Elän alkoholistin kanssa
MIEHENI oli juopotellut viikkokausia yötä päivää. Hän sammui, heräsi ja alkoi taas juoda, ja sama toistui yhä uudelleen. Hänet oli erotettu työpaikastaan, ja taloudellinen asemamme huononi päivä päivältä. Hänen terveytensä oli heikentynyt, enkä ollut varma, kuinka kauan hän enää eläisi. Mietin, mihin kaikki vielä päättyisi.
Ennen kuin kerron lopputuloksen, saanen selittää, miten me tulimme elämässämme tähän kriittiseen vaiheeseen.
Tapasin mieheni tansseissa vuonna 1947. Hän oli jo nauttinut alkoholia tullessaan tanssipaikalle. Ennen kuin ilta oli ohi hän tanssi pöydällä. Myöhemmin tuolla viikolla hän tuli tapaamaan minua. Tällä kertaa hän oli selvänä, ja nautin kovasti hänen seurastaan. Meillä oli paljon yhteistä, joten aloimme seurustella.
Sinä iltana, jona hän kosi minua, hänellä oli mukanaan viinipullo, mutta hän ei ollut humalassa. Keskustelimme laajasti avioliiton vakavuudesta ja lasten kasvattamisesta. Sanoin hänelle, ettei minulla ollut aikomustakaan alkaa elää alkoholistin kanssa. Sen kuultuaan hän heitti pullon pois ja lupasi, että hän oli nyt ottanut viimeisen ryyppynsä. Olin hyvin onnellinen!
Mutta emme ehtineet olla kauankaan naimisissa, kun hän alkoi taas juopotella. Seuraavina vuosina aloin pelätä häntä yhä enemmän. Hän oli hyvin arvaamaton. Hän oli kuin tulivuori, joka voi purkautua koska tahansa.
Hän jatkoi juopotteluaan ja alkoi lisäksi pelata töissä uhkapelejä, mikä johti vakaviin rahavaikeuksiin. Riitelimme jokaisena tilipäivänä. Hän halusi antaa minulle yhä vähemmän rahaa voidakseen juoda yhä enemmän. Meiltä karhuttiin laskuja toistuvasti.
Ihmettelin, kuinka hän voi kohdella minua siten ja sen jälkeen sanoa rakastavansa minua. Koska minulla oli osa-aikatyö, hankin välistä rahaa auttaakseni laskujen maksamisessa.
Aina en jaksanut pitää suutani kiinni. Sanoin hänelle vetoavasti: ”Etkö näe, mitä teet? Tyttäresi ja minä olemme hermoraunioita!”
”Liioittelet!” hän tiuskaisi. ”Otan vain pari ryyppyä. En juo edes pullollista viikossa.” Todellisuudessa hän joi pullollisen päivässä!
Elämäni oli täysin ristiriitaista. Silloin tällöin hän toi minulle kukkia tai makeisia. ’Hän rakastaa minua sittenkin!’ Sen jälkeen tunsin syyllisyyttä, koska olin ajatellut niin pahaa hänestä. Ajattelin, että koska hän oli niin kiltti, hänen juomisensa täytyi olla minun syytäni. Jos vain voisin muuttua, hän ei ehkä joisi niin paljon.
Hän lupasi vähentää juomistaan, ja muutaman päivän kuluttua olin varma, että voisin auttaa häntä lopettamaan juomisensa. Mutta viikon kuluttua hän kuroi menetetyn ajan kiinni juomalla enemmän kuin koskaan. Minut valtasi toivottomuuden tunne.
Hän kävi useita kertoja AA-kerhossa. Siellä puhuttiin alkoholismista, mutta hänen mielestään hänen ei tarvinnut kuulla siitä. Hän ajatteli, että hänen ongelmansa ovat kotona. Jälleen toiveeni murenivat. Tunsin olevani ansassa ja olin vihainen.
