Totuus on vapauttanut minut
ISÄNI kuoli ollessani seitsemänvuotias, ja äitirukkani jäi kasvattamaan yksin kuutta lasta. Vartuimme Johannesburgin kaupungissa Etelä-Afrikassa. Nuorena en oikein viihtynyt toisten seurassa; puhuminen oli näet minusta kiusallista, koska änkytin pahasti.
Tämä vika auttoi minua kuitenkin kehittämään muita kykyjä. Koulussa sain usein parhaan arvosanan, kun luokkamme kirjoitti aineita. Joskus opettajat jopa lukivat aineitani muille luokille. Änkyttäminen ei myöskään haitannut laulamista. Kotona vietinkin suurimman osan vapaa-ajastani makuuhuoneessa soitellen kitaraa ja lauleskellen.
Lopulta musiikista tuli ainoa asia, josta olin todella kiinnostunut. Halusin kovasti soittaa rock-yhtyeessä, mikä vaikutti koulunkäyntiini. Jätinkin koulun kesken päästötodistusta saamatta. Perustin yhtyeen, ja kävimme melkein joka viikonloppu soittamassa eri paikoissa ympäri Johannesburgia. Hiukseni olivat pian kasvaneet pitkiksi ja olin alkanut juoda liikaa alkoholia.
Muistan, miten soitimme eräässä Johannesburgin yökerhossa useita viikkoja. Muuan työntekijä, joka vaikutti kauniilta naiselta, ihastui minuun ja osteli minulle drinkkejä. Miten syvää inhoa tunsinkaan saadessani selville, että hän olikin naiseksi pukeutunut mies! Tuossa yökerhossa palveltiin erityisesti homoseksualisteja. Pysyäksemme yökerhon aikataulussa – iltayhdeksästä aamuviiteen kuutena iltana viikossa – tulimme riippuvaisiksi aistiharhoja aiheuttavista huumeista.
Soitettuani yhtyeessä viisi vuotta tapahtui jotakin, mikä sai minut ajattelemaan vakavasti uskontoa. Muuan katolinen pappi pyysi yhtyettämme soittamaan eräälle kirkossa kokoontuvalle nuorisojärjestölle. Läsnä oli yli viisisataa nuorta, ja tuo katolinen pappi toimi kassana. Soitimme erittäin riehakasta musiikkia, ja monet nuoret olivat alkoholin vaikutuksen alaisina. Huomioni kiinnittyi kuitenkin erääseen toiseen nuorisojoukkoon. Nuo nuoret istuskelivat piireissä tanssilattialla, ja huumeet kiersivät toiselta nuorelta toiselle. Aloin epäillä vahvasti sitä, oliko Jumala todella olemassa.
Onko olemassa Jumalaa?
Etsiessäni vastausta kävin eri kirkoissa, muun muassa seitsemännen päivän adventisti-, metodisti- sekä katolisessa kirkossa. Minusta kuitenkin tuntui, ettei niillä ollut mitään tarjottavaa, ja pian lakkasin käymästä niissä. Se mitä tapahtui eräänä sunnuntai-iltana diskossa, vain vahvisti pettymyksen tunnettani. Oli hämärää ja musiikki pauhasi, kun katseeni osui baarimikkoon, joka oli paikallinen katolinen pappi. Hänellä oli yllään farmarihousut, liivi mutta ei paitaa ja suuri krusifiksi kaulassaan. Emme pitäneet häntä yhtään meitä muita parempana, ja sanoimmekin häntä hippipapiksi.
Kiinnostuin buddhalaisuudesta, ja ostin Buddhan pienoispatsaan, jonka panin huoneessani vuoteeni viereen. Minulla oli tapana joka päivä polvistua sen eteen ja sanoa: ”Oi Buddha, auta minua.” Uskoin myös siihen, että ihmisillä on astraalisielu, joka on kiinnittynyt ruumiiseen hopealangalla ja jonka välityksellä ihminen voi matkata kaikkeuden halki minne tahansa hän haluaa.
