Kuoleman aiheuttaman taakan keventäminen
HAUTAJAISTAVAT ja -menot ovat eri maissa ja eri kulttuureissa hyvinkin erilaisia. Hautausta järjestettäessä joudutaan ehkä noudattamaan joitakin viranomaisten hautauksesta antamia säädöksiä. Suvun ja yhteisön uskonnolliset käsitykset yleensä määräävät sen, millaisia tapoja noudattaen vainajat haudataan. ”Kuolinmenojen tutkiminen osoittaa vaikuttavalla tavalla sen, miten uskonnolliset käsitykset ovat yhteydessä vainajien ruumiin läsnä ollessa noudatettaviin kansantapoihin”, sanotaan tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica.
Hinduilla on Intiassa omat hautaustapansa. Vainajan ruumis valmistetaan polttohautausta varten sen hindulaisuuden lahkon rituaalien mukaisesti, johon vainaja on kuulunut. ”Pyhää vettä”, joka mielellään saa olla Gangesjoesta nostettua, pirskotetaan lattialle. Tämän jälkeen lattialle levitetään valkoinen lakana, ja ruumis lasketaan sen päälle. Hyväntuoksuista suitsuketta poltetaan siinä uskossa, että se tuo paikalle puhtaita henkiä. Vainajan kasvoihin sivellään santelipuusta jauhettua tahnaa ja hienoa, punaista jauhetta. Ruumis pestään ja peitetään valkoisella kankaalla, jonka päälle sirotellaan kukkia. Seuraavaksi ruumis kannetaan pää edellä bambupaareilla ruumiinpolttopaikalle. Perillä paarit käännetään niin, että ruumis tulee jalat edellä polttopaikkaan, merkiksi siitä, että vainaja katselee nyt kohden tulevaa elämää. Polttorovion sytyttää vanhin poika, koska ainoastaan tällä tavoin uskotaan vainajan ”sielun” löytävän rauhan. Jälkeenpäin tuhka kootaan ja sirotellaan johonkin Intian ”pyhistä” joista.
Papua-Uudessa-Guineassa on sellainen tapa, että sukulaiset pysyttelevät vainajan ruumiin ääressä, suutelevat sitä, itkevät sen yli kumartuneina, tekevät sille lupauksia ja pyytävät anteeksi vainajaa vastaan tekemiään syntejä. Suru on voimakasta, ja surulaulujen hyräily vain lisää sitä. Tapana on myös, että jonkin ajan kuluttua kuolemasta syödään vähintään kaksi ylellistä ateriaa vainajan ”hengen” kunniaksi ja jotta tämä ”henki” ei millään tavoin pääsisi kostamaan.
Afrikassa hautaustavoille ja -perinteille on luonteenomaista usko sielun kuolemattomuuteen. Sukulaiset uskovat, että heidän on pakko lepyttää vainajiaan, jotta nämä eivät tekisi heille pahaa. Rahaa käytetään runsaasti ja uhreja uhrataan paljon siinä toivossa, että kuolleet suhtautuisivat eläviin suopeasti. Monet uskovat jälleensyntymiseen eli siihen, että vainaja palaa takaisin joko eläimenä, jolle tulee osoittaa palvovaa kunnioitusta, tai uutena lähiomaisena jonkun samoihin aikoihin raskaana olevan naisen kautta. Erään Nigeriasta tulleen raportin mukaan ”ruumista puettaessa noudatetaan näin ollen suurta huolellisuutta, jotta kaikki varmasti on kunnossa. On olemassa esimerkiksi sellainen käsitys, että jos vainajan käsi ei ole arkussa suorana, se tulee näkymään hänessä syntymävikana sen jälkeen, kun hän on syntynyt uudelleen. Tai jos kuollutta miestä ei pueta oikein, niin uudelleen syntyessään hänestä tulee mielenvikainen.” Kuolleitten pelko ja se, että heidän oletetaan kykenevän hallitsemaan elävien ihmisten elämää, vaikuttavat usein käyttäytymistapoihin afrikkalaisissa hautajaisissa.