Tunteeni kiersivät kehää: tunsin vuoroin iloa, syyllisyyttä, itseinhoa, kaunaa ja katkeruutta, vuoroin taas vihasin häntä, olisin halunnut hänen lähtevän tai pelkäsin, että hän voi vaikka lähteäkin. Tilanne tuntui toivottomalta.
Kamppailtuani tällaisten ongelmien kanssa muutaman vuoden huonolla menestyksellä menetin kaiken itsehillintäni. Eräänä päivänä hyppäsin epätoivoisena autoon ja lähdin ajamaan vailla päämäärää. Päädyin erään joen rantaan. Joki oli tyyni ja rauhallinen. Istuessani rantatörmällä ajattelin tilanteeni toivottomuutta. Tyyni vesi veti minua puoleensa kuin magneetti. Kunpa voisin vain liukua veteen . . .
Äkkiä kuulin jonkun huutavan minulle. Eräs lähellä asuva nainen oli nähnyt minut ja tullut katsomaan, tarvitsisinko apua. Silloin nousin autooni ja ajoin kotiin.
Pian tämän jälkeen tilanne huononi. Mieheni alkoi puhua, että hän tappaa itsensä, ja hän jopa kuvaili minulle, miten hän tekisi sen. ”Pärjäät paremmin ilman minua”, hän sanoi. Olin tavallaan iloinen kuullessani sen, mutta samanaikaisesti se sai minut suunniltani!
Seuraavana aamuna tiesin, että minun oli pakko tehdä jotakin. Otin yhteyttä AA-kerhoon, ja sieltä minua kehotettiin kääntymään erään alueellani asuvan naisen puoleen, joka oli joutunut samankaltaiseen tilanteeseen. Tämä nainen suositteli erästä paikallista ryhmää, joka koostui alkoholistien lähiomaisista. Kävin muutamassa keskustelutilaisuudessa.
Ne auttoivat minua näkemään, että minun ei todellisuudessa tarvinnut syyttää itseäni mieheni juopottelusta. Hän oli aloittanut sen jo ennen kuin tapasin hänet. Läsnäolijat näyttivät hallitsevan itsensä. He olivat iloisia ja keskustelivat avoimesti tunteistaan. He elivät päivän kerrallaan. Juuri niin minunkin pitäisi tehdä! Ja vaikka ongelmat eivät muuttuisikaan miksikään, minun oli tajuttava, että tämän päivän huolenaiheissa olisi minulle aivan tarpeeksi. Muistin Matteuksen 6:34:ssä olevat Jeesuksen sanat: ”Älkää – – olko koskaan huolissanne seuraavasta päivästä, sillä seuraavalla päivällä on omat huolensa.”
Samanaikaisesti minusta näytti siltä, että jotkut siellä olleista naisista olivat yhä melko katkeria ja kaunaisia miestään kohtaan, valittivat heistä ja kuvailivat heidän vikojaan. En yhtynyt siihen, vaan olin hiljaa.
Opin kuitenkin monia hyödyllisiä asioita, kun kuuntelin heidän puheitaan alkoholistin kanssa elämisestä. Tärkein saamani opetus oli tämä: minun ei pitäisi suojella miestäni hänen juopottelunsa seurauksilta, kuten olin tehnyt. Sen sijaan minun olisi autettava häntä tajuamaan ne ongelmat, joita hänen juopottelunsa aiheutti. Monien vuosien aikana kehittyneen kielteisen ajattelun voittaminen oli minulle todellinen voimainponnistus, mutta olin päättäväinen. Aloin soveltaa noita ehdotuksia.
Pian tämän jälkeen siihen tuli tilaisuus. Meidän piti kerran hoitaa tyttärenpoikaamme, joka oli sairas ja kuumeinen. Koska minun oli poistuttava joksikin aikaa, pyysin miestäni valvomaan poikaa. Soitin hänelle töistä ja varoitin häntä, ettei hän saa juoda. Hän vakuutti minulle pitävänsä pojasta hyvää huolta.
