Kykeneekö tiede vastaamaan uuden vuosituhannen haasteisiin?

”Nyt on yltäkyllin tieteellisiä todisteita sen puolesta, ettei äiti Maa tule enää kovin pitkään toimeen piittaamattoman ja kurittoman pesueensa kanssa.” (The European, 19.–25.3.1992.)

EKOLOGIT ovat yhä enemmän sitä mieltä, että maapalloa uhkaava vaara ei varmastikaan ole vain myrsky vesilasissa, vaan että se on vakava ja huomiota ansaitseva asia. He jopa sanovat, että jos katastrofilta halutaan välttyä, on pakko tehdä nopeasti jotakin. ”Meillä ei ole sukupolvia aikaa”, sanoi Worldwatch-ympäristöjärjestön puheenjohtaja 1980-luvun lopulla. ”Meillä on enää vain vuosia aikaa yrittää täyskäännöksen tekemistä.”

Kirjan ”5000 päivää aikaa maapallon pelastamiseksi” (5000 Days to Save the Planet) tekijät halusivat jotenkin konkretisoida sanomaansa julkaistessaan kirjansa vuonna 1990. He ovat tuosta ajankohdasta lähtien laskeneet aikaa, ja heidän mukaansa sitä on nyt jäljellä maapallon pelastamiseksi vähän yli 4000 päivää. Ja jollei ennen vuosituhannen vaihdetta tapahdu jotakin aivan tavatonta, niin 2000-luvun alkaessa aikaa on jäljellä enää vain noin 1500 päivää.

Mitkä epätavalliset asiat ovat yhdessä johtaneet tällaisen selvän kriisin syntymiseen? Millaisia haasteita uusi vuosituhat tuo tullessaan?

Ei puutetta ongelmista

Rauhaa rakastavat ihmiset ovat riemuissaan sen johdosta, että kylmä sota on päättynyt. Maailmanrauhan saavuttaminen ja sen säilyttäminen ovat silti edelleen yhtä suuri haaste kuin ne olivat ennen kylmän sodan päättymistä. Puhuessaan tammikuussa 1990 Euroopan yhdentymisen tiellä olevista esteistä Ranskan presidentti Francois Mitterrand totesi näin: ”Olemme siirtymässä epäoikeudenmukaisesta mutta vakaasta maailmasta maailmaan, joka toivottavasti tulee olemaan oikeudenmukaisempi mutta joka varmasti tulee olemaan epävakaisempi.” Sanomalehti The European kirjoittaa: ”[Entisten neuvostoblokin maiden] vapauden hintana on epävakaisuuden kasvaminen, mikä on lisännyt ydinsodan vaaraa, vaikka se edelleen onkin vähäinen.”

Jotkin niistä haasteista, jotka maailmalla nyt on edessään, olivat jokseenkin tuntemattomia silloin, kun kylmä sota alkoi. Kirjassa 5000 Days to Save the Planet todetaankin: ”Vielä vajaat 50 vuotta sitten luonnon tasapaino oli suurimmaksi osaksi rikkumaton. – – Maailma oli suunnattoman iso, kaunis ja vaikuttava paikka; miten ihmeessä kykenisimme vahingoittamaan sitä? Nykyään meille kerrotaan, että planeettamme on kriisitilassa ja että olemme sitä tuhoamalla ja saastuttamalla menossa kohti maailmankatastrofia.”

Niin sanottuja luonnononnettomuuksia – tulvia, myrskyjä, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia – sattuu kaikkialla. Se, missä määrin tämä on seurausta siitä, että ihminen on peukaloinut ympäristöään, on epävarmaa. On todisteita siitä, että maapalloa suojaava otsonikerros on ohentunut paikka paikoin vaarallisen paljon. Joidenkin tiedemiesten mukaan sellaisia ilmastonmuutoksia, jotka voivat aiheuttaa suuria onnettomuuksia, voi tapahtua äkisti, sen sijaan että ne kehittyisivät hitaasti pitemmän ajan kuluessa.

Syöpä, sydäntaudit, verenkiertoelimistön sairaudet ja monet muut sairaudet ovat jo pitkään olleet haaste lääkäreitten taidoille. Vaikka lääketiede on vuosien kuluessa ottanut edistysaskeleita, tällaiset sairaudet vaativat edelleen ihmishenkiä. Pelkästään Euroopassa kuolee vuosittain arviolta 1,2 miljoonaa ihmistä syöpään, mikä on lähes 65 prosenttia enemmän kuin vuosikymmen sitten. Vaikka sellainen uusi vitsaus kuin aids on tappanut paljon vähemmän ihmisiä kuin syöpä, silti aidsia pelätään niin paljon, että syövän vaarallisuus jää suurimmaksi osaksi vaille huomiota.