Monin paikoin Kreikan maaseudulla noudatetaan kuolemantapauksen jälkeen pitkiä ja monimutkaisia seremonioita. ”Kuolemaa seuraavien viiden vuoden kuluessa vainajan naissukulaiset järjestävät ja ohjaavat suuren joukon muistotilaisuuksia”, kertoo tiedelehti Science. ”Suremisesta tulee vaimoille, äideille ja tyttärille heidän tunnusomainen roolinsa. He käyvät joka ilta haudalla sytyttämässä kynttilöitä, puhdistamassa hautakiven, puhelemassa vainajalle, laulamassa surulauluja ja itkemässä. Tehdessään nämä rituaalit oikein he uskovat helpottavansa omaisensa sielun pääsyä taivaaseen.” Lopulta vainajan luut kaivetaan maasta ja pannaan kylän yhteiseen hautakammioon.
Useimmissa japanilaisissa hautajaisissa noudatetaan buddhalaisia rituaaleja. Sen jälkeen kun ruumis on pesty ja puettu, se peitetään valkoisella lakanalla, ja rintakehän päälle pannaan veitsi torjumaan pahoja henkiä. Kynttilöitten ja suitsukkeen palaessa pappi lukee vainajan vuoteen vieressä sutra-nimisiä buddhalaisia oppilauselmia ja antaa hänelle uuden, kuolemanjälkeisen buddhalaisen nimen, josta voidaan joutua maksamaan paljonkin, koska hinta määräytyy kirjainten lukumäärän mukaan. Tämän jälkeen ruumis pannaan maalaamattomaan puuarkkuun. Vainajan ääressä vietetään koko yön tai puolenyön mittaiset valvojaiset, jolloin häntä surraan ja hänen sielulleen rukoillaan rauhaa. Papin lukiessa sutrojaan surijat polttavat vuorotellen hyppysellisen suitsuketta. Samanlaisia rituaaleja suoritetaan seuraavana päivänä varsinaisissa hautajaisissa alttarin edessä arkun, vainajan kuvan ja muiden buddhalaisten rituaalivälineitten ollessa nostettuina alttarin päälle. Seuraavaksi tapahtuu lain vaatimusten mukaisesti ruumiinpoltto. Seremoniat jatkuvat tämänkin jälkeen vielä jonkin aikaa. Suitsuketta poltetaan aika ajoin, ja pappi lukee sutrojaan, kunnes arvellaan, ettei sielu enää kykene vaikuttamaan ihmisten asioihin ja että se on sulautunut universaaliin esi-isiensä sieluun.
Tahtonsa tekeminen tiettäväksi
Sen sijaan että tämänkaltaiset hautaustavat vähentäisivät omaisen kuoleman aiheuttamaa painetta, ne ovat usein vain lisätaakkana. Yhtenä taakankasvattajana ovat kustannukset. Vaikuttavat hautajaiset eivät ole halpoja. Papit yleensä odottavat saavansa palveluksistaan kunnon rahalahjoituksen tai maksun. Ylenmääräiset juhla-ateriat ja seremoniat tulevat myös hyvin kalliiksi. Jälkeenjääneistä voi jopa tuntua, että heidän täytyy mennä pitemmälle kuin vainaja oli toivonut tai osallistua rituaaleihin, joihin hän ei uskonut. Jos vainajalle ei suoda yhteisön normien mukaista hautausta, sukulaiset ja ystävät voivat nostaa sen johdosta metelin. Jos jollakulla on joitakin toivomuksia omien hautajaistensa järjestämisen suhteen, hänen on viisasta laatia toivomuksistaan asiakirja, jonka kaksi henkilöä todistavat oikeaksi nimikirjoituksellaan.
