Juutalaisten ja kristittyjen edessä uusi aikakausi?
”Vaino tulee päättymään, kun paavi astuu synagogaan.” – Juutalainen sananparsi.
HUHTIKUUN 13. päivänä vuonna 1986 tuli paavi Johannes Paavali II:sta tiettävästi ensimmäinen paavi, joka koskaan on astunut juutalaiseen palvontahuoneeseen. Saatuaan myrskyisät suosionosoitukset paavi vakuutti uudelleen, että katolinen kirkko ”syvästi pahoittelee sitä vihaa ja niitä vainoja ja antisemitismin osoituksia, joiden kohteeksi juutalaiset ovat joutuneet, olipa ajankohta ja taho ollut sitten mikä tahansa”. Hän sanoi, että hänen ’vierailunsa tarkoituksena oli voittaa vanhoja ennakkoluuloja ja taata täydempi tunnustus sille yhteiselle hengelliselle perinnölle, joka on olemassa juutalaisten ja kristittyjen välillä’.
Viime vuosina ovat muutkin kristikunnan uskontojärjestöt pyrkineet paikkaamaan jo kauan sitten juutalaisten kanssa rikkoontuneita välejään. Vuoden 1987 kesäkuussa julkaisivat Yhdysvaltain presbyteeriset kirkot asiakirjan, jossa ne ilmaisivat katuvansa kirkkonsa pitkään jatkunutta osallistumista ”juutalaisvastaisiin asenteisiin ja toimiin”. Miltei heti tämän perään julkaisi usean erilaisen kirkkokunnan amerikkalainen yhteenliittymä ”Yhdistynyt Kristuksen kirkko” oman päätöksensä. Siinä ilmoitettiin, että ”kristinusko ei ole syrjäyttänyt juutalaisuutta” ja että ”Jumalan liittoa juutalaisten kanssa ei ole kumottu”.
Kristikunta ja juutalaisten kansanmurha
Mistä tällainen erikoinen toimeliaisuus johtuu? Ei mistään muusta kuin siitä, että kristikunta koettaa ottaa etäisyyttä toisen maailmansodan aikaiseen juutalaisten kansanmurhaan. Heti tätä sotaa seuranneina vuosina koettivat useimmat johtavat kirkonmiehet vähin äänin sivuuttaa sen, että kansanmurha oli ollut kristityiksi tunnustautuvien aiheuttama. Juutalaiset eivät kuitenkaan unohtaneet heidän sekaantumistaan näihin järkyttäviin tekoihin.
Sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, alkoivat juutalaisten systemaattisesta tuhoamisesta hengissä selvinneet ilmaista mielipiteitään avoimesti. Kirjat, aikakauslehdet ja elokuvaesitykset saattoivat maailman silmäkkäin keskitysleirien kauhujen kanssa. Tämän lisäksi Israelin valtion taistelu olemassaolostaan keskitti maailman huomion juutalaisiin. Sen johdosta kristikunta on yhä enemmän joutunut arvostelun kohteeksi. G. Peter Fleck kirjoittaa: ”Jokin on kauhistuttavan pahasti vialla – – uskonnossa ja kulttuurissa, jotka ovat voineet saada aikaan ja suvaita tällaisia kauheuksia [kuten juutalaisten massamurhan]. Samoin täytyy jotain olla vialla kirkossa, joka näiden kauheuksien aikana noudatti lähes ehdotonta vaiteliaisuutta eikä tehnyt juuri mitään.” – The Christian Century.
Juutalaisten johtajat ovat samaa mieltä. Rabbiini Stuart E. Rosenberg kysyy, miksi toisen maailmansodan jälkeen ”niin monilta kirkoilta tai niiden johtajilta jäi näkemättä se, että kristittyjen juutalaisvastaisuuden pitkä, yhtäjaksoinen historia ja natsismin lopputuote – juutalaisten kolmasosan harkittu murha – olivat yhteydessä toisiinsa”. Hän totesi, että monet kirkonjäsenet ”kuittasivat yhdentekevänä asiana tai, mikä vielä pahempaa, tyynesti hyväksyivät kuuden miljoonan ihmisen tuhoon vihkimisen Hitlerin Euroopassa Jumalan tuomiona sen takia, että ’juutalaiset olivat hylänneet Jeesuksen’”. – The Christian Problem.
