Menestystä etsimässä
OLI heinäkuun 20. päivä vuonna 1969. Apollo 11 -avaruusalus ja kuumoduuli Eagle (Kotka) kiersivät kuuta, ja niissä tehtiin viime hetken valmisteluja ihmisen ensimmäistä kuuhun laskeutumista varten. Istuin Houstonissa Texasissa Yhdysvalloissa toimivan miehitettyjen avaruuslentojen keskuksen lennonvalvontahuoneessa, ja mieleeni kumpusi kymmeniä kysymyksiä: Onnistuuko laskeutuminen? Toimiiko vastuullani oleva järjestelmä ja suorittaako se sille kuuluvat välttämättömät tehtävät?
Minä sekä monet muut, jotka olimme työskennelleet ahkerasti monien vuosien ajan tämän hetken hyväksi, odotimme ja kuuntelimme jännittyneen tarkkaavaisesti. Yhtäkkiä 380 000 kilometrin päästä avaruudesta kuului ääni: ”Houston, Kotka on laskeutunut.” Oli todella sävähdyttävää ja riemullista kuulla nuo sanat!
Vaikka olin ollut mukana suunnittelemassa, rakentamassa ja kokeilemassa avaruusalusta, jolla ihminen pääsi kuun pinnalle, tajusin kuitenkin pian, etten ollut löytänyt menestystä – todellista menestystä – enkä onnellisuutta elämässäni. Mutta ennen kuin kerron tarkemmin, saanhan selittää miten jouduin tekemisiin avaruusohjelman kanssa ja miten se vaikutti elämääni.
Ensimmäisiä vaikutteita
Kasvoin maatilalla Oklahomassa, ja raskas ruumiillinen työ kuului olennaisesti elämäämme. Vaikka meillä olikin tarpeeksi ruokaa ja vaatteita sekä asunto, niin meillä ei ollut toisinaan varaa ostaa postimerkkiä, joka maksoi silloin vain viitisentoista penniä.
Isäni oli hyvin köyhästä perheestä, ja hän oli käynyt vain vähän koulua. Sen vuoksi hän istuttikin meihin lapsiin halun hankkia kunnollinen yliopistokoulutus, jotta menestyisimme elämässä. Näin päätinkin toimia. Tein pitkiä työpäiviä kesäisin ja osa-aikatyötä kouluaikana. Päivät olin koulussa ja sen jälkeen luin aina aamun pikkutunneille asti. Vuonna 1961 suoritin Oklahoman yliopistossa alemman akateemisen loppututkinnon sähkötekniikassa.
Neljän yliopistovuoteni aikana avaruusohjelma oli saanut vauhtia, ja monet yhtiöt hakivat alan loppututkinnon suorittaneita. Tämä tuntui minusta todella houkuttelevalta, sillä se merkitsi mielestäni suurta edistysaskelta maatilalla elämiseen verrattuna. Koska olin menestynyt hyvin yliopistossa, sain paljon työtarjouksia eri puolilta Yhdysvaltoja. Päätin mennä työhön Cape Canaveraliin Floridaan, kaikkien miehitettyjen avaruuslentojen lähtöpaikkaan.
Menestyksen tavoittelua
Pääsin hyvin pian mukaan avaruusohjelman tunnelmaan. Oltuani työssä vain kolme viikkoa Yhdysvaltain ensimmäinen miehitetty avaruusalus lähetettiin radalleen. Vaikken ollutkaan työskennellyt juuri tuon lennon parissa, olin kuitenkin hengessä mukana. Kansallishenki oli silloin hyvin voimakas, sillä Yhdysvaltain presidentti oli ilmoittanut julkisesti, että maamme lähettäisi ihmisen kuuhun ja palauttaisi hänet turvallisesti maahan tuon vuosikymmenen (1960-luvun) aikana. Neuvostoliitolla näytti olevan samanlaisia suunnitelmia, joten tilannetta pidettiin itse asiassa ”avaruuskilpailuna”. Olin innokas täyttämään velvollisuuteni isänmaatani kohtaan ja auttamaan tämän kilpailun voittamisessa.
Halusin kovasti menestyä ammatissani. Sen vuoksi käytin hyväkseni kaikkia tilaisuuksia edistyä. Tein jatkuvasti ylityötä (josta en saanut palkkaa) ja otin mielelläni vastaan sellaisia virkamatkoja, joista muut kieltäytyivät, koska eivät halunneet olla erossa perheestään. Kävin iltakursseja ja hankin korkeamman oppiarvon, koska esimieheni kehotti minua siihen saadakseni ylennyksen. Koska lähin esimieheni pelasi mielellään pokeria, niin minäkin aloin pelata sitä, ja pidin tätä yhtenä keinona saavuttaa menestystä.
