Kuolevien auttaminen tänä edistyksen aikakautena
ERÄS nainen, lääkäri, oli juuri läpäissyt mitä tuskallisimman koetuksen. Hän oli seurannut 94-vuotiaan äidinäitinsä kuolemaa sairaalan tehohoito-osastolla sen jälkeen, kun isoäidille oli tehty syöpäleikkaus, jota ”hän [isoäiti] ei ollut halunnut”.
”En vuodattanut kyyneliä isoäitini hautajaisissa sen takia, että hän oli kuollut, sillä hän oli elänyt pitkän, täysipainoisen elämän”, tämä lääkäri kirjoittaa. ”Itkin sen kivun vuoksi, jota hän oli kärsinyt, ja sen vuoksi, ettei hänen tahtoaan ollut kunnioitettu. Itkin äitini ja hänen sisarustensa vuoksi, heidän menetyksen ja voimattomuuden tunteensa vuoksi.”
Voidaan kysyä, millaisia mahdollisuuksia tällaisten vakavasti sairaiden auttamiseen sitten on olemassa. Lääkäri jatkaa:
”Itkin lähinnä oman itseni vuoksi: musertavan syyllisyyden vuoksi, jota tunsin, koska en ollut kyennyt säästämään häntä kivuilta ja hänen ihmisarvoaan alentavalta kohtelulta, ja murheellisen riittämättömyyden vuoksi, jota tunsin lääkärinä, joka ei kyennyt parantamaan, ei lievittämään kärsimyksiä. Minua ei ollut missään koulutukseni vaiheessa opetettu hyväksymään kuolemaa tai sitä, että joku tekee kuolemaa. Sairaus oli vihollinen, jota vastaan piti taistella jatkuvasti, kaikin mahdollisin keinoin. Kuolema merkitsi tappiota, epäonnistumista; krooninen tauti muistutti alinomaa lääkäriä hänen avuttomuudestaan. Kuva pienestä isoäidistäni, joka teho-osastolla hengityskoneeseen kytkettynä tuijottaa minua pelokkain silmin, on kiusannut minua tähän päivään saakka.”
Tällaisena näki tämä tyttärentytär mutkikkaan lääketieteellisen ja juridisen ongelman, joka kuuluu: mikä on parasta toivottomasti sairaille tänä teknisesti kehittyneenä aikakautena? Tätä ongelmaa pohditaan paraikaa tuomioistuimissa ja sairaaloissa eri puolilla maailmaa.
Eräs eettinen näkemys on sellainen, että sairaan ihmisen hyväksi tulee tehdä kaikki mikä lääketieteen keinoin suinkin on mahdollista. Tätä mieltä on esimerkiksi Yhdysvaltain lääkäri- ja kirurgiliitto, kun se sanoo: ”Lääkärin velvollisuudet tajutonta, vegetatiivisessa tilassa olevaa tai kehitysvammaista potilastaan kohtaan eivät riipu siitä, millaisia ovat toipumismahdollisuudet. Lääkärin täytyy aina ajatella potilaansa hyvinvointia.” Tämä merkitsee sitä, että potilasta pyritään hoitamaan kaikin käytettävissä olevin hoitomenetelmin ja lääketieteen keinoin. Onko tällainen sitten aina parasta ihmiselle, joka on kuolemansairas?
Monista tällainen toimintatapa kuulostaa kiitettävältä. Lääketieteen nopeasta teknillisestä kehityksestä on kuitenkin jo kokemuksia muutaman vuosikymmenen ajalta, ja se on saanut monet uusiin, erilaisiin aatoksiin. Vuonna 1984 Yhdysvalloissa julkaistussa käänteentekevässä tutkimusraportissa, jonka nimenä oli ”Lääkärin velvollisuudet toivottomasti sairaita potilaita kohtaan”, kymmenen kokeneen lääkärin paneeli totesi: ”On suositeltavaa, että toivottomasti sairasta potilasta ei pyritä hoitamaan kaikin mahdollisin keinoin, jos tällainen hoitaminen vain pitkittäisi vaikeaa ja epämiellyttävää kuolinkamppailua.” Viiden vuoden kuluttua samat lääkärit julkaisivat artikkelin, jossa samanlainen otsikko oli sen verran pitempi, että sitä oli jatkettu sanoilla ”– tarkennuksia aiemmin esitettyyn”. Heidän lausuntonsa samasta aiheesta oli entistä selvempi: ”Monet lääkärit ja eetikot – – ovat näin ollen tulleet siihen tulokseen, että on eettisesti oikein lopettaa ravinnon ja nesteiden antaminen joillekuille kuolemaa tekeville, toivottomasti sairaille tai pysyvästi tajuttomille potilaille.”
Meillä ei ole varaa pitää tällaisia lausuntoja vain epäkäytännöllisenä teoriointina, jolla ei ole meille todellista merkitystä. Lukuisat kristityt ovat joutuneet tällaisissa asioissa tuskallisten ratkaisujen eteen. Pitäisikö toivottomasti sairasta lähiomaista pitää hengissä hengityskoneen varassa? Pitäisikö parantumattomasti sairasta ja lähellä kuolemaa olevaa potilasta ruokkia suoneentiputuksella tai muilla keinotekoisilla ruokintamenetelmillä? Kun tilanne on toivoton, pitäisikö jonkun omaisen tai kaikkien lähisukulaisten kuluttaa kaikki rahansa hoitokuluihin, jolloin potilas esimerkiksi saatetaan siirtää kauaksi johonkin sellaiseen sairaalaan, jossa hän voi saada tekniseltä tasoltaan parasta mahdollista hoitoa?
Me epäilemättä oivallamme, ettei näihin kysymyksiin ole helppoja vastauksia. Jos tulee sellainen tilanne, että haluaisimme auttaa sairasta ystäväämme tai omaistamme ja joudumme edellä olevien kysymysten eteen, niin haluaisimme varmasti myös tietää seuraavat asiat: Millaisia ohjeita kristityillä on tällaisiin tilanteisiin? Millaista apua on saatavissa? Mikä kaikkein tärkeintä, mitä Raamatulla on sanottavana aiheestamme?