Tämä väärä käsitys sielun kuolemattomuudesta vaikutti musiikkiimme. (Vrt. Saarnaaja 9:5, 10 ja Hesekiel 18:4.) Aloin kirjoitella lauluja huumeiden vaikutuksen alaisena. Yhtye opetteli soittamaan musiikkiani, ja teimme siitä levyn myyntiä varten. Äänite kesti kaksi tuntia, ja laulujen teemana oli astraalimatkaajan elämä. Yksi lauluista kertoi Saatanasta ja tuki sellaista herjaavaa ajatusta, että Paholainen on voimakkaampi kuin Jumala.
Pakkomielteenomainen kiinnostukseni okkultismiin ja aistiharhoja aiheuttaviin huumeisiin vahingoitti minua suuresti. Saatoin herätä yöllä ja nähdä tummien hahmojen liikkuvan ympäriinsä huoneessani. Eräänä yönä minua alkoi pelottaa niin kovin, että käteni herpaantuivat, ja pystyin tuskin liikkumaan jonkin kauhean esineen tullessa minua kohti. Erään toisen kerran maatessani vuoteellani huoneeseen ilmestyi äkisti outoja esineitä. Aloin todella toivoa voivani vapautua tällaisesta orjuudesta.
Päivä joka muutti elämäni
Noihin aikoihin veljestäni Charlesista ja hänen vaimostaan Lorrainesta oli jo tullut Jehovan todistajia. Lauantaiaamuisin heräsin usein krapulassa ja löysin pienen paperilapun vuoteeni vierestä. Charles oli kirjoittanut siihen muutamia raamatunjakeita, jotka liittyivät turmeltuneeseen elämäntapaani.
Sitten eräänä sunnuntaina Charles ja Lorraine pyysivät minua lähtemään kanssaan katsomaan raamatullista näytelmää, jonka Jehovan todistajat esittivät Pretoriassa järjestämässään vuosittaisessa piirikonventissa. Olin utelias näkemään tuon näytelmän, joten päätin lähteä mukaan. Olin todella myönteisesti yllättynyt nähdessäni suuren joukon puhtaita ihmisiä. Nautin päivästä, vaikken ymmärtänytkään juuri mitään kuulemastani. Kun Charles esitteli minut ystävilleen, minuun teki vaikutuksen se, kuinka lämpimästi he toivottivat minut tervetulleeksi, vaikka minulla olikin pitkä tukka enkä ollut pukeutunut tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Järjestettiin niin, että Jehovan todistajat alkoivat tutkia Raamattua kanssani.
Seuraavalla viikolla en mennytkään harjoittelemaan yhtyeen kanssa, vaan lähdin Jehovan todistajien kokoukseen heidän valtakunnansalilleen. Loppuviikosta olin päättänyt, että jättäisin yhtyeen ja myisin musiikkiin liittyvät välineeni. Yhtyeen hajottua sovimme keskenämme, että minä pitäisin levytystemme alkuperäisnauhan, koska olin kirjoittanut kaikki laulut sekä säveltänyt musiikin. En kyennyt vastustamaan kiusausta pitää nauha. Säilytin myös akustisen kitarani ja soitin edelleen okkultista musiikkia, jota olin säveltänyt huumeiden vaikutuksen alaisena.
Jatkaessani Raamatun tutkimista ja kristillisissä kokouksissa käymistä opin vähitellen ymmärtämään yhä paremmin Jumalan vaatimuksia. Tajusin pian, että Jumalaa miellyttääkseni minun olisi osallistuttava vastaamiseen kristillisissä kokouksissa ja levitettävä hyvää uutista talosta taloon yhtenä Jehovan todistajana (Apostolien teot 5:42; Roomalaisille 10:10). Tämän ajatteleminen puistatti minua. Änkytin niin pahasti, että minusta oli tullut sulkeutunut, ja luotin tavallisesti siihen, että muut puhuisivat puolestani.
