Bogoriajärven siivekkäät ihmeet
Herätkää!-lehden Kenian-kirjeenvaihtajalta
BOGORIAJÄRVI sijaitsee kapeassa laaksossa jyrkkäseinäisten kallioiden ympäröimänä. Jotkut sanovat sitä koko Kenian kauneimmaksi järveksi, mikä meidän kolmen onkin helppo ymmärtää laskeutuessamme laaksoon avopakettiautollamme. Runsaan leväpitoisuuden vuoksi järvi hohtaa herneenvihreänä. Pienet leväkasvit kukoistavat, koska auringonpaistetta on yltäkyllin ja järveen tulee lämmintä vettä lukuisista kuumista lähteistä. Bogoriajärven kaunistuksena onkin kymmeniä vaaleanpunaisia, levää syöviä flamingoja, jotka käyvät siellä mielellään ruokailemassa.
Flamingot ovat kuitenkin vain ensimmäisiä niistä monista siivekkäistä ihmeistä, joita Paul, hänen vaimonsa Paula ja minä näemme tällä retkellämme. Ajelemme verkalleen kallioista, auringon polttamaa länsirantaa pitkin. Taivasta kohti nousee lukuisia valkeita höyrypatsaita. Heti niiden taakse on rantavesistä esiin työntyvälle kivelle asettunut istumaan vielä toinenkin siivekäs, joka nauttii runsaasta levämäärästä, nimittäin kiljumerikotka.
”Näin emäksisessä vedessä ei ole kaloja”, selittää Paul. ”Minkä vuoksi arvelet kotkien olevan täällä?” hän kysyy. Vastaus lentää paikalle: toinen kiljumerikotka saapuu flamingo tiukasti terävissä kynsissään. Nyt käsitän, miksi nämä vaaleanpunaiset kaunokaiset pysyttelevät kaukana noista tähystävistä saalistajista!
Merikotka on helppo tunnistaa kaukaakin. Sen vitivalkoinen pää, selkä, rinta ja pyrstö ovat jyrkkänä vastakohtana kastanjanruskealle vatsalle ja mustille siiville. Kun kotkia tavataan emäksisiltä järviltä, joissa ei ole kalaa, niiden ravintona ovat lähes yksinomaan flamingot. Pari kotkaa tappaa yhden flamingon joka toinen tai kolmas päivä. Makeavetisillä järvillä elävät kotkat syövät kuitenkin kalaa. Kuvittelehan vain, millaista olisi käyskennellä jonkin makeavetisen järven rannalla Afrikassa ja saada eteensä kala-ateria suoraan taivaalta! Mahdotontako? Ei suinkaan, sillä tällä valkopäisellä kalastajalla on liukkaat kynnet ja sen tiedetään pudottaneen kalasaaliinsa – paikallisten asukkaiden iloksi!
Kiljumerikotka on siitä huolimatta erinomainen lentäjä ja järjestää erittäin vaikuttavia taitolentonäytöksiä. Kaksi lintua voi liidellä 60 metrin korkeudessa ja sitten odottamatta tarttua kynsillään lujasti kiinni toisiinsa. Siivet levällään ne lähtevät hurjaan syöksykierteeseen, joka päättyy vasta alle kymmenen metrin korkeudessa vedenpinnasta. Syöksyn jälkeen ne jatkavat liitelyään jättäytyen lämpimien ilmavirtausten vietäviksi.
Siivekkäitä tanssijoita
Järven eteläreunaa pitkin kulkeva pölyinen, kivikkoinen tie muuttuu yhä mäkisemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi. Noustessamme viimeistä matkaosuutta ohitamme kaksi kruunukurkea, jotka kaikessa hiljaisuudessa nokkivat hyönteisiä korkeista ruohonkorsista. Päivä on kulunut jo pitkälle, kun helpotuksesta huokaisten saavumme määränpäähämme Viikunapuuksi kutsuttuun leiriin. Se sijaitsee aivan järven kaakkoislaidalla ja on tervetullut levähdyspaikka uupuneille matkailijoille.
Nukuttuamme yön yli istuskelemme aamulla nuotion ääressä kuumaa kahvia siemaillen. Ja sitten yhtäkkiä näemme sen! Vain noin metrin päässä yläpuolellamme lentelee koiraspuolinen paratiisisieppo ja rakentelee touhukkaana pesäänsä vajaan metrin päässä leiripaikastamme sijaitsevaan puuhun. ”Miten kaunis sen pitkä, valkea pyrstö onkaan!” huudahtaa Paula. Se on tosiaan pitkä. Koiraan pituus ilman pyrstösulkia on ainoastaan 18–19 senttimetriä, mutta sen kahden pyrstösulan pituus voi olla jopa hämmästyttävät 40 senttimetriä. Vaikka paratiisisieppo onkin melko pieni lintu, se on aikamoinen taistelija. Silloinkin kun sitä paljon suuremmat petolinnut uskaltautuvat liian lähelle sen kotipesää, koiras ei epäröi käydä niiden kimppuun!
