Uusi löytöretkien aikakausi

Laatinut eräs Herätkää!-lehden toimituskunnan jäsen

OLETKO joskus seurannut televisiosta avaruussukkulan lähtöä? Olisitko halunnut tietää, miten suuria sen kantoraketit todellisuudessa ovat? Entä miten paljon sukkula-aluksessa itsessään on tilaa astronauteille? Minulla oli tilaisuus tutustua tällaisiin asioihin vieraillessani Kennedyn avaruuskeskuksessa Cape Canaveralissa Floridassa.

Seurattuani kaikenlaisten avaruusrakettien lähtöä televisiosta ja ihailtuani ensimmäistä Apollo-lentoa Kuuhun vuonna 1969 minulle itselleni oli melkoinen elämys se, että saatoin nyt tutustua tällaisen toiminnan keskuspaikkaan, joka on vain tunnin ajomatkan päässä Orlandon kaupungista itään. Pysäköintialueelle saapuessamme näimme, että jonkin matkan päässä oli näyttelyalue (Rocket Garden), jossa oli esillä raketteja, joilla menneisyydessä oli lennätetty ihmisiä ja laitteita avaruuteen. Näyttelyalueen vieressä oli kestopäällysteelle pysäköitynä avaruussukkulan, maapalloa kiertävällä radalla avaruuslentoja tekevän aluksen, luonnollisen kokoinen jäljennös. Sen nimenä on Ambassador, ja vaikka se on vain jäljennös, sen näkeminen, siihen tutustuminen ja sen valokuvaaminen oli mieliinpainuva kokemus. Pyrstön kohdalta mitattuna sillä on korkeutta 17 metriä. Pituutta sillä on 37 metriä, ja sen siivenkärkien väli on 24 metriä.

Päivä, jona tein tämän vierailun, oli perjantai 22. marraskuuta viime vuonna, ja olin halukas pääsemään lähelle jotakin laukaisualustaa, varsinkin sitä laukaisualustaa, jolla Atlantis-sukkula odotteli sunnuntaiksi 24. marraskuuta suunniteltua lähtöään. Tällaisia laukaisualustoja on useita, mutta ne sijaitsevat muutaman kilometrin päässä näyttelyalueelta. Niinpä lähdin viralliselle kiertoajelulle linja-autolla tutustuakseni suurimpaan rakettirakennukseen ja laukaisualustoihin.

Ensimmäisessä pysähdyspaikassa, avaruuslentäjien koulutusrakennuksessa (FCTB), oli esillä tarkat jäljennökset niistä huolto- ja kuumoduuleista, joita oli käytetty vuoden 1969 historiallisella kuulennolla. Kuumoduuli eli kuuhunlaskeutumisalus oli ruma, kömpelön näköinen laite, josta oli mahdoton löytää avaruusalukselle tunnusomaisia sulavalinjaisia muotoja. Ensi näkemältä se muistutti enemmän kuutioitten ja pyramidien muodostamaa rykelmää, jolle oli kiinnitetty hämähäkkimäiset jalat. Toisen aivan samanlaisen moduulin avulla oli kuitenkin kaksi miestä laskeutunut Kuuhun.

Heinäkuussa 1971 Apollo 15 laskeutui Kuuhun, ja astronautit Scott ja Irwin nostivat kuumoduulistaan ulos sähkökäyttöisen kuuauton. Tämä noin 60 miljoonaa markkaa maksanut ajoneuvo oli todennäköisesti kallein maastoauto, mitä koskaan on rakennettu. Jos haluat päästä ajamaan sillä, sinun täytyy mennä Kuuhun, sillä se jäi sinne yhdessä kuumoduulin alaosan kanssa. Sinun täytyy kuitenkin muistaa ottaa mukaan uusia akkuja. Kuuauton akut ovat näet tyhjentyneet jo ajat sitten.

