Australian hämmästyttävät pussieläimet

Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

MIKÄ oikeastaan on pussieläin, ja mikä tekee siitä hämmästyttävän?

Yksinkertaisesti sanottuna pussieläin on tasalämpöinen nisäkäs, joka imettää poikasiaan. Pussieläinnaaraiden kohtuun ei kuitenkaan muodostu istukkaa niiden alkaessa kantaa poikasta, kuten suurimmalle osalle nisäkkäistä. Ne synnyttävät pikkuruisia sokeita poikasia, joita ne imettävät ja suojelevat ruumiinsa ulkopuolella olevassa pussissa.

Kenguru on itse asiassa vain yksi noin 250 pussieläinlajista. Pussieläimiä on, tosin vain vähän, muuallakin kuin Australiassa. Esimerkiksi opossumit ovat pussieläimiä, joita tavataan Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Mutta suurin osa – noin 175 lajia – tähän mennessä tunnetuista pussieläimistä elää Australian alueella. Australiassa on kaikkiaan 45 kengurulajia, joista punajättiläiskenguru on tunnetuin. Se on isokokoisin pussieläin – sen paino voi nousta 90 kiloon, ja se on useimpia ihmisiä pidempi. Naaraskenguru, sen siniharmaa kumppani, taas on huomattavasti pienempi.

Kengurut voivat hypätä jopa 11 metrin pituisia loikkia. Joidenkin kenguruiden tuntinopeudeksi on mitattu peräti 64 kilometriä, ja jotkut ovat loikanneet yli kolmimetristen aitojen yli. Sekä näitä punajättiläiskenguruita että vähän pienempiä isojättiläiskenguruita tavataan lähes kaikkialta Australian mantereelta. Ne ovat tuttu ja jännittävä näky puoliksi metsän peitossa olevien alueiden ja jopa Keski-Australian kuivien autiomaiden halki ajeleville turisteille. Kengurut ovat laumaeläimiä, jotka pysyttelevät yleensä pienryhmissä.

Poikkeuksellinen syntymä

Ehkä hämmästyttävintä pussieläinten elämässä on niiden syntymä ja se, miten ne huolehtivat poikasista. Tyypillisin pussieläin on kenguru. Kengurunpoikanen syntyy jo 33–38 päivän kuluttua parittelusta. Vastasyntyneenä se ei todellisuudessa eroa paljoakaan sikiöstä – se on pikkuruinen, pavun muotoinen olio, joka painaa vajaan gramman ja on siis pienempi kuin pikkurillin pääsi ja melkein läpinäkyvä.

Heti syntymänsä jälkeen se ”kiipeää” emonsa kohdusta sen turkkiin. Kynnellisten eturaajojen avulla se raahautuu 15 senttimetrin matkan emonsa pussiin. Se kiinnittyy yhteen siellä olevista neljästä nisästä, joka sitten turpoaa sen suussa. Tämän elämää ylläpitävän kanavan kautta se saa kaiken tarvitsemansa ravinnon, ja se pysyttelee seuraavat viisi kuukautta tässä miellyttävässä hoitopaikassa, ennen kuin se työntää päänsä ulos ensimmäisen kerran.

Noin puolivuotiaana kengurunpoikanen ottaa ulkona epävarmoja ensiaskeleita, mutta palaa usein takaisin pussiin syömään ja etsimään turvaa. Lopulta emo päättää, että poikanen on liian iso ollakseen pussissa, ja estää sitä enää hyppäämästä sinne takaisin. Puolitoistavuotiaana se on täysin emostaan riippumaton.

Toinen hämmästyttävä ilmiö on se, että emokenguru voi tuottaa samanaikaisesti kahdenlaista maitoa. Heti ensimmäisen kengurunpoikasen synnyttyä se parittelee uudestaan. Tämän vastasiitetyn alkion kehitys on pysähdyksissä siihen asti kun vanhempi kengurunpoikanen lähtee pussista ensimmäisille lyhyille tutustumisretkille. Silloin toinen pikkuruinen poikanen syntyy, ja se kiinnittyy pussissa yhteen vapaana olevista nisistä.

Iso kengurunpoikanen imee kuitenkin edelleen maitoa siitä nisästä, josta se alun perinkin imi. Tilanteen tekee entistä mutkikkaammaksi se, että sikiövaiheessa oleva poikanen tarvitsee koostumukseltaan erilaista maitoa. Se ei ole kuitenkaan mikään ongelma, sillä emo kykenee nyt erittämään hyvin sokeripitoista maitoa siitä nisästä, johon pikkuveli on kiinnittynyt, kun taas isoveljen käyttämästä nisästä emo erittää tälle edelleen hyvin valkuaisainepitoista ja rasvaista maitoa.