Pian lähtöni jälkeen tyttäreni soitti tiedustellakseen pojan voimia. Hänen hämmästyksekseen hänen pieni poikansa vastasi puhelimeen. ”Pappa nukkuu”, hän selitti. Tyttäreni pelästyi! ”Ravistele häntä kovasti ja koeta saada hänet hereille.” Mutta tyttärenpoikani ei saanut pappaa hereille – hän oli juonut niin paljon että oli sammunut. Sen jälkeen tyttäreni laski kuulokkeen ja kiiruhti paikalle.
Noin tunnin kuluttua, jolloin itsekin olin jo kotona, mieheni lopulta tuli tajuihinsa. Hän kysyi miksi emme olleet herättäneet häntä. Koska hän oli yhä juovuksissa, emme olleet puheliaita. Aiemmin olisin jättänyt asian sikseen. En olisi uskaltanut sanoa mitään. Mutta nyt tiesin, etten voisi suojella häntä hänen juopottelunsa seurauksilta. Hänen täytyi saada tietää mitä oli tapahtunut. Niinpä en päästänyt häntä pinteestä, vaan kerroin hänelle seuraavana aamuna yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut. Kysyin: ”Tajuatko, mitä olisi voinut tapahtua pienelle tyttärenpojallemme?” Silloin hän oli lyöty mies. Hän tunnusti: ”Olisin voinut tappaa tuon lapsen.”
Silti hän muutaman kuukauden kuluttua joi kerran koko yön. Mutta herättyään seuraavana päivänä hän pyysi minua viemään hänet sairaalaan. Tilanne oli tullut kestämättömäksi. Pyysin häntä soittamaan lääkärille ja sopimaan tämän kanssa toimenpiteistä. Mentyämme sairaalaan hän hoiti itse asiansa ja oli kaksi kuukautta hoidossa.
Kaikesta tästä on jo kulunut monta vuotta, ja yhdyselämämme paranee koko ajan. Meillä kummallakaan ei ole ollut helppoa. Meidän täytyy jatkuvasti valvoa ajatteluamme ja vaikuttimiamme.
Olen saanut paljon apua myös eräältä toiselta taholta: suhteestani Jehovaan. Se auttoi minua voittamaan tuntemani katkeruuden ja mielipahan, sillä tiesin etteivät sellaiset tunteet miellytä Jehovaa, olipa mieheni sitten tehnyt mitä tahansa. (Kolossalaisille 3:13, 14) Miten rauhoittava vaikutus olikaan sillä, että olin oppinut tuntemaan Jehovan rakkaudellisena ja armollisena Isänä, joka ei tähyile meidän vikojamme! Se huojensi suuresti syyllisyydentunteitani. – Psalmit 103:9–12; 130:3, 4.
Rukoillessani päivin ja öin hän antoi minulle henkeään ja voimaansa. Kertomalla kristillisestä vakaumuksestani säännöllisesti toisille kykenin säilyttämään toivoni elävänä. Olen myös syvästi kiitollinen kristillisistä kokouksista, joissa käyn, ja kristittyjen veljien ja sisarten rakkaudellisesta toveruudesta. Olisin tuskin selviytynyt ilman heitä.
Olen tietenkin iloinen siitä, että olen oppinut elämään alkoholistin kanssa. Se, että olen oppinut elämään päivän kerrallaan, on auttanut minua suuresti huolien kurissa pitämisessä. Erityisesti minua on auttanut sen oppiminen, ettei minun pidä suojella miestäni tuntemasta juopottelunsa seurauksia. En tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, ellen olisi oppinut sitä. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 23]
Minun olisi autettava häntä tajuamaan ne ongelmat, joita hänen juopottelunsa aiheutti hänen elämässään
[Kuva s. 22]
Tärkein saamani opetus oli se, ettei minun pitäisi suojella miestäni hänen juopottelunsa seurauksilta, kuten olin tehnyt