rattijuopot voivat aiheuttaa toisille.
Seuraavassa Herätkää!-lehden kokoamia otteita heidän ajatuksistaan.
Uhrit
Isä: ”Tässä on poikamme Eric. Hän oli kelpo poika, aina hyväntuulinen, aina hymyssä suin. Nyt olen murheellinen, 17-vuotiaana kuolleen pojan isä. Unelmamme, tulevaisuudentoivomme ja rakkautemme hävisivät kaikki silmänräpäyksessä – juopuneen autoilijan tappamina.
”Käyn vaimoni kanssa hautausmaalla. Se on meille viimeinen lanka, josta voimme pitää kiinni. Hautakiveen on kaiverrettu Ericin sanat: ’Tulen kaipaamaan teitä koko sydämestäni, ja toivottavasti emme joudu kauas toisistamme, ja jos niin käy, tulen itkemään, koska en olisi halunnut sanoa jäähyväisiä.’ Mekään emme halua sanoa jäähyväisiä.”
Nuori leski: ”Tässä on perheeni. Eräs 22-vuotias mies lähti hääjuhlista ja väitti, ettei tuntenut olevansa juovuksissa. Hän ajoi avopakettiautollaan kovaa vauhtia pitkin pimeää, outoa tietä, sivuutti varoitustaulun huomaamatta sitä, ajoi sen jälkeen pakollista pysähtymistä osoittavan liikennemerkin ohi ja törmäsi meihin. Seuraavaksi muistan sen, että heräsin ja tunsin kipeää puristusta rintakehässäni. Samalla kun koetin epätoivoisesti saada silmäni auki, onnistuin näkemään vilaukselta mieheni. Hän oli lyyhistynyt ohjauspyörän päälle. Kuulin vauvani itkevän. Muistan kysyneeni: ’Mitä on tapahtunut?’
”Kukaan ei vastannut. Mieheni Bill, joka oli 31-vuotias, vanhin poikani, joka oli 6-vuotias, ja kaksospojat, jotka olivat nelivuotiaita, olivat kaikki kuolleita. Ainut toivo minulla oli yhdeksänkuukautisessa tytössäni, joka vaikeita päävammoja saaneena joutui sairaalahoitoon.
”Sinä kolkkona, sateisena keskiviikkoaamuna, jolloin mieheni ja kolme poikaani haudattiin, makasin sairaalassa. Ajattelin neljää ruumisarkkua, neljää ruhjoutunutta ruumista, neljää ihmistä, joita en enää voi nähdä, kuunnella enkä koskettaa. Miten minun pitäisi jatkaa tästä eteenpäin?
”Minun oli pienen tyttäreni kanssa pakko aloittaa uusi elämä. Myin kotimme, sillä en kyennyt elämään muistojeni kanssa. Minun on ollut vaikea tottua siihen tosiasiaan, että mieheni ja kolme hienoa poikaani ovat hautausmaassa. Kaikki hoiva, huolehtiminen ja rakkaus eivät riittäneet suojelemaan heitä. Sitä tuskaa, turhautuneisuutta ja tyhjyyttä, jota tunnen, ei voi pukea sanoiksi. He elivät niin lyhyen aikaa.
”Se ihminen, joka riisti hengen perheeltäni, ei ollut paatunut rikollinen, ei alkoholisti eikä häntä ollut aiemmin tuomittu rattijuopumuksesta. Hän oli aivan tavallinen ihminen, joka oli lähtenyt viettämään mukavaa iltaa. Maksan nyt tätä kauheaa hintaa sen takia, että joku halusi sekä juoda että ajaa. Älköön tällaista tapahtuko koskaan sinulle tai kellekään, jota rakastat.”
Äiti: ”Tyttäreni nimi on Rhonda Lynn. Hän olisi saanut 21. kesäkuuta lukion päästötodistuksen. Kesäkuun 10. päivänä hän oli viimeisellä autokoulutunnillaan. Tuona päivänä kaksi ihmistä, jotka olivat pitäneet juominkeja, päätti vastuuttomasti lähteä liikenteeseen autolla. Ei kestänyt kauan, kun näiden kahden takia tuosta päivästä tuli niin Rhondalle kuin myös hänen autokoulunopettajalleen ja kahdelle muulle autokoululaiselle heidän elämänsä viimeinen päivä.
