”Löytöretkien aikakausi” – mihin hintaan?

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

”KATSO, mitä minä löysin!” huudahtaa pikkutyttö kaunis perhonen kädessään. Aikuisetkin haluavat mielellään esitellä uusimpia löytöjään tai keksintöjään.

Ja missäpä muualla tämän voisikaan tehdä paremmin kuin maailmannäyttelyssä? Eteläisessä Espanjassa sijaitseva Sevillan kaupunki toimi tänä vuonna huhtikuun 20. päivän ja lokakuun 12. päivän välisenä aikana uusimman ja vuosisatamme suurimman maailmannäyttelyn, Expo’92:n, isäntänä.

Expo’92:n tunnukseksi oli valittu ”Löytöretkien aikakausi”, joten osallistujavaltiot pyrkivät esittelemään omaa osuuttaan ihmiskunnan menneisyydessä ja meidän aikanamme tekemiin löytöretkiin. Näyttelyvieraille tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus tehdä omia löytöretkiään 111:n eri maan ruokakulttuuriin, kansanperinteeseen, rakennustaiteeseen ja tekniikan saavutuksiin.

Viime vuosina keksinnöistä ja löytöretkistä on kuitenkin tullut päivänvaloon niiden vähemmän mairittelevia puolia. Monista niistä on ollut epämiellyttävänä seurauksena esimerkiksi herkästi vaurioituvan ympäristön tuhoutuminen. Samoin kuin pikkutyttö voi vahingoittaa perhosen hentoja siipiä, voi myös tekniikan ja teknologian vastuuton käyttö aiheuttaa planeetallemme korjaamattomia vaurioita.

Kuten virallisessa näyttelyoppaassa selitetään, maailmannäyttelyn tavoitteena ei siksi ollut vain toimia ”kunnianosoituksena ihmisten kyvylle tehdä löytöretkiä”, vaan myös edistää kansainvälistä solidaarisuutta, joka on välttämätöntä häiriöille herkän planeettamme suojelemiseksi.

”Saarella oleva maailma”

Isäntäkaupunki Sevilla vaurastui löytöretkien kulta-aikana. Kristoffer Kolumbus lähti toiselle Amerikan-purjehdukselleen Sevillasta. 1500-luvulla suurin osa espanjalaisten laivojen Amerikasta kuljettamasta kullasta ja hopeasta tuotiin Sevillaan. Kulta ja hopea – tärkeimmät houkuttimet useimmille ensimmäisistä löytöretkeilijöistä – purettiin laivoista Torre del Oron (Kultatornin) luona, joka on kaupungin kuuluisia tuntomerkkejä.

Viime aikoina rahaa on kuitenkin virrannut enemmän pois tästä kaupungista kuin sitä on tullut sinne. Andalusian pääkaupungissa on viiden viime vuoden aikana käytetty maailmannäyttelyn rakentamiseen yli kymmenen miljardia dollaria. Mitä kaikella tällä rahalla saatiin aikaan?

Cartuja on tulvavesien kuljettamista maa-aineksista Guadalquivir-jokeen Sevillan laitamille syntynyt saari, ja siellä sijaitsi vanha luostari ja rapistunut posliinitehdas. Saari muutettiin valtavaksi teemapuistoksi, johon tuli leveitä puistokatuja, puutarhoja, kanavia, katettuja kävelyteitä ja valoisia paviljonkeja, ja kaikki tämä liitettiin viehättävien siltojen avulla vanhaan Sevillaan. Espanjan kuningas Juan Carlos luonnehti uutta Cartujaa ”saarella olevaksi maailmaksi ja maailmaa varten olevaksi saareksi”. Millaisen maailman kävijät sitten löysivät Expo’92:sta?

Sevillan maailmannäyttely halusi kaikesta päättäen nostaa kulttuurin, ruoan ja viihteen tasavertaiseen asemaan tekniikan ihmeiden rinnalle. César Alonso kirjoitti havaintonaan: ”Olemme Expo’92:ssa jättäneet optimistisen edistyksen palvonnan taaksemme ja alkaneet seurata valppaasti ja epäluuloisesti pelkän tieteen ja tekniikan saavutuksia.” Sekin, että maailmannäyttelyyn osallistui myös ennätysmäärä pienempiä valtioita, siirsi näyttelyn painopistettä uusimman tekniikan esittelemisestä inhimillisten arvojen puolelle.

Monet erilaiset näyttelypaviljongit tarjosivat niille, joille ei ehkä koskaan tule tilaisuutta kaukomailla käymiseen, välähdyksen tällaisten maitten kauneudesta, asukkaista ja historiasta. Eloisat uusseelantilaiset ja papua-uusi-guinealaiset heimotanssit kilpailivat vauhdikkaitten venäläisten kansantanssien, espanjalaisten sevillana-tanssien ja viehkeitten indonesialaisrytmien kanssa kävijöitten suosiosta. Oopperat, ilotulitukset ja katusoittajat antoivat oman värikkään lisänsä.