Änkytys ei pidätellyt minua
Kokouksissa käydessäni minulla oli tapana sanoa itselleni: ”Kunpa osaisin antaa samanlaisia vastauksia kuin muut.” Lopulta vastasin, mutta nuo sanat olivat todella taistelun takana! Kokouksen päätyttyä monet tulivat luokseni kiittämään minua. He saivat minut tuntemaan itseni jalkapalloilijaksi, joka on juuri tehnyt maalin. Aloin tuntea sitä aitoa rakkautta, joka on tosi kristillisyyden merkki (Johannes 13:35).
Kohtasin seuraavan haasteeni ilmoittauduttuani teokraattiseen palveluskouluun: minun tuli lukea pätkä Raamattua pienelle kuulijakunnalle. Änkytin niin pahasti, etten pystynyt lukemaan tuota tehtäväkseni annettua osuutta loppuun määräajassa. Kokouksen jälkeen koulunvalvoja antoi minulle ystävällisesti käytännöllisiä neuvoja. Hän ehdotti, että harjoittelisin itsekseni ääneen lukemista. Tein niin käyttämällä päivästä toiseen aikaa siihen, että luin ääneen Raamattuani ja Vartiotorni-lehteä. Teokraattisessa palveluskoulussa hankkimani varmuus auttoi minua kohtaamaan haasteen lähteä tapaamaan ventovieraita ihmisiä ovelta-ovelle-palveluksessa. Lokakuussa 1973 minut kastettiin sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehova Jumalalle.
Murtautuminen täysin vapaaksi
Olin kuitenkin vielä uusi, epäkypsä kristitty. Esimerkiksi oltuani saarnaamassa talosta taloon jonakin kylmänä sunnuntaipäivänä saatoin nousta autooni ja sulkea ikkunat. Nautiskellessani auringon lämmöstä kuuntelin säveltämääni musiikkia, joka oli kasetoitu alkuperäisnauhasta. Samoihin aikoihin olin myös alkanut seurustella suurenmoisen nuoren naisen, Debbien, kanssa, joka osallistui todistamistyöhön koko ajallaan. Kerran kun olin kuuntelemassa tuota nauhaa, Debbie käveli autolle. Pysäytin nauhan nopeasti. Syvällä sisimmässäni tajusin, ettei tuo musiikki sopinut kristitylle.
Debbiellä ja minulla alkoi olla ongelmia heti kohta avioiduttuamme. Heräsin usein keskellä yötä hikoilevana ja vapisevana. Näin kammottavia painajaisia, joissa kahlasin verivirroissa demonien takaa-ajamana. Vaimoparkani sai monien kuukausien ajan kokea vaikeita aikoja demonien hyökkäysten vuoksi. Vaikka Debbie ei ollutkaan täysin perillä musiikkini sisällöstä, hän epäili, että se vaikutti minuun epäedullisesti, minkä hän sanoikin minulle. Väitin kuitenkin itsepintaisesti: ”Tunnesyistä aion pitää tämän nauhan ikuisesti.”
Kiistelimme myös monista muista asioista, ja usein aloin lopulta huutaa hänelle. Koska riitelimme niin paljon, Debbie kääntyi viisaasti seurakunnan vanhinten puoleen avun saamiseksi. Toisinaan joku vanhin kävi luonamme ja yritti auttaa meitä, mutta vanhimman lähdettyä suutuin jälleen Debbielle. Koska olin liian ylpeä myöntämään, että tarvitsimme apua, tapanani oli vain sanoa: ”Mikä oikeus sinulla oli mennä puhumaan vanhimmille. Se on minun vastuuni. Minä olen perheen pää.” Minulla oli tosiaan tasapainoton näkemys johtoasemasta. Sitten tavallisesti murjotin enkä puhunut hänelle päiväkausiin. Ymmärrän nyt, että hän vain yritti pelastaa miehensä ja avioliittonsa.
Eräänä iltana Debbie sitten puhui yhdelle vanhimmalle kitaransoitostani ja siitä musiikista, jota kuuntelin. Niinpä vanhin tuli luokseni ja keskusteli pitkään kanssani. Muistan hänen kysyneen minulta: ”Onko kodissasi jotakin, mikä voisi ehkä olla syypää ongelmiisi?” Avauduin viimeinkin ja kerroin hänelle nauhasta, jonka myönsin vaivanneen omaatuntoani (1. Timoteukselle 1:5, 19).
