Missä ihminen ja kilpikonna kohtaavat

Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

LUONNONVARAISEN merikilpikonnan voi nähdä parhaiten silloin, kun se munii uuteen, hiekkaan kaivamaansa pesään. Haluaisitko siis tulla mukaani Mon Repos’hon, puolentoista kilometrin mittaiselle hiekkarannalle, joka sijaitsee Australian aurinkoisessa Queenslandin osavaltiossa? Älä ole huolissasi subtropiikin paahtavasta auringosta, sillä ajoitamme käyntimme yöhön. Paras ajankohta tällaisen retken tekemiseen on iltakahdeksan ja puolenyön välillä.

On parempi mennä retkelle koulutetun oppaan kanssa pienissä ryhmissä, sillä meidän on noudatettava monia kieltoja ja käskyjä, jos aiomme nähdä suuren kilpikonnaemon ja koskettaa sitä. Kävellessämme pitkin rantaa juuri nousuvesirajan yläpuolella meitä kielletään sytyttämästä taskulamppujamme, koska valo häiritsee kilpikonnia. Olemmekin aivan ihmeissämme siitä, miten hyvin näemme hiekkaan painautuneet metrin levyiset kilpikonnan jäljet ilman lampun valoa.

Seuraavaksi oppaamme kertoo meille mielenkiintoisia yksityiskohtia alueen merikilpikonnista. Australian vesissä niitä elää kuutta eri lajia, mutta täällä Mon Repos’ssa, joka on Bundabergin rannikon tärkein pesimäalue, esiintyy vain neljää lajia. Yleisyysjärjestyksessä nuo neljä lajia ovat: valekarettikilpikonna (Caretta caretta), Australian liemikilpikonna (Chelonia depressa), liemikilpikonna (Chelonia mydas) ja merinahkakilpikonna (Dermochelys coriacea).

Ensimmäinen havaintomme

Olemme hyvin jännittyneitä, kun onnistumme näkemään suuren kilpikonnan ensimmäisen kerran. Se on ensin mainittua lajia: valekarettikilpikonna. Katselemme hiljaa, kun se ryömii tyrskyistä hiekalle hieman nousuvesirajan yläpuolelle. Kun lopulta siirrymme lähemmäksi sitä, huomaamme sen kaivaneen hiekkaan lautasenmuotoisen kuopan kaapimalla ympäriltään pois kaiken kasvillisuuden ja hiekan. Näin ruoho ei kasva pesän ylle eikä estä 7–12 viikon kuluttua kuoriutuvia poikasia pääsemästä pesästä pois. Kilpikonnaemo on myös viimeistellyt päärynänmuotoisen pesän vuoroin kaivamalla ja vuoroin viskaamalla hiekkaa pois takaraajoillaan tähän tapaan: kaiva oikealla, viskaa vasemmalla; kaiva vasemmalla, viskaa oikealla. Kaikkeen tähän kuluu noin 45 minuuttia.

Tähän mennessä kilpikonnaemo olisi voinut helposti häiriintyä ja palata veteen. Mutta nyt kun se alkaa munia, saamme koskettaa sitä. Pesimäalueen hoitaja suuntaa valon sitä kohti, ja saamme ottaa siitä valokuvia, jos haluamme. Kilpikonna laskee pesään 10–20 minuutin ajan munia ja kirkasta, limamaista nestettä, joka suojaa munia sieniltä ja hyönteisiltä niiden hautoutuessa. Valekarettikilpikonna munii keskimäärin 120 pöytätennispallon kokoista munaa yhteen pesään; se munii munimisaikanaan useita kertoja aina kahden viikon välein. Munimisaikojen väli voi olla 2–4 vuotta.

Kun kosketamme kilpikonnaa, olemme yllättyneitä siitä, miten pehmeä sen iho on – juuri siksi sen nahka onkin kovin suosittua ja vaarantaa kilpikonnien koko olemassaolon. Sen kuori eli kilpi muodostuu luulevyistä ja on verrattavissa selkärankaan ja kylkiluihin. Nyt kilpikonna alkaa peittää muniaan. Mutta koska se on muninut ne lähelle nousuvesirajaa, ne täytyy siirtää toiseen paikkaan, jotta ne eivät tuhoutuisi. Kaksi joukkoomme liittynyttä tutkimusryhmän jäsentä huolehtii siitä.

Kilpikonnien merkitseminen

Kilpikonnamme toiseen eturaajaan aiotaan kiinnittää merkkilaatta, mikä edistää merikilpikonnien tutkimista. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, kun ottaa huomioon sen, että kilpikonna huiskii hiekkaa joka suuntaan. Merkkilaatat on valmistettu syöpymättömästä titaaniseoksesta. Niiden kääntöpuolella on osoite, ja tutkimustyön kannalta on tärkeää, että jokaisen havaitun kilpikonnan numero ilmoitetaan tuohon osoitteeseen. Vasta kilpikonnan kuoltua laatta tulisi irrottaa ja palauttaa tutkijoille, ja samalla tulisi lähettää yksityiskohtainen selostus kilpikonnan sijainnista. Laatan etupuolella on kilpikonnan tunnusnumero. Meidän kilpikonnamme tunnus on T54239, mutta päätämme kutsua sitä Tabithaksi.

