Keralan ”lentävät” käärmeveneet
Herätkää!-lehden Intian-kirjeenvaihtajalta
”HYVÄNEN aika! Mitä merkillisiä otuksia! Mitä ne ovat?” huudahti australialainen ystäväni Neville nähdessään joidenkin mustien hahmojen kiitävän meitä kohti. Ne lähestyivät nopeasti ja näyttivät räpyttävän siipiään ja lentävän tuskin koskettaen veden pintaa.
Ystäväni ei voinut pysyä paikoillaan. Hän kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin puisesta katsomosta, jossa istuimme. Hän seurasi käärmevenekilpailua ensimmäistä kertaa.
Vaikka veneet olivat vielä runsaan kilometrin päässä, saatoimme silti kuulla rytmikästä rummutusta ja äänekästä vihellystä. Kun sitten nämä nopeat alukset 100 hengen vahvuisine miehistöineen lähestyivät maaliviivaa, yleisön jännitys nousi huippuunsa. Kannustaen suosikkiveneitään kaikenikäiset kannattajat hyppivät ja taputtivat kiivaasti käsiään. Värikkäisiin sareihin pukeutuneet naiset heiluttivat innoissaan silkkisiä nenäliinojaan. Tämä oli vasta alkua vuosittaiselle Nehru-palkinto-venekilpailulle, joka pidetään Alleppeyssä Keralan osavaltiossa Etelä-Intiassa.
Käärmeveneet ovat alavan Keski-Travancoren alueen vesistöissä pidettävien vesifestivaalien erikoispiirre. Saatat kuitenkin miettiä, mitä käärmeveneet tarkalleen ottaen ovat ja miten ne keksittiin?
Taustatietoja
Alun perin käärmeveneet suunniteltiin taistelukäyttöön. Aikoinaan useat radžat eli ruhtinaat hallitsivat omaa pientä aluettaan nykyisen Keralan osavaltion alueella. Sotia käytiin usein ja ne syttyivät pienimmästäkin syystä. Viiteen käärmeveneeseen mahtui helposti kaikki ruhtinaan merivoimat.
Lopulta muuan väkevä hallitsija otti vallan ja yhdisti alueen, jolloin veneistä tuli pelkkiä näyttelyesineitä. Ne koristellaan erityisellä tavalla juhlatilaisuuksiin, ja niitä on käytetty otettaessa vastaan vierailevia poliittisia ja uskonnollisia arvohenkilöitä. Näissä tilaisuuksissa pidetään aina venekilpailut. Vuonna 1952 Jawaharlal Nehru, Intian ensimmäinen pääministeri, vieraili Alleppeyssä ja kävi katsomassa venekilpailua. Iästään ja turvallisuustoimista piittaamatta hän innostui hyppäämään voittaneeseen veneeseen taputtaen ja laulaen muiden kanssa. Hänen myöhemmin antamansa lahja, hopeinen käärmevenepalkinto, pani liikkeelle Nehru-palkinto-kilpailun, jota olimme ystäväni kanssa seuraamassa.
Muinaisen kulttuurin jäänteitä
Käärmeveneet ovat pitkiä, kapeita, sulavalinjaisia ja virtaviivaisia puisia aluksia. Niiden pituus vaihtelee 25 metristä 30 metriin, ja leveimmältä kohdaltaan ne ovat vain 1,5 metrin levyisiä. Joidenkin veneiden perä nousee kuuden metrin korkeuteen veden pinnasta, ja se on muotoiltu kobran niskan ja pään muotoiseksi, jonka vuoksi niitä kutsutaan käärmeveneiksi. Veneiden kokka on kuitenkin terävä kuin linnun nokka.
Näitä vuosisatoja vanhan kulttuurin harvinaisia jäänteitä rakennetaan nykyään harvoin. Vain muutamat ammattitaitoiset käsityöläiset – muinaisten puuseppäsukujen jälkeläiset – uskaltavat ryhtyä tähän suunnattomaan hankkeeseen, joka vaatii tonneittain arvokasta puutavaraa ja kuukausia kestävää kovaa työtä. Kun vene saadaan valmiiksi, se kuivatetaan auringossa ja käsitellään huolellisesti rasvalla ja öljyllä, johon on sekoitettu munanvalkuaista, jotta se saadaan ”lentämään” nopeammin.
Myöskään joukkueen valmentaminen ja harjaannuttaminen tällaisella veneellä kilpailemiseen ei ole mikään helppo tehtävä. Noin sata soutajaa, joilla on lyhyet airot, istuu veneessä kahdessa rivissä koko aluksen pituudelta. Veneen perässä seisoo kaksi tai kolme muuta, jotka ohjaavat alusta pitemmillä airoilla. Soutajien pitämiseksi tahdissa yksi mies lyö puukapulalla rumpua. Vähintään viisi kuusi muuta on mukana kannustamassa soutajia taputtamalla käsiään tahdissa ja viheltämällä ja huutamalla.
Kilpailun edetessä ja jännityksen tiivistyessä lyöntien tahti tihenee ja airoja liikutetaan kuin yhtenä sopusointuisena yksikkönä. Se, että veneen molemmilla puolilla 50 airoa liikkuu tahdissa ylös ja alas, saa aluksen näyttämään siltä kuin se lentäisi siivillään. Juuri tämä sai ystäväni ällistymään ja tuijottamaan ihmeissään samalla kun veneet näyttivät tuskin koskettavan veden pintaa.
Kilpaileminen vaatii valtavaa keskittymistä ja hyvin ohjattua ryhmätyötä. Yhden ainoan soutajan hetkellinen herpaantuminen riittää saattamaan koko joukkueen sekaannuksen valtaan. Niinpä kilpailevien veneiden laulajat yrittävät toisinaan häiritä toisten keskittymistä oudoilla äänillä ja ilmestyksillä. Tällaisiin temppuihin turvaudutaan usein toisten edelle pääsemiseksi.
Eräässä kilpailussa joukkueen kapteeni asetti veneensä korkeaan peräpäähän apinan. Sen istuessa papattamassa ja irvistelemässä kilpailevan joukkueen kapteeni tajusi nopeasti, mitä oli tapahtumassa. Olematta toista kapteenia huonompi hän huudahti äänekkäästi, heitti pois vaatteensa ja seisoi ilkosen alasti veneensä takaosassa. Tällä oli toivottu vaikutus. Kun toinen joukkue katseli hänen peräänsä, hänen omat miehensä pitivät yllä tasaista nopeutta ja voittivat kilpailun. Hänelle kilpailun häviäminen olisi ollut alasti olemista häpeällisempää.
Käärmeveneen omistaminen on kylälle kunnia-asia ja vielä arvostettavampaa on voittaa kilpailu. Kilpailujen aikana kaikki kyläläiset tulevat kannustamaan joukkuettaan. Lannistumatta huonosta säästä kannustajat uhmaavat ryöppyävää monsuunisadetta ja moskiittoja ja seisovat mutaisessa vedessä nilkkoja myöten seuraamassa kilpailuja. Kilpailevien joukkueiden kannattajat ottavat usein yhteen, iskuja satelee ja kaunaa kannetaan seuraavan vuoden kohtaamista varten.
Enää eivät ruhtinaat kilpaile alueiden hallinnasta kuten heidän esi-isänsä tekivät muinoin. Mutta kilpailuhenki on yhä vallalla Keralan suositussa käärmevenekilpailussa.