Elie Wiesel kirjoittaa: ”Miten on selitettävissä, että Hitleriä ja Himmleriä ei erotettu kirkosta? Että Pius XII ei pitänyt tarpeellisena, etten sanoisi väistämättömänä, Auschwitzin ja Treblinkan tuomitsemista? Että suurin osa SS-miehistä oli kirkon jäseniä, jotka loppuun asti pitivät kiinni kristillisistä yhteyksistään? Että oli tappajia, jotka joukkomurhien välillä kävivät ripittäytymässä? Että heillä kaikilla oli kristillinen perhetausta ja kaikki olivat saaneet kristillisen kasvatuksen?” – A Jew Today.
Ei siis mikään ihme, miksi johtavien kirkonmiesten on ollut pakko arvioida uudelleen asennoitumistaan juutalaisuuteen. Kristikunnassa onkin nostamassa päätään uusi teologinen suuntaus, joka ei enää pidä juutalaisia ’Kristuksen tappajina’ eikä ’kirottuna kansana’, vaan suo heille tunnustusta ja arvonantoa. Puhutaan jopa sellaista, että kristinusko ja juutalaisuus voivat palvella ’eri teinä, jotka kumpikin johtavat Jumalan luo’.
”Uusi aikakausi” alkamassa?
Jotkut ovat tervehtineet tällaisia tapahtumia ”kokonaisen uuden aikakauden alkuna” juutalaisten ja kristittyjen välisissä suhteissa. Rabbiini Leon Klenicki jopa julisti, että juutalaisten pitäisi nyt ”ajatella Jeesusta ja kristillistä lähetystyötä yhtenä niistä keinoista, joilla koko ihmiskunta saatetaan Jumalan tykö”. Hän lisäsi: ”Kenties se, mitä Jumala vaatii, on eräänlainen yhteisyritys.” – New York Times, 24.7.1988.
Kaikki eivät ole näin optimistisia. Kristikunnan protestanttiset teologit katsovat uuden, liberaalin juutalaiskäsityksen merkitsevän luopumista eräästä kristinopin perusperiaatteesta. Toisaalta myös monet juutalaisuuden johtajat suhtautuvat uusiin rauhantunnusteluihin ennakkoluuloisesti, sillä he pitävät niitä epämääräisinä ja ristiriitaisina tai pelkästään uuden valepuvun antamisena vanhalle taktiikalle, jolla juutalaisia on pyritty käännyttämään.
Juutalaisuuden johtajien mielestä todellista sovintoa ei voi syntyä ennen kuin kristikunta on mennyt itseensä ja yksiselitteisesti tuominnut kaiken, mitä se menneisyydessä on juutalaisvastaisuuden nimissä tehnyt, myös osallisuutensa juutalaisten kansanmurhaan. He vaativat johtavia kirkonmiehiä luopumaan tyystin siitä käsityksestä, että juutalaiset ovat syypäitä Jeesuksen kuolemaan. He haluavat, että juutalaisuus tulee tunnustaa yhdeksi päteväksi pelastuskeinoksi, ei vain kristillisyyden esivaiheeksi. He haluavat kristikunnan lopettavan kaikki juutalaisten käännytysyritykset. Lopuksi monet vaativat kristikuntaa antamaan täyden tunnustuksensa ja tukensa Israelin valtiolle.
Yhtä kaikki senkin jälkeen, kun tällaisiin radikaaleihin toimenpiteisiin olisi ryhdytty, jäisi kristikunnan ja juutalaisuuden välille ammottavan leveä juopa. Tästä enemmän seuraavassa kirjoituksessa.
[Kuva s. 4]
Kristikunta ei voi kiistää osuuttaan juutalaisten systemaattiseen joukkotuhoon
[Lähdemerkintä]
Bundesarchiv Koblenz