Kahden vuoden kuluttua minut ylennettiin johtamaan ryhmää, johon kuului 5–7 insinööriä, ja vaikka ryhmä olikin pieni, niin tehtävä oli hyvin vastuullinen. Olin jo tutustunut joihinkuihin astronautteihin, ja työhöni kuului antaa heille tietoja avaruusaluksen inertiaohjausjärjestelmän lentovalmiudesta. Nautin sekä työstäni että siitä maineesta, jota astronauttien tunteminen ja heidän kanssaan seurusteleminen toi.
Ennen pitkää minut ylennettiin johtamaan 10–12 insinöörin työtä sinä aikana, kun avaruusalusta kokeiltiin sen ollessa laukaisualustalla. Tunsin itseni hyvin tärkeäksi, koska vastuullemme oli määrätty yksi avaruusaluksen suurista järjestelmistä ja koska olin ryhmän edustaja. Silloisen ajattelutapani mukaan olin saanut menestystä.
Kun Gemini-ohjelma (kaksimiehinen avaruusalus) oli saatu päätökseen, minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Floridassa toimivasta Kennedyn avaruustutkimuskeskuksesta Houstonin miehitettyjen avaruuslentojen keskukseen Texasiin työskentelemään kolmen miehen Apollo-kuuohjelman parissa. Koska tämä vaikutti hyvältä keinolta edistyä, hyväksyin tarjouksen aikailematta.
Muutaman seuraavan vuoden ajan valmistelimme ahkerasti ensimmäistä kuulentoa, kehitimme tietokoneohjelmia ohjaus- ja navigointijärjestelmiä varten, suunnittelimme lentotekniikkaa ja simuloimme lentoa tietokoneen avulla. Muistan erään esimieheni sanoneen minulle: ”Mikään ei ole tärkeämpää kuin että tästä lennosta tulee menestys.”
Tämä teki minusta työhullun. Elämäni oli pelkkää työskentelyä kuulennon menestymisen hyväksi ja hyvän maineen hankkimista esimiesteni silmissä. Kiinnitin hyvin vähän huomiota perheeseeni. Olin silminnähtävästi ylpeä ihmisen astuessa ensimmäisen kerran kuun kamaralle heinäkuun 20. päivänä vuonna 1969, sillä minä tunsin tuon ihmisen ja olin työskennellyt hänen kanssaan, ja hän laskeutui kuun pinnalle avaruusaluksesta, jota olin ollut suunnittelemassa ja rakentamassa.
Ajattelutapani muuttuu
Parina ensimmäisen kuuhun laskeutumisen jälkeisenä vuotena aloin ajatella vakavasti ammattiani ja tulevaisuuttani. Olin kaikesta päättäen saavuttanut menestystä – minulla oli hyväpalkkainen työ, ilmeisen vakaa taloudellinen asema, koti, perhe ja arvostettuja tuttavia. Minulle oli kuitenkin käymässä yhä selvemmäksi, että olin joutunut sellaisen asiainjärjestelmän pyörteisiin, joka ei todellisuudessa johtanut mihinkään. Uudet saavutukset toivat mukanaan uusia tavoitteita, eikä loppua ollut näkyvissä. Saamani turvallisuudentunne oli todellisuudessa valheellinen. Saavutukseni eivät tuottaneet minulle todellista menestystä eivätkä onnellisuutta.
Vuoden 1973 kesällä eräs vaimoni sukulainen tuli käymään luonamme. Hän ja hänen vaimonsa olivat tutkineet Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja he aikoivat mennä Houstonissa Texasissa pidettävään Jehovan todistajien konventtiin. Koska minulla ja perheelläni ei ollut mitään tekemistä tuona viikonloppuna, menimme konventtiin heidän kanssaan. Ruokajonossa olleiden ihmisten rehellisyys, kärsivällisyys ja kohteliaisuus tekivät minuun syvän vaikutuksen.
Pian tuon konventin jälkeen aloin käydä perheeni kanssa kokouksissa Jehovan todistajien paikallisessa valtakunnansalissa, ja meille järjestettiin viikoittainen raamatuntutkistelu. Minuun teki heti syvän vaikutuksen tieto siitä, että voisin elää ahneudesta, pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta puhdistetun maan päällä. (Psalmit 37:10, 11, 29; Sananlaskut 2:21, 22; 2. Pietari 3:13) Tämä oli todellakin jyrkkä vastakohta sille itsekkäälle kilpailuhengelle, jota olin nähnyt ja joka oli vaikuttanut myös minuun monien vuosien ajan.
Edistyessäni Raamatun tutkimisessa arvostin sitä, että saatoin verrata omaa elämäntilannettani oppimiini asioihin. Asetuin esimerkiksi kuningas Salomon asemaan lukiessani hänen Saarnaajan 4:4, 5:ssä olevia sanojaan: ”Minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan. Sekin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.” Tämä piti täysin paikkansa minun tapauksessani! Olin työskennellyt ahkerasti ja tullut hyvin eteväksi työssäni. Se oli kuitenkin ollut arvotonta, sillä se ei voinut taata minulle pysyvää onnellisuutta eikä mielenrauhaa.
