Mitä eroa on uhreilla ja marttyyreilla?
HISTORIAN kuluessa ihmiskunnan raakuus on aiheuttanut miehille, naisille ja lapsille loputtomasti kärsimyksiä ja vaatinut miljoonia uhreja. Viatonta verta on vuodatettu ja vuodatetaan yhä poliittisista, kansallisista, rodullisista tai uskonnollisista syistä. Viha voittaa rakkauden ja ymmärtämyksen. Kiihkoilu tukahduttaa suvaitsevaisuuden. Tappaminen jatkuu.
Menneinä vuosisatoina sodat olivat armeijoitten välisiä ja siviilit joutuivat kärsimään niissä suhteellisen vähän. 1900-luvulla on siviiliuhrien määrä lentopommitusten, pitkän kantaman tykkien ja pitkän matkan ohjusten keksimisen jälkeen kasvanut niin suureksi, että eräässä tutkimuksessa sanotaan: ”Nykyään ovat siviilit monesti sotien pääasiallisia uhreja. Tällä vuosisadalla sodissa on kuollut paljon enemmän aseettomia siviilejä kuin sotilaita.” Syyttömät ihmiset ovat joutuneet tykinruoaksi poliittisten johtajien alulle panemissa sodissa. Pelkästään meidän vuosisadallamme on sodan uhrien määrä kasvanut huimasti, sillä tänä aikana käydyissä sodissa on kuollut yli sata miljoonaa ihmistä ja sadat miljoonat ovat saaneet ruumiillisia vammoja tai kokeneet sen järkytyksen, että sota on vienyt heidän lähiomaisiaan.
Nykyajan sotien uhrien lisäksi on ollut myös marttyyreja.a Miten he ovat erilaisia? Juutalaisia, slaaveja, mustalaisia, homoseksualisteja ja muita kuoli miljoonittain natsi-Saksassa vain siitä syystä, että he olivat sellaisia kuin olivat. Heillä ei ollut ulospääsytietä, ei valinnanvaraa. Tuo paha järjestelmä ei ruvennut neuvottelemaan heidän kuolemastaan. Sitten oli myös sellaisia, joiden ei olisi ollut pakko kuolla. He olisivat voineet välttää kuoleman, mutta he eivät periaatteittensa vuoksi halunneet tehdä tällaista valintaa.
Eräs kuuluisa esimerkki on katolinen pappi Maximilian Kolbe, joka auttoi juutalaispakolaisia toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1941 hänet ”vietiin [natsien keskitysleiriin] Auschwitziin, ja siellä hän tarjoutui antamaan henkensä kuolemantuomion saaneen leiritoverinsa Franciszek Gajowniczekin sijasta. Ensin häntä pidettiin nälässä, ja sen jälkeen häneen pistettiin ruiskulla fenolia ja hänet poltettiin.” (Encyclopædia Britannica.) Hän teki itsestään vapaaehtoisesti marttyyrin – poikkeuksena yleisestä säännöstä, kun puhutaan protestanttisista kirkoista ja katolisesta kirkosta.
Hitlerin Saksassa (1933–45) Jehovan todistajat kärsivät hirvittävää vainoa sen vuoksi, että heillä oli rohkeutta pysyä puolueettomina ja kieltäytyä ottamasta osaa Hitlerin sotaponnisteluihin. Tuhansia todistajia passitettiin pelättyihin keskitysleireihin, joissa monet heistä teloitettiin ja toisia kuoli huonon kohtelun vuoksi. Heidän ei silti olisi ollut pakko kärsiä ja kuolla. Heillä oli kaksi vaihtoehtoa. Heille tarjottiin ulospääsytietä. Heidän olisi tarvinnut vain allekirjoittaa paperi, jossa he ilmoittavat luopuvansa uskostaan, ja heidät olisi saman tien vapautettu. Melkein kaikki kieltäytyivät panemasta nimeään tällaiseen paperiin, joten heistä tuli paitsi natsiterrorin uhreja myös marttyyreja. Vaikka kaikki marttyyrit siis ovatkin uhreja, niin vain harvat uhrit ovat olleet sellaisessa asemassa, että heistä saattoi tulla marttyyreja, ja olleet sellaisia, että he halusivat tulla marttyyreiksi. He olivat voitokkaita kuolemankin uhatessa.
Monet, jotka eivät ole Jehovan todistajia, vahvistavat tämän tosiasian puolueettomilla lausunnoillaan. ”Sveitsiläinen pastori Bruppacher totesi vuonna 1939, että ’vaikka kristityiksi itseään kutsuvat henkilöt eivät ole kestäneet ratkaisevissa koetuksissa, niin nämä tuntemattomat Jehovan todistajat vastustavat kristittyinä marttyyreina järkkymättä omantunnonpakkoa ja pakanallista epäjumalanpalvelusta – – He kärsivät ja vuotavat verta, koska he Jehovan todistajina ja Kristuksen valtakunnan kokelaina kieltäytyvät palvomasta Hitleriä ja hakaristiä.’”
Natsi-Saksa ei kuitenkaan ollut ainut paikka, missä Jehovan todistajat kuolemankaan uhatessa eivät ole tinkineet periaatteistaan. He ovat joutuneet todistamaan rohkeutensa kommunismin, fasismin ja muiden poliittisen hirmuvallan muotojen edessä, samoin kohdatessaan uskonnollista vastustusta. Jopa niin sanotuissa lännen demokratioissakin ovat Jehovan todistajat kohdanneet väkivaltaa. Seuraavassa kirjoituksessa on seikkaperäinen selostus muutamista tapauksista, joissa ei kuolemanvaaraan joutuminen eikä kuolemakaan voinut riistää Jehovan todistajilta voittoa.
[Alaviitteet]
a Erään määritelmän mukaan uhri on ”sellainen, jota joku toinen vahingoittaa tai jonka joku toinen tappaa – – Sellainen, joka on jonkun tai jonkin vahingoittavan toiminnan kohteena tai joka joutuu kärsimään jonkun tai jonkin vuoksi tai toimesta.” Marttyyri puolestaan on ”sellainen, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin luopuu uskonnollisista periaatteistaan. – – Sellainen, joka uhraa jotakin hänelle hyvin tärkeää tai kärsii paljon voidakseen edistää jotakin vakaumusta, asiaa tai periaatetta.” (The American Heritage Dictionary of the English Language, kolmas painos.)
[Kuva s. 3]
Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajia tuomittiin Itä-Saksassa väärien syytösten perusteella vakoilusta, jota heidän väitettiin harjoittaneen amerikkalaisten hyväksi
[Lähdemerkintä]
Neue Berliner Illustrierte