Vaikka kengurut eivät tavallisesti olekaan vihamielisiä eläimiä, urokset käyvät joskus keskenään aivan kuin nyrkkeilyotteluita. Usein vain kaksi nuorta urosta mittelee voimiaan. Toisinaan taas kahden aikuisen uroksen välille syntyy nyrkkitappelu – ne jakelevat toisilleen iskuja valitsemansa naaraan vuoksi. Nämä taistelut voivat olla melko vakavia kilpakosijoiden raapiessa toisiaan etukäpälillään ja potkiessa rajusti takajaloilla.

Ihastuttava koala – toinen hämmästyttävä pussieläin

Kaikista viehättävin pussieläin, joka on lähes yhtä tunnettu kuin kenguru ja jota mainostetaan Australian matkailuesitteissä aivan yhtä usein kuin kengurua, on koala. Tämä pieni eläin elelee ainoastaan puissa ja liikkuu ympäristössään pääasiassa yöllä. Ulkonäkönsä vuoksi sitä usein erehdytään luulemaan karhuksi ja nimitetään harhaanjohtavasti joskus pussikarhuksi. Sillä ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä karhujen heimoon, eikä se kuulu myöskään opossumeihin eikä apinoihin. Se on tosiaan ainutlaatuinen. Koalalajeja on todellisuudessa vain yksi, ja sen asuinalueena ovat Itä-Australian osavaltiot.

Koala herättää rajattomasti ihastusta: se näyttää hellyttävän pehmoiselta, sillä on kirkkaat nappisilmät, pehmeä kumimainen kuono ja lähes jatkuvasti hämmentynyt ilme. Ne eivät ole mitään isoja eläimiä; ne kasvavat runsaan puolen metrin mittaisiksi ja painavat 10–15 kiloa.

Koalanpoikanen syntyy samalla tavoin kuin useimmat muutkin pussieläimet, mutta emokoalan pussi avautuu taaksepäin. Vastasyntynyt pysyttelee pussissa puoli vuotta, ja kun se vihdoin uskaltautuu sieltä ulos, se riippuu emonsa selässä tämän kuljeskellessa etsimässä ahkerasti maukkaita puiden lehtiä.

Ainutlaatuinen ruoansulatusjärjestelmä

Koaloiden ruokavalio on hyvin tarkka. Ne syövät ainoastaan eukalyptuspuun lehtiä, eivät kuitenkaan mitä tahansa lehtiä. Tarjolla olevista 600 eukalyptuspuulajista koaloiden ruoaksi kelpaa vain 50 tai 60. Jos muut eläimet söisivät näitä lehtiä, ne hyvin todennäköisesti kuolisivat lehdissä oleviin myrkyllisiin kemikaaleihin ja öljyyn. Hyvin monimutkaisen ruoansulatusjärjestelmän ansiosta koalat pystyvät sulattamaan syömänsä poikkeuksellisen ruoan, mutta tällaisen erityisruokavalion vuoksi niillä on yleensä melko voimakas ominaishaju.

Jotkut asiantuntijat väittävät, ettei koala juo lainkaan vettä ja että sana ”koala” tulisi alkuasukkaiden käyttämästä sanasta, joka merkitsee ’minä en juo’. Mutta kun koaloita on tarkkailtu huolellisesti, niiden on havaittu tulevan toisinaan alas puistaan juomaan, ja joskus ne jopa syövät hiukan maata laajentaakseen lähes mineraalitonta ruokavaliotaan.

Vaikka kenguruita voidaan käydä katsomassa monissa maailman eläintarhoissa, niin hyvin harvoissa Australian ulkopuolella olevissa eläintarhoissa on koaloita. Riippumatta siitä, onko sinulla tilaisuus nähdä niitä itse, olet varmastikin samaa mieltä siitä, että nämä nisäkkäät, joilla on pussi muttei istukkaa, ovat todella hämmästyttäviä eläimiä.

[Kuva s. 16]

Kenguruemo jonka pussissa on poikanen

[Kuva s. 17]

Koala syömässä eukalyptuspuun lehtiä

[Lähdemerkintä]

Melbournen eläintarhan opetuspalvelu, Victoria, Australia