Elämänmuutos
Päättelin hankkimani tiedon perusteella, että minun täytyisi tehdä joitakin muutoksia elämässäni. Opin esimerkiksi Galatalaiskirjeen 5:26:sta, ettei kristittyjen pitäisi tulla ”itsekeskeisiksi, herättäen kilpailuhenkeä toisissaan, kadehtien toisiaan”. Olin tosin aikaisemminkin ajatellut kilpailuhenkeä herättävästä ammatistani luopumista, mutta nyt tulin vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta.
’Mutta miten voin sen jälkeen pitää yllä sitä elintasoa, johon viisihenkinen perheeni on tottunut?’ kysyin itseltäni. Matteuksen 6:33:ssa olevat Jeesuksen vakuuttavat sanat rohkaisivat minua. Hän sanoi: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu [elämän välttämättömyydet] lisätään teille.”
’Mitä entiset tuttavani ajattelevat, kun luovun asemasta, joka takaa näennäisen turvallisuuden ja vakavaraisuuden?’ mietin myös. Päätimme kuitenkin vaimoni kanssa tehdä oikeaksi näkemämme ratkaisun siitä huolimatta, mitä entiset tuttavamme saattoivat ajatella.
Muutamaa vuotta ennen kuin aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa olimme ostaneet talon ja noin 50 hehtaaria maata Oklahomasta lapsuudenkotini läheltä. Olimme puhuneet usein sinne muuttamisesta, mutta emme olleet toteuttaneet suunnitelmiamme. Olimme kuitenkin nyt vakuuttuneet siitä, että näin meidän oli paras tehdä. Niinpä noin puoli vuotta sen jälkeen, kun olin ollut Jehovan todistajien konventissa vuonna 1973, lopetin avaruusohjelman parissa työskentelemisen ja muutin perheineni uuteen kotiimme Oklahomaan.
Menin työhön pieneen elektroniikkayhtiöön voidakseni hankkia perheelleni leipää jätettyäni avaruusohjelman, ja palkkani oli nyt noin puolet aikaisemmista ansioistani. Jouduin pian kuitenkin tekemään toisen suuren ratkaisun.
Huomasin silloisen työni liittyvän suoranaisesti sotavälineiden valmistamiseen. En voinut omantuntoni vuoksi edistää sellaisia pyrkimyksiä ja elää sopusoinnussa sen kanssa, mitä Raamattu sanoo Jesajan 2:4:ssä ja Johanneksen 1. kirjeen 3:11, 12:ssa. Päätin sen vuoksi lopettaa tällaisen ansiotyön. Se vaati rohkeutta ja uskoa siihen, että Jehova voi antaa meille elämän välttämättömyydet. Mutta menneitä vuosia muistellessani voin sanoa rehellisesti, etten ole perheineni joutunut koskaan kärsimään ruoan, asunnon tai vaatteiden puutteesta.
Nyt on kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun päätin jättää avaruusohjelman. Minä ja perheeni olemme todella saaneet huomata, että Raamatun 1. Timoteuksen kirjeen 4:8:n sanat pitävät paikkansa. Siinä sanotaan: ”Jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” Jehovan palveleminen on todella parantanut nykyistä elämäämme.
Me olemme hyötyneet myös taloudellisesti, sillä olemme oppineet tyytymään elämän välttämättömyyksiin. (1. Timoteukselle 6:8) Aikaisempi asemani oli kiehtova, mutta nykyään puhdistan lakaisukoneellani pysäköintialueita noin kahtena päivänä viikossa. Näin minulle jää aikaa säännölliseen julkiseen saarnaamiseen, ja voin myös olla enemmän perheeni kanssa, jota laiminlöin monien vuosien ajan työskennellessäni avaruusohjelman hyväksi.
Jehovan palveleminen ei ole tietystikään täysin poistanut ongelmiamme, mutta se on varmasti auttanut meitä selviytymään niistä paremmin. En ole enää huolissani menestymisestä tai edistymisestä tässä maailmassa, sillä tiedän nyt, että tämä asiainjärjestelmä häviää pian ja että sen tilalle tulee Jumalan vanhurskas uusi järjestys. – 1. Johannes 2:17; 2. Pietari 3:11–13.
Muistellessani tekemiäni elämänmuutoksia yhdyn sydämestäni siihen, mitä apostoli Paavali sanoi Filippiläiskirjeen 3:8:ssa. Maailmallinen maine ja asema ovat kuin roskaa, kun niitä verrataan Jumalan ja Kristuksen täsmälliseen tuntemiseen ja suurenmoiseen toivoon paratiisimaan päällä saatavasta ikuisesta elämästä. – Lähettänyt Wendell Marley.
[Huomioteksti s. 4]
’”Kotka on laskeutunut!” Olin ollut mukana suunnittelemassa ohjausjärjestelmää, jonka avulla ihminen laskeutui ensimmäisen kerran kuuhun’
[Kuva s. 5]
’Minä ja perheeni olemme todella saaneet huomata, että Jehovan palveleminen parantaa nykyistä elämää’