Japanissa eräs rouva oppi tämän asian, kun hänen 85-vuotias isänsä kuoli. Isä oli pyytänyt itselleen yksinkertaista muistotilaisuutta, jossa ainoastaan perheenjäsenet olisivat läsnä. Perinteisen hautajaisohjelman järjestämistä kannattavat kuitenkin arvostelivat tätä ankarasti. Myöhemmin tämä tytär kirjoitti Tokiossa ilmestyvään Asahi Shimbun -sanomalehteen: ”Jos joku haluaa itselleen tavallisuudesta poikkeavat hautajaiset, tuntuupa se hänestä itsestään kuinka järkevältä tahansa, niin hänen on parasta keskustella asiasta perheenjäsentensä kanssa muiden asioitten lomassa ja hankkia ajatukselleen heidän suostumuksensa. On myös tärkeää panna tämä tahtonsa paperille, jotta jälkeenjääneet omaiset pystyvät taittamaan terän arvostelulta.”
Tämä on vielä tähdellisempää siinä tapauksessa, että sinulla on luja uskonnollinen vakaumus, joka on ristiriidassa paikallisten tapojen kanssa. Kristitty japanilainen voi pelätä esimerkiksi sitä, että jos hän sattuu kuolemaan, hänen ei-kristityt sukulaisensa saattavat osoittaa hänelle palvovaa kunnioitusta kumartamalla hänen arkkunsa tai kuvansa edessä hautajaisten aikana samalla tavoin kuin he kumartaisivat buddhalaisen alttarin edessä. Hän voi kirjallisissa ohjeissaan määrätä etukäteen, että sen jälkeen, kun ihmiset ovat käyneet jättämässä hänelle jäähyväiset hänen kotonaan, hänen ruumiinsa tulee polttaa ja että tämän jälkeen järjestetään koruton muistotilaisuus, johon ei tuoda arkkua eikä kuvaa. Ongelmien välttämiseksi sukulaisille voidaan tiedottaa etukäteen, miten vainaja on halunnut toimittavan.
Hautaustoimistot – elinkeino
Vielä noin sata vuotta sitten useimmat ihmiset kuolivat kotonaan ystäviensä ja omaistensa ympäröiminä. Lapset saivat olla läsnä kuolinvuoteitten ääressä, ja näin he oppivat tuntemaan kuoleman. Teollisuusmaissa tilanne on nykyään kuitenkin aivan toinen. Monet kuolemaa tekevät ihmiset kiidätetään pois sairaaloihin, ja heidän elämäänsä pyritään kaikin keinoin pitkittämään. ”Sen sijaan että nykyajan lääkärit pitäisivät kuolemaa luonnollisena, he ovat alkaneet pitää sitä pahana tai vieraana, esteenä, johon kaikki heidän hoitopyrkimyksensä töksähtävät, välistä melkeinpä henkilökohtaisena tappiona”, sanoo tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica. ”Sairautta hoidetaan kaikin mahdollisin keinoin, ottamatta useinkaan riittävästi huomioon sairasta ihmistä itseään – ottamatta aika ajoin huomioon sitäkään, onko kyseessä enää ollenkaan ’ihminen’.”
Suomessa maksavat hautajaiset keskimäärin 5000–6000 markkaa, kun vainaja pannaan rivihautaan. Ostettu hautapaikka nostaa hintaa tuntuvasti. Myötätuntoisen hautausurakoitsijan kanssa asioitaessa unohtuu helposti se, että hautaustoimiston pito on hänen elinkeinonsa. ”Hautaustoimistot ovat erittäin rahantunteva elinkeinoala”, sanoo aikakauslehti Changing Times. ”Kuten kaikenlaisessa kaupankäynnissä, tässäkin ostajalle on tarjolla se vaara, että moraaliton kauppamies huijaa ja hämää häntä ja ottaa häneltä ylihintaa. Vaara on tavallista suurempi sen takia, että useimmat ovat ostamassa ensi kertaa, he tuntevat surua ja heidän täytyy toimia nopeasti.”
