Väkivaltaisesta elämäntavasta eroon pääseminen

YSTÄVÄNI ja minä juoksimme niin nopeasti kuin pystyimme, ja kun saavuimme lähellä kotikaupunkiani sijaitsevalle joelle, sukelsimme siihen. Noustuamme pintaan aloimme uida hurjaa vauhtia vastakkaiselle rannalle.

Oliko tämä jonkinlaista poikamaista leikkiä? Ei suinkaan! Oli pikemminkin kysymys elämästä ja kuolemasta. Katsoessani taakseni näin poliisien tähtäävän meitä aseillaan. Sukelsin veden alle paetakseni luotisadetta ja jatkoin uimista vastarannalle. Kuulin laukausten äänet jopa veden alle.

Päästyämme vastarannalle olimme onnistuneet yrityksessämme paeta vankilasta, johon olimme joutuneet murron ja autovarkauden takia.

Tämä oli yksi niistä monista kerroista, joina poliisi ajoi minua takaa rikollisen toimintani vuoksi. Vaikka olin tuolloin vain 17-vuotias, minulla oli poliisin arkistossa jo pitkä rikosrekisteri. Lopulta ystäväni ja minut saatiin kiinni, ja jälleen kerran sain vankeustuomion, tällä kertaa kaksi ja puoli vuotta.

Olin vankilassakin luonteeltani väkivaltainen. Koska tappelin niin usein toisten vankien kanssa, minulle annettiin valkoinen vanginpuku. Näin vartijoiden oli helppo tunnistaa minut ja toiset häiriönaiheuttajat ja kiinnittää meihin erikoishuomiota.

Väkivaltaisempi vapaana

Pääsin vankilasta vapaaksi, mutta en ollut muuttunut yhtään paremmaksi. Tosiasiassa olin väkivaltaisempi kuin koskaan. Sain pian hallintaani tietyt kadut. Olin valmis ottamaan kenen tahansa taisteluhaasteen vastaan.

Kerran ryhmä nuoria miehiä ärsytti minua. Hyökkäsin heidän kimppuunsa ja, ennen kuin poliisi lopetti tappelun, vahingoitin useita heistä, vaikka oikea käteni oli murtunut tappelussa viikkoa aikaisemmin.

Erään toisen kerran kaksi ystävääni ja minä haastoimme naapurikaupungista tulleen miesten ryhmän tappeluun. Heidän johtajansa astui esiin kohdatakseen minut kädessään rautatanko. Sain hänet pudottamaan aseensa, mutta hän luiskahti otteestani ja lähti juoksemaan. Ainoa keino saada hänet palaamaan ja jatkamaan tappelua oli antaa hänelle takaisin hänen rautatankonsa, ja niin tein. Hän palasi, ja sain hänet pudottamaan uudestaan aseensa, mutta tällä kertaa varmistuin siitä, ettei hän karannut ennen kuin olin hakannut hänet kunnolla.

Eräänä iltana seisoin vain huvikseni erään kadun kulmassa Harlemissa New Yorkissa ja haastoin kenet tahansa tappeluun. Monet ottivatkin haasteeni vastaan, ja tappeluja oli useita. Tämän ansiosta maineeni vaarallisena, väkivaltaisena ihmisenä kasvoi. Noissa eri tappeluissa minua lyötiin pulloilla, autonrenkaan vaihtoon tarvittavilla työkaluilla ja nuijilla, ja kimppuuni hyökättiin puukoin ja muilla aseilla. Mutta mikään tästä ei saanut minua luopumaan väkivaltaisista tavoistani.

Väkivalta lisääntyy

Huomasin pian, että huumekaupasta saisi paljon rahaa. Huumeitten käyttäjänä tunsin hyvin koko huumeyhdyskunnan. Ennen pitkää otin toisia myymään huumeita minun laskuuni, mikä teki minusta vielä väkivaltaisemman.

Kerran teimme yllätyshyökkäyksen erään toisen huumekauppiaan luo toivoen voivamme varastaa hänen huumeensa. Aseistautuneina pistoolilla ja puukolla murtauduimme hänen kotiinsa ja pidimme kolmea miestä ja yhtä naista panttivankeina sen aikaa, kun pengoimme koko talon etsiessämme huumeita.

Erään toisen kerran haulikoin ja hiihtonaamarein aseistautuneina muuan ystävä ja minä päätimme ryöstää erään rikkaan miehen saadaksemme rahaa huumeisiin. Varjostimme hänen taloaan, mutta hän ei ilmaantunut lainkaan paikalle, joten lähdimme pois. Jos hän olisi tullut, olisimme ilman muuta toteuttaneet aikomuksemme.

Niinpä vain kaksikymmenvuotiaana huomasin sotkeutuneeni pahanpäiväisesti väkivaltaan, huumeisiin ja vakaviin rikoksiin. Parhaimmillaankin tulevaisuuteni olisi vankilassa istumista; olin hyvin onneton.

Pohdin usein, kenen pitäisi päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Päättelin tämän olevan sen tehtävä, kenellä kulloinkin oli yhteiskunnassa eniten valtaa. Tulin myös siihen tulokseen, että koska ihmiset ratkaisivat, mikä on oikein ja mikä väärin, enkä kunnioittanut lainkaan ihmisen valtaa, minulla oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä muulla tahansa päättää itse, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta pian löysin paljon paremman vastauksen.

Paljon parempi tapa

Sisareni, joka oli mennyt naimisiin yhden ystäväni ja entisen vankilatoverini kanssa, oli suostunut tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän kertoi Raamatusta oppimistaan asioista jokaiselle perheemme jäsenelle – paitsi minulle. Perheeni jäsenet kehottivat minua karttamaan sisartani. Miksi? He sanoivat sen johtuvan siitä, että hän ei puhuisi muusta kuin tuosta ”hullusta uskonnosta”.