”Tuona iltapäivänä sain puhelinsoiton, jossa minulle ilmoitettiin, että Rhonda oli joutunut onnettomuuden uhriksi. Ainut ajatukseni oli, että minun täytyy päästä hänen luokseen. Saavuttuani sairaalaan minulle sanottiin, että en saa mennä katsomaan Rhondaa. Täytyihän minun kuitenkin saada varmuus. Käskin vetää lakanan pois hänen päältään. Hänen kasvonsa olivat aivan turvoksissa, ja niissä oli pahoja naarmuja. Tuijotin herkeämättä hänen kauniita silmiään ja pidin kiinni hänen kädestään, mutta en voinut parantaa hänen ruhjoutunutta ruumistaan. En voinut muuta kuin silittää hänen kauniita hiuksiaan. Hän ei reagoinut mitenkään. Hän oli poissa.
”Minun epäkiitolliseksi tehtäväkseni tuli se, että jouduin kertomaan hänen isälleen ja veljilleen, että hän oli poissa. Päivämme eivät ole enää samanlaisia hirvittävän tyhjyydentunteen takia. Kunpa olisimme vielä kerran voineet halata häntä, pidellä häntä sylissämme. Elämä ei tule enää palaamaan entiselleen. Jäljellä on vain muistoja.”
Rattijuoppo
Nuori mies: ”Minun tarinani on erilainen kuin ne kertomukset, joita olette tähän mennessä kuunnelleet. Se alkaa yhden vuoden ja 11 kuukauden takaa. Muistan sen vielä kuin eilisen päivän. Tyttöystäväni oli tuona iltana mukana keilailukilpailuissa, joten päätin juoda muutaman lasillisen ja katsella hänen keilaamistaan. Join kahden ja puolen tunnin kuluessa 5–6 tuoppia olutta. Olin mielestäni vastuuntuntoinen, jos odottelisin tunnin, ennen kuin lähtisin ajamaan kotiin.
”Olin ehtinyt ajaa kotiin päin puolisen tuntia, kun tiellä oli ambulanssi ja keskellä tietä seisoi mies ohjailemassa liikennettä. Näin tuon miehen vasta sen jälkeen, kun oli jo liian myöhäistä. Koetin väistää ja jarrutin. Heti kun tuulilasi meni rikki, sanoin itselleni: ’Toivottavasti se on peura tai koira!’ Tiesin kyllä, ettei asia ollut niin. Nousin autosta, menin hänen luokseen ja huusin: ’Ei kai sinuun sattunut? Ei kai sinuun sattunut?’ Hän ei vastannut minulle. Muistan seisseeni kumartuneena hänen ylitseen ja katselleeni hänen kasvojaan. Se oli todella kamala paikka.
”Liikkuvan poliisin miehet tulivat paikalle ja tekivät minulle kysymyksiä. Sen jälkeen he sanoivat: ’Et ole millään tavoin vastaanhangoitteleva, mutta kuitenkin kävelet ja puhut omituisesti. Oletko ottanut alkoholia?’ He veivät minut verikokeeseen. Kävi ilmi, että minulla oli veressäni alkoholia 0,8 promillea. [Enemmän kuin laki sallii suurimmassa osassa Yhdysvaltoja.] En voinut uskoa, että minulle käy näin. Olin luullut, ettei minulle voi koskaan tapahtua mitään tällaista. Nyt minua vastaan kuitenkin nostettaisiin syyte kuolemantuottamuksesta ja juopuneena ajamisesta.
”Olin kuukausi sitten valmistunut opettajaksi. Mehän tiedämme, miten yhteiskunta suhtautuu opettajiin. Heiltä odotetaan moraalista nuhteettomuutta. Olin työskennellyt sen hyväksi, ja nyt se näytti olevan minun kohdaltani mennyttä.