Hautajaisten kustannukset voidaan peittää monin eri tavoin. Ihminen voi itse panna talteen rahaa omia hautajaisiaan varten esimerkiksi tavalliselle talletustilille. Suomessa tulee myös sosiaaliturva kuolemantapauksessa lähiomaisten avuksi siten, että tapaturmaisen kuoleman sattuessa maksetaan hautausapua tapaturmavakuutuksen perusteella ja niin sanotun tavallisen kuoleman sattuessa tietyin edellytyksin sairausvakuutuksen perusteella. Pakollinen liikennevakuutus korvaa liikenneonnettomuudessa kuolleen keskimääräiset hautauskulut. Henkivakuutuksissa voidaan niin sanottu kuolemanvarasumma nostaa niin suureksi, että se korvaa myös hautauskulut. Naimisissa olevien tulee huolehtia siitä, että heidän puolisonsakin on perillä yhteisistä raha-asioista. Testamentin tekemisestä voi myös olla paljon apua. On epätodennäköistä, että molemmat aviopuolisot kuolevat yhtä aikaa. Useimmiten vaimo elää kauemmin kuin miehensä. Usein käy niin, että vaimot havaitsevat olevansa täysin tietämättömiä tällaisista asioista, ja se vain lisää heidän murhettaan ja tuskaansa. Koska kuolema voi tulla yllättäen, ei pidä lykätä näistä asioista keskustelemista lähiomaistensa kanssa.
Surustaan selviytyminen
Jonkun läheisen kuolema on ihmiselle kova isku. Hän tuntee tarvetta itkeä ja surra aina siihen asti, kun kuolema voidaan hyväksyä. Suruprosessi kestää eri ihmisillä eripituisen ajan. Jotkut voivat tointua menetyksestään melko pian, kun taas toisilla siihen voi mennä vuosi tai pitempäänkin. Jotkut harvat eivät lakkaa laisinkaan suremasta. Miten ihminen voi oppia selviytymään surustaan?
On tärkeää olla eristäytymättä ja vetäytymättä yksikseen omiin oloihinsa. Jotta sureva voisi tointua surustaan, hänen täytyy päästä jälleen kiinni normaaliin päiväohjelmaansa ja alkaa pitää yhteyksiä ystäviinsä ja sukulaisiinsa puhelimen ja vierailujen avulla. Vaikka sureva välillä kaipaakin yksinäisiä hetkiä, ne eivät saisi tulla tavaksi. Kun sureva pitää yhteyttä muihin ihmisiin ja auttaa heitä, he kykenevät vuorostaan pitämään yhteyttä häneen ja auttamaan häntä.
Hyviä neuvoja antaa mies, jolta kolmen vuoden kuluessa kuoli viisi lähiomaista, muiden muassa äiti ja vaimo, jonka kanssa hän oli ollut avioliitossa 41 vuotta ja jonka pitkä taistelu syöpää vastaan oli päättynyt tappioon. Hän selittää: ”Minun osalleni on totisesti tullut surua ja murhetta. Välillä minun oli pakko itkeä. Elämään on kuitenkin suhtauduttava realistisesti. Elämä täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin se on, ei sellaisena jollaiseksi sen haluaisi tulevan. Vastoinkäymisiin täytyy sopeutua, ja kuolema täytyy hyväksyä eikä ruveta suremaan loputtomasti.”
On tärkeää antaa sureville tukea ja rohkaisua. Valitettavasti useimmat meistä tuntevat olevansa kykenemättömiä siihen eivätkä tiedä, mitä pitäisi sanoa. Surevien tunteenilmaisut voivat jopa saattaa meidät hämmennyksiin. Seurauksena on, että me helposti karttelemme surevia – juuri silloin kun he eniten tarvitsisivat meitä. Joistakuista on jopa sanottu, että he mieluummin siirtyvät kadun toiselle puolelle kuin antautuvat keskusteluun jonkun sellaisen vastaantulijan kanssa, joka suree omaisensa kuolemaa. Eräs leski sanoi: ”Minut jätettiin suremaan yksikseni. Olisin niin kovasti halunnut puhua jonkun kanssa, mutta kukaan ei kuunnellut.”