Koska Tabithalla ei ole ennestään merkkilaattaa, on todennäköistä, ettei se ole koskaan aikaisemmin muninut ja että se voisi siksi antaa tärkeitä tietoja, joiden ansiosta kilpikonnia ja niiden munia voidaan tehokkaammin suojella eteläisellä Tyynellämerellä. Seuraamme pientä leikkausta, joka noiden tietojen saamiseksi tehdään kilpikonnalle aivan tässä hiekkarannalla. Toimenpide on nimeltään laparoskopia (vatsaontelon tähystys), ja niitä tehdään yleisesti myös ihmisille. Tabitha käännetään hellävaraisesti selälleen yksipyöräiselle kärrylle. Tunnemme sääliä sitä kohtaan ja havaitsemme, että sen kaulan silittäminen tuntuu rauhoittavan sitä. Nestepisarat sen silmissä eivät ole kyyneleitä vaan suolaliuosta, jota se erittää huuhtoakseen hiekan silmistään ja poistaakseen kehostaan liian suolan, jota sen elimistöön kertyy sen juomasta merivedestä. Ne eivät liity lainkaan kipuun. Tabithan iho puhdistetaan toisen alaraajan yläpuolelta, minkä jälkeen ohut putki työnnetään sisään pienestä viiltohaavasta ja sinne puhalletaan hiukan ilmaa. Tutkijat tarkastelevat Tabithan munasarjoja ja havaitsevat, että tämä on sen ensimmäinen hedelmällinen aika ja että sillä on paljon uusia munia kehittymässä. Kaikki nämä tiedot kirjataan, ilma päästetään pois putkessa olevasta venttiilistä ja viiltohaava ommellaan kiinni.

Kun Tabitha on käännetty takaisin hiekalle, se suuntaa vaistomaisesti kulkunsa kohti vettä. Aallot vyöryvät helpottuneen Tabithan yli, ja se huuhtoutuu niiden mukana mereen.

Munien siirtäminen

Palatessamme takaisin näemme, että munat on jo siirretty pesästä. Neljän tunnin kuluttua munasolu kiinnittyy kuoren sisäseinämään ja verisuonia alkaa muodostua. Jos munia käännellään tämän jälkeen, ne vaurioituvat. Munien siirtämiseen varataan pesimäalueilla yleensä pari tuntia aikaa, ja siirtämisen onnistumisprosentti on hyvin korkea. Kaiken tämän tarkoituksena on suojella pesää ja munia vedeltä ja eroosiolta. Hiekan lämpötila määrää poikasten sukupuolen. Useimpien saarten hiekka on viileähköä, ja niillä syntyy pääasiassa koiraita, kun taas Mon Repos’n lämpimässä hiekassa syntyy eniten naaraita.

Poikaset kuoriutuvat tammi–maaliskuussa. Ne raapivat pesänsä hiekkakattoa niin, että hiekkaa valuu pesän pohjalle ja lattia kohoaa korkeammalle. Jos hiekka ei ole liian lämmintä, poikaset tulevat ulos pesästä ja ryömivät kohti merta. Niiden matka on kuitenkin vasta alkanut. Kilpikonnien uskotaan saavuttavan sukupuolikypsyyden vasta 50-vuotiaina. Vain pieni osa niistä säilyy elossa niin kauan.

Ihmisen täytyy oppia välittämään

Ihmisen huolimattomuus ja ajattelemattomuus valitettavasti verottavat kovasti merikilpikonnien kuutta tiedossa olevaa lajia. Kilpikonnat luulevat usein mereen heitettyjä muovipusseja meduusoiksi ja syövät niitä. Muovi tukkii kilpikonnien ruoansulatuskanavan, minkä vuoksi ne nääntyvät nälkään. Muunlaiset roskat voivat kuristaa kilpikonnat. Veneitten potkuritkin saattavat olla vaaraksi, jolleivät veneilijät ole varovaisia. Lisäksi öljytuhot ja myrkylliset jätteet saattavat kilpikonnien paritteluaikaan tuhota koko rannikon yhdyskunnan. Lisäksi kalaverkkoihin sotkeutunut kilpikonna voi hukkua, koska sen on joka neljännestunti noustava pintaan hengittämään.

Kun yhä useammat ihmiset saavat tietää näistä vaaroista ja oppivat pitämään parempaa huolta ympäristöstä, ihminen ja kilpikonna voivat kohdata entistä useammin – silloin kilpikonna voi ihastuttaa ihmisiä ja tehdä heihin suuren vaikutuksen yhdellä luomakunnan hämmästyttävällä lisääntymisjaksolla.

[Kuvat s. 26]

Vasemmalta ylhäältä myötäpäivään: pieni leikkaus, paluu mereen, munien siirtäminen, merkkilaatan kiinnittäminen