Eräs haaste on tämä: vajaassa 200 vuodessa maailman väkiluku on kasvanut miljardista noin 5,5 miljardiin. Vaikka kasvuvauhti on viime vuosina hidastunut, jotkut arvioivat, että maailman väestömäärä on vuonna 2025 ylittänyt todennäköisesti 8 miljardin rajan ja että se vuonna 2050 on jo lähes 10 miljardia. Missä kaikki nämä ihmiset tulevat asumaan? Mitä he tulevat syömään? Eräässä YK:n vuonna 1991 julkaisemassa raportissa on esitetty sellainen arvio, että nykyään elää jo miljardi ihmistä absoluuttisessa köyhyydessä, ja heidän elämälleen ”ovat aliravitsemus, lukutaidottomuus ja taudit niin leimaa antavia, että se jää kaikkien hyväksyttävien ihmisarvon määritelmien alapuolelle”.

Väestötieteilijä, professori Paul R. Ehrlich yhdysvaltalaisesta Stanfordin yliopistosta sanoo tämän ongelman suuruudesta näin: ”Samalla kun liikakansoitus helposti pitää köyhät maat köyhyyden kurimuksessa, pyrkii rikkaitten maitten liikakansoitus heikentämään koko planeettamme kykyä ylläpitää elämää.”

Se mahdollisuus, että edellä mainitut tekijät – tai jotkin muut, kuten huumeidenkäyttö, kehnot asunto-olot, rikollisuus ja rotuongelmat – saattavat lähitulevaisuudessa antaa alkusysäyksen maailmankatastrofille, on suuren huolen aihe. Haaste on selkeä. Samaa ei voida sanoa niistä keinoista, joilla siihen voitaisiin vastata.

Ratkaisukeinojen etsintää

Joka tapauksessa nämä ongelmat tiedetään niin vakaviksi, että hallitukset ovat ruvenneet enemmän tai vähemmän kiirettä pitäen etsimään niihin ratkaisuja. Esimerkiksi ympäristönsuojelun rintamalla on tapahtunut sellaista, että Rio de Janeirossa pidettiin viime kesäkuussa tähän asti suurin ympäristökokous. Tämä YK:n järjestämä ympäristökokous oli lajissaan toinen, sillä ensimmäinen oli pidetty vuonna 1972 Tukholmassa. Tuolloin oli eräs tunnettu saksalainen poliitikko sanonut: ”Tämä konferenssi voi olla käännekohta planeettamme kohtaloa ajatellen.”

Tukholman kokous ei selvästikään täyttänyt odotuksia. Sekä vuoden 1972 että vuoden 1992 kokouksen pääsihteerinä toiminut Maurice F. Strong myönsi: ”Tukholman jälkeen kuluneet 20 vuotta ovat opettaneet meille sen, että ympäristönsuojelumääräykset – ainut todellinen keino, joka ympäristönsuojeluviranomaisilla on käytössään – ovat tärkeitä, mutta eivät riittäviä. Niiden ohella täytyy myös tapahtua suuria muutoksia niissä vaikuttimissa, jotka perimmältään ohjaavat käyttäytymistämme taloudellisissa asioissa.”

Voidaanko vuoden 1992 kokouksesta jälkeenpäin sanoa, että se onnistui paremmin näiden ”suurten muutosten” saavuttamisessa kuin vuoden 1972 kokous? Ja jollei näin tapahdu, niin pystyykö maapallo jälleen 20 vuoden kuluttua, vuonna 2012, isännöimään mahdollisesti kolmatta kansainvälistä ympäristökokousta?

Sen suurin haaste

Useimmat ihmiset suhtautuvat entistä epäilevämmin uskonnon ja politiikan kykyyn ratkaista maailman ongelmia. Jos uskonto ja politiikka eivät pysty vastaamaan uuden vuosituhannen vakaviin haasteisiin, niin mikä sitten pystyy siihen?

Saksan liittotasavallan tutkimus- ja teknologiaministeriön julkaisema kirjanen tuo valaistusta tähän asiaan: ”Näiden ongelmien käsitteleminen edellyttää poliittisia pitkän aikavälin suunnitelmia, joiden avulla voidaan paitsi estää ihmistä aiheuttamasta lisää muutoksia, myös torjua maailmanlaajuisten muutosten kielteiset seuraukset. Koska edessämme olevat ongelmat ovat todella mutkikkaita, voidaan poliittisia päätöksiä tehdä ainoastaan luotettavien tieteellisten havaintojen ja ennustemallien pohjalta. Ainoastaan näin voidaan välttyä kalliilta tai jopa kohtalokkailta virheiltä. Tällaisen tiedon hankkiminen on nykyisin suurin tiedeyhteisön kohtaama haaste.”

Tiede on aiemminkin kohdannut pelottavia haasteita ja on ainakin jollakin tavoin selviytynyt niistä. Silti ei ole väärin kysyä: Pystyykö tiede vastaamaan niihin ainutlaatuisiin haasteisiin, jotka uusi vuosituhat tuo tullessaan? Onko optimismiin aihetta?

Herätkää!-lehti aloittaa tässä numerossaan kirjoitussarjan, jossa tullaan tarkastelemaan näitä vakavia kysymyksiä. Seuraavana vuorossa sen ensimmäinen osa.

[Kuvat s. 4]

Mitä tiede voi tehdä saastumiselle, sairauksille ja liikakansoittumiselle?

[Lähdemerkinnät]

WHO/P. Almasy

WHO/P. Almasy