Miten hoitaa kuolevaa potilasta?

MEIDÄN aikanamme on ihmisten suhtautumisessa kuolemaan ja kuolemiseen tapahtunut muutoksia monissa osissa maailmaa.

Ennen vanhaan lääkärit hyväksyivät väistämättömänä tosiasiana sen, että jotkut heidän potilaistaan kuolevat kaikesta lääkärinavusta huolimatta. Potilaitten oloa haluttiin kuoleman lähestyessä helpottaa, ja usein heitä hoidettiin heidän kotonaan.

Viime vuosina on kuitenkin tähdätty tekniikan hyväksikäyttöön ja parantamiseen, ja seurauksena on ollut, että lääkärit ovat alkaneet pitää kuolemaa epäonnistumisena tai tappiona. Kuoleman estämisestä hinnalla millä hyvänsä onkin tullut lääkäreille tärkein tavoite heidän työssään. Rinnan tavoitteitten muuttumisen kanssa sairaaloita varten on kehitetty aivan uudenlaista hoitotekniikkaa, jonka avulla ihmisiä voidaan pitää elossa pitempään kuin mihin aiemmin on ollut mahdollisuuksia.

Lääketieteellinen tekniikka on kiistatta vienyt kehitystä eteenpäin monissa maissa, mutta toisaalta se on antanut joissain suhteissa aihetta vakavaan huoleen. Eräs lääkäri selittää: ”Useimmat lääkärit ovat menettäneet jotakin kallisarvoista, mikä aiemmin oli erottamaton osa lääketiedettä, ja tämä jokin on inhimillisyys. Koneet, tehokkuus ja tarkkuus ovat työntäneet tieltään ihmisyksilöitä kohtaan tunnettavan säälin, myötätunnon ja kiinnostuksen. Lääketiede on nykyään tunteeton tieteenhaara, ja sen lievittävä ominaisuus kuuluu toisenlaiselle aikakaudelle. Mekaaninen, hengetön lääkärinhoito tarjoaa vain vähän huojennusta kuolevalle ihmiselle.”

Tämä on vain yhden ihmisen mielipide, eikä sen perusteella voida lähteä tuomitsemaan koko lääkärikuntaa. On kuitenkin ollut havaittavissa, että monet ovat alkaneet pelätä sitä, että heidän elämäänsä pidettäisiin yllä koneitten varassa.

Vähitellen alkoi kuulua myös toisenlaisia ääniä. Niiden mukaan joissakin tapauksissa ihmisten pitäisi saada kuolla arvokkaasti ”luonnollisen” hetken tullen, ilman että heidän elämäänsä pyrittäisiin pitkittämään nykytekniikan kolkkoja keinoja käyttäen. Time-viikkolehden äskettäin tekemässä tutkimuksessa yli 75 prosenttia haastatelluista oli sitä mieltä, että lääkärille pitäisi antaa mahdollisuus sellaisen hoidon lopettamiseen, jolla vain pitkitetään kuolevan, sairaan potilaan elämää. Tutkimuksen loppupäätelmä oli seuraavanlainen: ”Kun ihmiset ovat alistuneet välttämättömän tuloon, he eivät halua, että heidät kytketään tehohoito-osastolla monenlaisiin koneisiin aivan kuin he olisivat lasin alla pidettäviä koe-eläimiä, vaan he haluavat kuolla arvokkaasti.” Olemmeko samaa mieltä? Miten tämä eroaa siitä käsityksestä, joka meillä itse kullakin saattaa olla tästä asiasta?

Ehdotettuja ratkaisuja

Kulttuuri ja sosiaalinen tausta määräävät ihmisillä sen, miten he suhtautuvat kuolemaan ja kuolemiseen, ja tämä suhtautuminen voi olla hyvinkin erilaista. Ihmiset ovat monissa maissa kuitenkin yhä kiinnostuneempia toivottomasti sairaiden asemasta. Muutaman viime vuoden aikana ovat monet eetikot, lääkärit ja suuri yleisö antaneet tukensa pyrkimyksille, joilla halutaan poistaa kuolevien potilaiden hoitoon liittyviä epäkohtia.

On tutkittu sitä, millaisin menetelmin nämä ongelmat saataisiin poistetuksi, ja yleisintä hoitotapaa, joka joissain sairaaloissa on jo otettu käyttöön, on ruvettu nimittämään Suomessa perushoidoksi. Mitä siihen liittyy? Sen jälkeen kun potilaan lähiomaisten ja mielellään myös potilaan itsensä kanssa on käyty perusteellisia keskusteluja, tehdään tarkat ennakkosuunnitelmat, ja ne kirjataan potilaskorttiin. Keskeisintä perushoidon ennakkosuunnitelmissa on se, millaisia rajoituksia niissä halutaan asettaa toivottomasti sairaan potilaan elvyttämiselle jos hänen tilansa huonontuu.