”Tästä linnusta on vaikeaa saada kunnon valokuvaa”, sanoo Paul laittaessaan kameraansa kuntoon. Ahkera pesänrakentaja ei istuskele pitkään samassa paikassa, vaan lennähtää tuhkatiheään hylätyn, lehtien peittämän hämähäkinseitin luo korkealle puuhun. Se aikoo kerätä kokoon pesän rakentamisessa tarvitsemansa liimamaiset aineet. Löytääkseen seitistä parhaat palat se lentelee sinne tänne liikuttaen ruumistaan nopeasti sivusuuntaan, niin että sen näyttävä pyrstö huiskii hurjasti. Me todella nautimme sen komeasta tanssista. Saatuaan mieleisensä palat se palaa pesimäpaikalleen viehkeä pyrstö perässä keinahdellen.
Myöhemmin samana aamuna huomaamme toisen kruunukurkiparin. Se on valinnut ruokailupaikakseen leirimme edessä, järven ja viikunapuumetsän välissä sijaitsevan ruohoniityn. Kruunukurki on yksi Itä-Afrikan kookkaimmista linnuista: paalumaisine, mustine jalkoineen se on melkein metrin korkuinen. Sen höyhenpuvussa on viehättävä sekoitus valkoista, punaruskeaa, mustaa ja harmaata. Silmiinpistävimmät piirteet näkyvät kuitenkin kaulan yläpuolella. Samettimaista, mustaa otsaa reunustavat valkoiset ja tulipunaiset poskilaikut – suuret, lihakkaat poimut. Itse kruunu on oljenvärinen, harjasmaisista höyhenistä muodostunut kuninkaallinen töyhtö. Ei ihme, että kruunukurki valittiin naapurimaan Ugandan kansallislinnuksi!
”Oletko koskaan nähnyt kruunukurjen tanssivan?” huutaa Paul minulle jonkin matkan päästä. Lähden heti kävelemään hänen luokseen. ”Katsopas tuota”, hän kuiskaa lähestyessämme lintuja. Ne seisovat vastakkain hienostunutta päätään nyökkäillen ja kumartaen, ikään kuin ne ottaisivat osaa johonkin eriskummalliseen kuninkaalliseen juhlamenoon. Kummatkin siipensä, joiden kärkiväli on yli metrin, ne ovat levittäneet korkealle auki selkänsä taakse, ja ne tanssivat ja pyörähtelevät juhlallisesti useita minuutteja.
”Onko tämä soidintanssi?” kuiskaan.
”Ei, ne tanssivat milloin vain”, Paul vastaa. ”Olen nähnyt satapäisen parven tanssivan Länsi-Keniassa.”
Soidinaikana koiras järjestää todellisen näytöksen. (Miten koiras voisikaan toivoa tekevänsä vaikutuksen naaraaseen vain arkisella tanssillaan?) Se seisoo köyryssä eteenpäin kumartuneena vain toinen siipi koholla, viskaa päänsä ylpeästi taakse ja nostettuaan nokkansa kohti taivasta päästää kumisevan, matalan soidinkutsun. Todella vaikuttavaa!
Vielä yksi ihme
Vastahakoisina kokoamme tavaroitamme ja valmistaudumme lähtöön, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, että meitä odottaa vielä yksi siivekäs ihme. Yhtäkkiä varsin merkillisen näköinen lintu viuhahtaa taivaan poikki. Se on koiraspuolinen paratiisileski. Se keikailee noin 30 senttimetrin pituisella pyrstöllään, joka sillä on erityisesti soidinmenoja varten. Pyrstössä on leveä pystysuora kohouma, joka muistuttaa turnyyrihametta. Kun linnulla on näin raskas ”sivuvakain”, ei olekaan ihme, että lentäessään suoraan se kuitenkin tekee aaltoliikettä. Se näyttää lentokoneelta, joka sakkaa jatkuvasti. Jotenkin lintu kuitenkin onnistuu laskeutumaan tarkasti yhteen paikkaan ja kirjaimellisesti putoaa taivaalta.
Retkemme on ollut aivan liian lyhyt, niin että olisimme voineet nähdä kaiken, mitä tällä alueella on nähtävänä. Se on kuitenkin lisännyt arvostustamme Luojaa kohtaan ja kannustaa meitä odottamaan innokkaasti aikaa, jolloin kaikki maan luomukset tulevat elämään yhdessä rauhaisasti koko maan ollessa ekologisesti täysin tasapainossa (Hoosea 2:18).
[Kartat s. 23]
(Ks. painettu julkaisu)
KENIA
Bogoriajärvi
Nairobi
[Kuvat s. 24]
Töyhtöpäinen kruunukurki
Flamingoja
Paratiisileski
Kiljumerikotkia