Löytöretket ennen ja nykyään

Näyttelyvieraat saattoivat nähdä, miten paljon maailma on muuttunut 500 vuodessa. Cartujan entistettyyn luostariin pystytetty näyttely kertoi, millaista oli elämä vuonna 1492, ei ainoastaan Euroopassa, vaan myös Amerikassa, Kaukoidässä ja islamilaisessa maailmassa. Tuohon aikaan nämä neljä aluetta olivat kuin valtavia saaria, joita valtameret, autiomaat tai epäluuloisuus pitivät eristyksissä toisistaan.

Ennen muuta Expo’92 pyrki kuitenkin ottamaan huomioon ympäristön. Kyseessä oli näet ensimmäinen maailmannäyttely, jossa luonnonsuojelu oli nostettu tärkeäksi aiheeksi. Kolmiulotteisessa dokumenttifilmissä selitettiin, miten viimeaikaiset havainnot – esimerkiksi reiän syntyminen otsonikerrokseen – korostavat sitä, että ihminen on omalla toiminnallaan aiheuttamassa planeettaamme uhkaavia vaaroja. Ympäristöpaviljongissa tarkasteltiin taloudellisen kasvun ja ympäristönsuojelun yhteen sovittamisen ongelmia, ja Luontopaviljongissa, johon oli rakennettu Amazonin sademetsän pienoismalli, korostettiin sitä, miten herkästi tämä korvaamattoman arvokas perintö voi vahingoittua.

30000 puun ja 300000 pensaan istuttaminen Cartujan saarelle oli Euroopan suurimpia puutarhatöitä. Tavoitteena oli näyttelyalueen kaunistaminen ja sellaisen viestin välittäminen, että keksintöjen ja löytöretkien ei tarvitse johtaa ympäristömme tuhoutumiseen. Moderni tietoliikennesatelliitti sekä punaiset ja keltaiset lumpeet olivat keskenään sulassa sovussa; yksiraiteinen rautatie, jonka näkemistä ei voinut välttää missään koko näyttelyalueella, oli saanut alleen kukkivia jakarandapuita; ja valokaapelien avulla toteutetun mutkikkaan tietoliikennejärjestelmän peittona olivat avarat, vihreät nurmikentät.

Monia paviljonkeja rakennettaessa oli käytetty hyväksi perinteistä arkkitehtuuria, ja valmiina ne herättivät huomiota joko muodoillaan tai rakennusmateriaaleillaan. Japanin paviljonkia väitettiin maailman suurimmaksi puurakennukseksi, ja Sveitsi puolestaan oli rakentanut ilmavan tornin paperista. Marokko oli rakentanut arabialaisen palatsin ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat pienoislinnan. Uuden-Seelannin paviljongin julkisivuna oli kallioseinämä, ja sen päälle oli rakennettu vesiputous ja hyvin todentuntuinen kirkuvien merilintujen muodostama yhdyskunta, kun taas Intian puisen paviljongin katossa oli harjana jättimäinen riikinkukon pyrstö.

Viilentäminen on aina ongelma Sevillan paahtavassa kesähelteessä. Maailmannäyttelyn järjestäjät pyrkivät ratkaisemaan ongelman luonnonmukaisesti, samoin menetelmin, joilla maurit, Sevillan aiemmat asukkaat, olivat vuosisatoja sitten niittäneet mainetta. Lukuisat suihkulähteet ja keinotekoiset vesipilvet tekivät yhdessä puitten, pensaitten ja varjoisten kävelyteitten kanssa helteen siedettävämmäksi.

”Aikamme merkittävin löytö”

Ennen ensimmäiselle purjehdusmatkalleen lähtöä Kolumbus majaili Cartujan saaren vanhassa luostarissa. Tämä hänen matkansa aloitti löytöretkien aikakauden, jota maailmannäyttely halusi juhlia. Vaikka monilla aloilla onkin 500 vuodessa menty eteenpäin, ihmiskunta kuitenkin katselee tulevaisuuttaan entistä huolestuneempana. Kuningas Juan Carlos kiinnitti huomiota siihen, että ”kansojen välinen vuoropuhelu ja keskinäinen ymmärtämys ovat ehdoton edellytys yhteisille pyrkimyksille ja optimismille”.

Tästä syystä Expo’92 pyrki ”levittämään rauhan, hyvän naapuruuden ja solidaarisuuden sanomaa kaikille – – planeetta Maan asukkaille”. Ei mikään helppo tavoite nykyisessä kauan jakautuneena olleessa maailmassa. Kuten virallisessa näyttelyoppaassa myönnetään, ”näihin periaatteisiin perustuva uusi maailmanjärjestys olisi varmastikin aikamme merkittävin löytö”.

[Kuva s. 17]

Sevillan kuuluisa 1200-luvulla rakennettu Torre del Oro (Kultatorni)

[Kuva s. 18]

Lumpeet ja tietoliikennesatelliitti sulassa sovussa

[Kuva s. 18]

Marokon paviljonki toi mieleen maurilaispalatsin