”Sain vuoden ehdonalaista, menetin ajokorttini vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi, sain sakkoja 250 dollaria, vietin yhden viikonvaihteen vankilassa, tein 600 tuntia yhdyskuntapalvelusta ja osallistuin yhdeksän viikon mittaiselle alkoholivalistuskurssille. Eikä siinä kaikki. Muistan ne yöt, jolloin heräsin vavisten, tuon miehen kasvojen kuva mielessäni. Minun oli myös palattava arjen keskelle ja kohdattava kaikki ystäväni ja lähiomaiseni. Tuntui siltä, että joutuisin käymään kamppailua loppuelämäni. En ollut varma, oliko se sen arvoista. Minun oli palattava jatkamaan opetusharjoitteluani ja kohdattava lasten katseet. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka moni heistä mahtoi tietää, mitä olin tehnyt. Mieleni täytti syyllisyys ja katumus, jota tunsin tuon miehen perhettä kohtaan.
”Onnettomuusiltana jouduin tekemään jotain sellaista, mikä oli vaikeinta, mitä siihen mennessä olin eläessäni joutunut tekemään. Soitin näet äidilleni ja kerroin hänelle: ’Äiti, olen tappanut miehen onnettomuudessa. Tarvitsisin kyydin kotiin.’ Kun hän oli saapunut, emme voineet tehdä muuta kuin rutistaa toisiamme ja itkeä. En haluaisi edes pahimmalle vihamiehelleni tapahtuvan sellaista, mitä olen itse kokenut. Rattijuoppous on ongelma, jonka ratkaisemisessa haluan auttaa. Kun kävelette pois tästä tilaisuudesta, pitäkää meidät mielessämme, älkää unohtako meitä koskaan.”
Johtopäätökset
Tilaisuuden järjestänyt Patricia Johnston kertoi viimeisenä omasta murhenäytelmästään, siitä, miltä hänestä tuntui sen jälkeen, kun hänen alkoholisti-isänsä oli ajanut itsensä hengiltä. Hän sanoi: ”Jos voisin panna sen murheen, jota alkoholi aiheuttaa, pulloon ja tarjota siitä ryypyn kaikille niille, jotka ovat lähtemäisillään alkoholia nauttineina auton rattiin, tällaista ohjelmaa ei tarvitsisi enää koskaan uusia!”
Lopuksi tilaisuuden juontaja kysyi, oliko kellään kysyttävää. Kellään ei ollut. Moni kuitenkin sanoi kyynelsilmin: ”En enää koskaan lähde ajamaan autoa alkoholia nauttineena.”
Aika näyttää sen, miten hyvin tällaisilla keskustelutilaisuuksilla voidaan estää rattijuoppoudesta kiinni jääneitä tarttumasta juopuneena uudelleen rattiin. Todella pelottavaksi tämän ongelman tekevät kuitenkin ne suorastaan miljoonat, jotka seikkailevat juopuneena liikenteessä jäämättä kiinni.
Yhdysvaltain oikeusministeriön oikeustilastotoimiston keräämien tietojen mukaan Yhdysvalloissa jäi poliisin haaviin eräänä äskeisenä vuonna melkein kaksi miljoonaa rattijuoppoa. On kuitenkin arvioitu, että jokaista poliisin kiinni saamaa rattijuoppoa kohden saattaa jopa 2000 rattijuoppoa liikennöidä samaan aikaan aivan rauhassa niillä alueilla, joille poliisivalvonta ei ulotu, aiheuttamassa kosolti hengenvaarallisia tilanteita itselleen ja muille.
Mikä on tehnyt olosuhteet tällaista hengenvaarallista ja vastuutonta käyttäytymistä edistäviksi? Miksi sota rattijuoppoutta vastaan tulee jatkumaan ilman, että voitto häämöttäisi näköpiirissä? Tarkastelkaamme joitakin vastauksia.
[Kuva s. 7]
Rattijuoppo kertomassa paneelikeskustelussa kolariin johtaneista tapahtumista