Lähes kaikki tunnustavat, että tärkein huomioon otettava seikka näin vaikeita ratkaisuja tehtäessä on se, mitä potilas itse olisi halunnut tehtävän. Ongelman tekee kuitenkin vakavaksi se, että usein potilas on tajuton tai muulla tavoin kykenemätön tekemään tietoisesti omia ratkaisujaan. Seurauksena on ollut, että on alettu puhua niin sanottujen hoitotestamenttien tekemisestä. Niiden avulla ihmiset voivat tarkoin määrätä etukäteen sen, millä tavoin he haluavat itseään hoidettavan viimeisinä elinpäivinään. Hoitotestamentissa voisi lukea esimerkiksi:

”Täten määrään, että jos joskus joudun tilaan, joka on parantumaton ja peruuttamaton ja joka tulee aiheuttamaan minulle kuoleman suhteellisen lyhyessä ajassa, ei minua hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja. Jos tilani johtaa vääjäämättä pian kuolemaan enkä pysty osallistumaan lääkärinhoitoani koskevien päätösten tekoon, määrään, että minua hoitavan lääkärin on pidätyttävä tai lakattava käyttämästä sellaisia hoitomuotoja, jotka vain pitkittävät kuolemistani eivätkä ole mukavuuteni tai kipujeni poistamisen kannalta välttämättömiä.” Tällaisessa asiakirjassa voidaan jopa määritellä se, millaisia hoitomenetelmiä ihminen haluaa tai ei halua käytettävän aivan elämänsä loppuvaiheissa.

Vaikka hoitotestamentit eivät olekaan juridisesti päteviä kaikissa olosuhteissa, ne silti hyväksytään monin paikoin. Yhdysvalloissa on arviolta viisi miljoonaa ihmistä laatinut hoitotestamentin. Monet asiantuntijat tuossa maassa pitävät tätä parhaana keinona sen varmistamiseksi, että ihmisen tahtoa kunnioitetaan ja noudatetaan. Suomessakin on kiinnostus hoitotestamentteihin kasvamassa.

Millaista hoitoa?

Miten sellaisia potilaita, joiden tautia ei enää voida parantaa ja joilla kuolema on lähellä, voidaan käytännössä hoitaa? Kenties merkittävin keksintö heidän hoidossaan on ollut englantilainen hospice-hoitomalli, joka on saamassa yhä enemmän kannatusta eri puolilla maailmaa. Suomessa tästä hoitomallista käytetään nimitystä saattohoito. Mitä se on?

Keskeisintä saattohoidossa on lääkäreiden, hoitajien ja vapaaehtoisten yhteistyö, jolla potilaille halutaan taata heidän viimeisiksi elinpäivikseen mukava ja kohtuullisen kivuton olo, ja kaikki tämä mieluiten heidän omassa kodissaan.

Vaikka jotkin saattohoitokodit ovat sairaaloitten tiloissa toimivia, monet niistä ovat myös täysin itsenäisiä hoitokoteja. Useimmat niistä eivät toimi irrallaan siitä yhdyskunnasta, jonka keskellä ne toimivat, vaan ne käyttävät hyväkseen esimerkiksi ravitsemusasiantuntijoitten, pappien ja kiropraktikkojen palveluksia. Sairaaloissa annettava tehohoito ja toisaalta saattohoito ovat kaksi eri asiaa, sillä tärkeintä saattohoidossa ovat armeliaisuus ja myötätuntoisuus. Saattohoidossa ei pyritä hoitamaan potilaan tautia tehokkaimmin mahdollisin menetelmin, vaan siinä keskitytään määrätietoisesti potilaan elämisen helpottamiseen. Eräs lääkäri selittää: ”Saattohoito ei ole vähäisemmän hoidon varaan jättämistä, ei heitteille jättämistä eikä huonolaatuista hoitamista. Kyseessä on vain täysin erilainen hoitomalli.”

Miten saattohoitoon tulisi suhtautua? Tuntuuko tämä hoitomuoto sellaiselta, että se kannattaisi ottaa puheeksi lähiomaisen kanssa, kun hänen sairautensa diagnoosi osoittaa, että parantavaa hoitoa ei ole ja elinaikaa on jäljellä enää vähän, ja kenties myös häntä hoitavan lääkärin kanssa?

Vaikka saattohoitoa on tarjolla vasta vähän (Suomessa on kolme saattohoitokotia ja muutama on perusteilla), niin tulevaisuudessa tilanne todennäköisesti on jo toinen, sillä hospice-liike kasvaa kautta maailman. Aluksi saattohoidon katsottiin sotivan vakiintuneen lääkärinhoidon periaatteita vastaan, mutta vähitellen koululääketiede on kuitenkin ottanut sen omakseen, ja nykyään sitä pidetään soveliaana vaihtoehtona kuolevien hoidossa. Esimerkiksi asiantuntevalla kipulääkkeitten käytöllään saattohoito on vienyt terveydenhuoltoa joissain suhteissa huomattavasti eteenpäin.

Tri Gloria Werth kertoo lääkärilehdessä New England Journal of Medicine sisarensa kuolemasta saattohoitokodissa: ”Sisarelleni ei missään vaiheessa annettu lääkkeitä, ravintoa tai nestettä väkisin. Hän saattoi syödä, juoda – – tai ottaa lääkkeitä silloin kun hän sitä halusi. – – Parasta saattohoitokodissa on silti se, että Virginian kuolemaan liittyvät muistot ovat epätavallisen rauhoittavia ja ilahduttavia. Miten usein voidaan sanoa näin teho-osastolla tapahtuneen kuoleman jälkeen?”

[Huomioteksti s. 5]

”Lääketiede on nykyään tunteeton tieteenhaara, ja sen lievittävä ominaisuus kuuluu toisenlaiselle aikakaudelle. Mekaaninen, hengetön lääkärinhoito tarjoaa vain vähän huojennusta kuolevalle ihmiselle”

[Huomioteksti s. 6]

Saattohoidossa ei pyritä hoitamaan potilaan tautia tehokkaimmin mahdollisin keinoin, vaan siinä keskitytään määrätietoisesti potilaan elämisen helpottamiseen