Olin utelias. Mitä sellaista hän voisi sanoa, mikä ärsyttäisi ihmisiä noin kovasti? Halusin tietää, mutta sisareni ei puhunut minulle siitä. Miksi ei? Sisareni piti minua niin pahana, etten koskaan kuuntelisi mitään Raamattua koskevaa.

Mutta eräänä iltana kutsuin itseni sisareni kotiin päivälliselle. Istuin ja söin sisareni ja hänen miehensä luona ja pyysin: ”Kertokaa minulle tästä uudesta uskonnosta.” He kertoivat – peräti kuuden tunnin ajan! Se kuulosti minusta niin järkevältä, että palasin heti seuraavana iltana kuulemaan lisää.

Tämän toisen käynnin jälkeen olin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt syyn, jonka vuoksi elää, todellisen tarkoituksen elämälle. Aloin heti käydä kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa ja myös puhua ystävilleni oppimistani asioista.

Elämäntapani pysyi jonkin aikaa muuttumattomana. Mutta tutkin edelleen ja opin, mitä Jehova Jumala odottaa meiltä, ja pidin huolen siitä, etten jäänyt pois yhdestäkään valtakunnansalissa pidetystä kokouksesta, jossa tarkasteltiin Raamattua. Tällä tavalla sain hengellistä voimaa muuttaakseni elämäni yksi asia kerrallaan.

Ensimmäiseksi lopetin huumeiden myymisen. Tämä vihastutti joitakuita entisiä tuttaviani, mutta minulla oli yhä väkivaltaisen ihmisen maine, joten säästyin harmeilta. Seuraavaksi lakkasin käyttämästä kovia huumeita, ja lisäksi luovuin moraalittomasta elämäntavastani. Viimeiseksi panin kuriin tupakointitottumukseni. Kahdeksassa kuukaudessa olin edistynyt niin pitkälle, että olin valmis kastettavaksi, ja minut kastettiin vuonna 1970.

Vihdoinkin olin oppinut täysin tajuamaan vastauksen kysymykseen siitä, kenen kuuluu päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Vastaus on: Jehovalla, Elämänantajallamme, on tuo oikeus, ja hänellä on myös oikeus odottaa luomustensa elävän sen mukaisesti.

Olen usein ajatellut sitä, miten Jesajan 65:25:ssä oleva kuvaus on soveltunut minuun kuvaannollisella tavalla. Tuossa profetiassa puhutaan tulevasta ajasta, jolloin leijonan väkivaltainen luonne muutettaisiin niin rauhaisaksi, että se söisi rehua niin kuin raavas. Samalla tavoin minä olin muuttunut hyvin väkivaltaisesta ihmisestä sellaiseksi, jolla on rauhaisa luonne ja rauhaisa elämänasenne.

Silti minun piti yhä päästä huonosta maineestani. Esimerkiksi kuljin säännöllisesti ovelta ovelle ihmisten luona keskustellakseni heidän kanssaan Raamatusta. Eräälle ovelle tullut nuori mies tunsi minut ja pelästyi luullen minun tulleen vahingoittamaan häntä. Selitin nopeasti Raamatun rauhan sanoman, minkä johdosta hän jäi hämmästyksestä sanattomaksi mutta hyvin huojentuneeksi.

Kohta kasteeni jälkeen menin naimisiin erään Jehovan todistajan kanssa. On surullista sanoa, että vuonna 1974 vaimoni päätti, ettei hän halunnut enää tehdä Jumalan tahtoa. Hän esitti minulle uhkavaatimuksen: minun pitäisi luopua palvonnastani tai hän jättäisi minut ja veisi mukanaan kaksi pientä lastamme. Se oli elämäni vaikeinta aikaa. Mutta en voinut hylätä Jumalan palvontaani, ja niinpä jatkoin hänen tahtonsa tekemistä.

Uusi elämäntapa

Jehova kuitenkin palkitsi minut sen johdosta, että olin ollut jatkuvasti uskollinen hänelle. Vuonna 1977 tapasin suurenmoisen Jehovan todistajan, ja me menimme naimisiin. Hänellä oli viisivuotias poika. Pian vaimoni ja minä astuimme kokoajanpalvelukseen ja omistauduimme toisten auttamiseen saamaan tietoa Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan. Kun poikamme kasvoi aikuiseksi, hänkin ryhtyi kokoajanpalvelukseen. Nyt hän auttaa monien tehtävien hoitamisessa paikallisessa seurakunnassa.

Vaimollani ja minulla on sittemmin ollut etu matkustaa moniin maailman osiin, koska osallistumme vapaaehtoiseen rakennustyöhön. Tähän sisältyy auttaminen uusien haaratoimistotilojen rakentamisessa eri maihin, mikä tukee Jehovan todistajien maailmanlaajuista opetustyötä.

Kun olemme kotimaassa, toimimme ahkerasti omalla paikkakunnallamme ja autamme toisia saamaan tietoa Raamatusta sekä uusien valtakunnansalien rakentamisessa. Palvelen myös Yhdysvaltojen eteläosassa toimivassa alueellisessa rakennuskomiteassa. Ja entinen vankitoverini – lankoni – ja minä palvelemme vanhimpina samassa Jehovan todistajien seurakunnassa.

Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on auttanut minua saamaan elämäni hallintaani ja on antanut sille aivan uuden suunnan. Kun annan hänen osoittaa minulle, mikä on oikein ja mikä väärin, elämäni muuttuu aina vain paremmaksi. – Lähetetty.