Päätin tuona samana iltana vanhimman lähdettyä hankkiutua eroon nauhasta. Debbie ja minä veimme sen takapihalle ja yritimme polttaa sen, mutta se ei syttynyt tuleen. Niinpä kaivoimme kuopan ja hautasimme sen. Myin myös kitarani, sillä ajattelin itsekseni: ”Päästäkseni eroon turmeltuneesta musiikista, minun on oltava perusteellinen.” Hämmästyttävää kyllä, lakkasin näkemästä painajaisia. Siitä lähtien asiat alkoivat avioliitossamme kehittyä parempaan suuntaan.
Julkiseen puhumiseen liittyvä haaste
Vaikka olinkin saanut puhumiseeni enemmän varmuutta teokraattisessa palveluskoulussa, änkytin yhä pahasti. Halusin kovasti oppia pitämään seurakunnassa puheita änkyttämättä. Debbie ehdotti ystävällisesti, että kävisin puheterapeutilla. Suostuin siihen, ja sain ammattiapua kerran viikossa noin neljän kuukauden ajan. Soveltamalla terapiaa sekä Jehovan järjestöltä tulevia hyviä neuvoja olen edistynyt julkisessa puhumisessa.
Vuonna 1976 sain edun tulla nimitetyksi vanhimmaksi seurakuntaamme. Kaksi kuukautta myöhemmin pidin ensimmäisen 45 minuutin pituisen esitelmän. Muutamaa vuotta myöhemmin minulla oli ensi kertaa etu pitää puhe eräässä kierroskonventin ohjelmassa. Ajan mittaan minulle määrättiin puhe lähes jokaiseen kierroskonventtiin. Sitten joulukuussa 1990 saavutin huippukohtani julkisena puhujana. Minulla oli etu pitää 20 minuutin pituinen, kristillistä perhe-elämää käsittelevä puhe yli neljän tuhannen hengen englantia puhuvalle yleisölle, joka oli läsnä Jehovan todistajien ”Puhtaan kielen” piirikonventissa Johannesburgissa.
Joudun jatkuvasti työskentelemään pitääkseni änkytysvikani kurissa. Jos en ponnistele, se voi alkaa taas vaivata minua, ja kun kerran rupean änkyttämään, minun on vaikea lopettaa sitä. Aina silloin tällöin minulla on hieman vaikeuksia, mutta Jehovaan luottaminen auttaa paljon. Joka kerran kävellessäni lavalle puhumaan rukoilen Jehovaa auttamaan minua niin, että voin olla tyyni ja esittää aineiston hyvin. Voin kuitenkin sanoa, etten ole koskaan puheen jälkeen unohtanut kiittää nöyrästi Jehovaa, sillä vain hänen avullaan olen pystynyt pitämään puheita.
Debbietä ja minua on myös siunattu kahdella ihanalla lapsella, 15-vuotiaalla Pendraylla ja 11-vuotiaalla Kylella. Saamme perheenä paljon iloa talosta-taloon-palveluksesta. Pendrayn ja Kylen tätä työtä kohtaan osoittama into kannustaa suuresti Debbietä ja minua.
Katsellessani elämääni taaksepäin tunnen sekä onnellisuutta että katumusta. Pahoittelen sitä huonoa vaikutusta, joka musiikillani on ollut toisiin, mutta tunnen iloa siitä, että olen löytänyt totuuden, lakannut soittamasta turmeltunutta musiikkia ja onnistunut voittamaan esteenäni olleen änkytyksen. Ajattelen usein Jeesuksen opetuslapsilleen lausumia sanoja: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Johannes 8:32.) Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta minäkin olen saanut ilon kokea sen. (Kertonut William Jordaan.)
[Kuvat s. 26]
Debbie ja William Jordaan nykyään
Minun on jatkuvasti työskenneltävä pitääkseni änkytysvikani kurissa