Seuraavana pysähdyspaikkana oli valtava avaruusalusten kokoonpanohalli, jonka nimilyhenne on VAB. Avaruuskeskuksessa täytyy tottua lyhenteisiin, sillä niitä käytetään kaikenlaisista asioista. Myöhemmin tapasin aikoinaan Apollo-ohjelmassa mukana olleen Chris-nimisen insinöörin, ja hän kertoi: ”Sain siirron toiselle osastolle, enkä ymmärtänyt moneen kuukauteen toisten puheista kaikkea, sillä uudella osastollani lyhenteet olivat erilaisia kuin ne, joihin olin tottunut.” Mikä VAB:ssä sitten on erikoista? Sillä on korkeutta 160 metriä (saman verran kuin 52-kerroksisella pilvenpiirtäjällä), leveyttä 158 metriä ja pituutta 218 metriä, joten se saattaa olla maailman tilavin rakennus. Sen pohjapinta-ala on kolme hehtaaria. Sen täytyy olla näin suuri sen takia, että siellä kootaan avaruusalusten kantoraketit, ennen kuin ne aloittavat hitaan, vaivalloisen matkansa laukaisualustalle. Siitä enemmän tuonnempana.

Sain tietää VAB:n olevan niin suuren, että siinä voitiin koota yhtä aikaa neljää Saturnus V -rakettia. Ne olivat 111 metriä pitkiä, ja niitä käytettiin Apollo-alusten kuljettamiseen. Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallituksen NASA:n vaiheista kertovassa kirjassa sanotaan: ”Raketti kaikkinensa painoi lähdön hetkellä huikeat 2900 tonnia. Saturnus V:n moottorit, jotka kehittivät lähes 3500 tonnin työntövoiman, kuitenkin nostivat tämän mahtavan lastin vaivattomasti taivaalle.” (The Illustrated History of NASA.)

Vilkaistessani ylös tämän jättimäisen rakennuksen katolle näin punakaulakondorien kaartelevan korkealla ilmassa käyttäen hyväkseen nousevia ilmavirtoja. Se muistutti minua myös siitä, että avaruuskeskus sijaitsee keskellä laajaa rauhoitusaluetta, josta kymmenet lintu-, nisäkäs- ja matelijalajit ovat saaneet itselleen turvapaikan. Linja-automme ohitti valtavan, kaksi metriä syvän valkopäämerikotkan pesän, joka oli korkeassa puussa. Oli jollakin tavoin sopivaa, että kotkat saavat lennellä alueella, jolta käsin ihminen on yltänyt joihinkin suurimmista saavutuksistaan avaruuslentojen alalla.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli havaintojentekoalue, josta saatoimme nähdä kaksi jonkin matkan päässä olevaa laukaisualustaa. Jäljellä oli vielä yksi tärkeä kysymys. Miten nämä valtavan suuret raketit kuljetetaan 5,5 kilometrin matka laukaisualustoille? Suurimmilla kuljetusvälineillä, mitä olen nähnyt! Niitä sanotaan ”ryömijöiksi” (crawler transporters), ja niiden kantavuus on 6600 tonnia. Nämä kuljetusneuvot ovat kukin puolen jalkapallokentän kokoisia ja painavat 2700 tonnia. Näillä mammuteilla ei kuitenkaan ajeta nopeusennätyksiä. Kuorman kanssa niiden huippunopeus on noin 1,5 kilometriä tunnissa ja tyhjänä noin 3 kilometriä tunnissa. Kuormalava lepää neljän valtavan kaksitelaisen telaketjutraktorin päällä, niin että jokaisen lavan kulman alla on yksi telaketjutraktori. Jokainen telaketju koostuu 57:stä tonnin painoisesta metallikappaleesta.

Voidaan vain kuvitella, millaiseksi on täytynyt rakentaa näille laukaisualustoille johtava tie, jotta se kestäisi kuljetusneuvon, raketin ja avaruusaluksen uskomattomalta tuntuvan painon.

Miten sukkulan maahantulo tapahtuu? Se tarvitsee itselleen laskeutumispaikan, ja täällä Cape Canaveralissa sen ”laskeutumispaikka”, kiitorata, on noin kaksi kertaa pitempi ja leveämpi kuin tavallinen kiitorata. Pituutta sillä on 4600 metriä, ja jos lasku uhkaa mennä pitkäksi, niin molemmissa päissä on vielä 300 metriä vara-aluetta. Jos olosuhteet eivät ole suotuisat laskeutumiselle, sukkula ohjataan 3200 kilometrin päähän länteen, Kaliforniaan, Edwardsin lentotukikohdan aavikkokentälle.

Kaikki näkemäni teki valtavuudellaan suuren vaikutuksen. Se herätti myös kysymyksiä. Millaisia ovat ihmisen saavutukset avaruuden tutkimuksen alalla? Mitä hyötyä niistä on ollut? Millaiselta näyttää planeettain välisten lentojen mahdollisuus? Tuleeko ihminen joskus laskeutumaan Marsiin?