Toiset, jotka heti rientävät tarjoamaan apuaan surevalle, saattavat usein lopettaa auttamisensa aivan yhtä nopeasti. ”Usein voi kestää viikkoja tai kuukausia, ennen kuin sureva ihminen kykenee selviytymään alkujärkytyksestään. Tässä vaiheessa apu on tärkeintä, ja sitä on kuitenkin silloin vähiten tarjolla”, sanoo psykologian professori Patricia Minnes. On myös virhe päätellä, että ne, joista ei päälle näy, että he olisivat suuren murheen vallassa, ovat joko kylmiä ja tunteettomia, kieltävät kärsineensä menetyksen tai ovat jo voittaneet surunsa. Joillakuilla on ehkä yksinkertaisesti enemmän sisäistä voimaa surunsa kantamiseen, mutta silti hekin tarvitsevat lohdutusta ja apua.
Miten erinomaista onkaan, kun ystävät rientävät auttamaan surevia asioitten hoitamisessa ja tarvittavien asiapapereitten hankkimisessa! Miten rohkaisevaa onkaan, että joku tarjoaa lujan kätensä ja selkeän ajattelukykynsä avuksi hautajaisvalmisteluja tehtäessä! Miten suurta kiitollisuutta herättääkään se, että joku auttaa lasten hoitamisessa ja huolehtii vierailevien sukulaisten ja ystävien tarpeista! Millaista huomaavaisuutta ystävät ja naapurit osoittavatkaan, kun he tuovat päivän toisensa jälkeen ruokaa ja tarjoutuvat hoitamaan jokapäiväisiä askareita tai tarjoavat tarpeen mukaan kyytiapua! Miten suurenmoista onkaan, että surevilla on joku, jonka kanssa he voivat puhua tuntemuksistaan! Miten huojentavaa onkaan saada kuulla lohduttavia sanoja ja tuntea osaaottavan ihmisen käden lämmin kosketus! Miten erinomaista onkaan, kun vielä kuukausienkin päästä surevilta tiedustellaan heidän vointiaan ja he saavat kuulla ystävällisiä ja kiinnostusta ilmaisevia sanoja!
Erittäin suureksi avuksi voi kuitenkin olla tulevaisuudentoivo. Onko sellaista?
[Huomioteksti s. 5]
”Elämä täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin se on, ei sellaisena jollaiseksi sen haluaisi tulevan”
[Tekstiruutu/Kuva s. 7]
Mitä meidän on kerrottava lapsille?
Kertokaa heille totuus, ottaen samalla huomioon heidän käsityskykynsä. Älkää turvautuko moniselitteisiin sanoihin, vaan puhukaa kuolemasta kuolemana. Jos lapselle sanotaan ”isoisän poistuneen”, hän voi ajatella isoisän tulevan vielä takaisin. Auta lasta ymmärtämään, mitä kuoleminen on, ja anna hänen kysymyksiinsä Raamattuun perustuva vastaus. Lapsi voidaan tutustuttaa kuolemaan luomakunnan avulla. Voit ehkä selittää, millaista on nisäkkäitten, lintujen tai hyönteisten kuolema. Ole kärsivällinen ja oikaise ne väärät ajatukset, joita lapsi on voinut hankkia elokuvista tai televisiosta. Se, että kuolema pidetään lapsilta täysin piilossa, voi herättää heissä vihaa tai pelkoa outoja asioita kohtaan.
Varsinkin silloin jos lapsi on tuntenut vihaa kuollutta kohtaan, hän voi ajatella, että tämän kuolema on hänen syytään. Auta lasta ymmärtämään, ettei se ollut hänen syytään, jotta hän pääsisi syyllisyydentunteistaan.
Lapset, joilta on kuollut isä tai äiti, voivat tuntea voimakasta hylätyksi tulemisen pelkoa. Tyynnytä heitä niin paljon kuin suinkin ja selitä, että heitä rakastetaan ja heistä huolehditaan vastedeskin. Lapsi voi myös tuntea vihaa. Jos lapselle sanotaan Jumalan ottaneen häneltä isän tai äidin, hän voi alkaa vihata Jumalaa. Raamatun totuuden tunteminen auttaa tällaisissa asioissa. Vahvista lapsen turvallisuudentunnetta ja anna hänelle rakkautta ja lohdutusta.
[Kuva s. 8]
Auta ja rohkaise surevia